VMRJ Xmas Inspiration

Rosita ja Hasse osallistuivat VMRJ:n alaisiin tarinakisoihin jouluaattona ja sijoittuivat sijalle 1/2 120 km:n luokassa.

Pentuna kävin ratsastustunneilla. Siellä piti mennä usein mustalla ponilla, jonka nimi oli Fairy, koska olin muihin verrattuna aika pienikokoinen ja kevyt. Aluksi Fairy oli kiva poni: talutusratsastuksessa sillä meni samalla lailla kuin muillakin. Sittemmin aloin inhota sillä ratsastamista. Se ei ollut nopea, se ei ollut hyvä kouluratsastuksessa, se hyppäsikin yhtä vähän kuin pikkulasten ratsastamat shetlanninponit. Mitä enemmän hävisin Fairylla leirikisoissa, sitä vahvemmin minusta tuntui, että olisin halunnut olla paras. Voittaja. Myöhemmin sain muutaman kerran ollakin, mutta en hevosten kanssa. Voitin hanmoodossa, kendossa, painissa, pesäpallossa, pikajuoksussa, kolmiloikassa, keihäänheitossa... Ja sitten kasvoin aikuiseksi.

Ei ollutkaan ihme, kuinka varsinkin sisartani vähän hykerrytti, kun ostimme hevosemme, Hassen, yhdessä Tinon kanssa. Hasse ei nimittäin ollut eikä ole mikään voittaja. Siitä piti tulla hyvä harrasteratsu, ja niin tulikin. Se käveli uskollisesti maastossa ja autoteilläkin, veti kevyttä koppakärryä sinnikkäänä kuin pikku härkä ja nautiskeli harjauksesta ja huomiosta nukkuen. Sitten kyllästyin tasaisuuteen ja harrastamiseen. Ja näin Seinäjoella ratsujousiammuntakurssin. Ja mielikuvissani itseni sillä kurssilla. Sitten voittamassa kilpailuita.

Nälkä kasvoi syödessä. Hasse laukkasi ja minä ammuin ensimmäisen kerran napakympin. Hasse laukkasi ja ammuin ensimmäisen kerran kilpailuissa. Se meni ohitse, mutta kuitenkin. Hasse laukkasi ja ammuin marraskuun 2020 VHRY-Cupissa kolmessa luokassa täydellisesti maaliin ja toin voitot kotiin. Oli mahtava tunne olla taas voittaja, ja tällä kertaa oman hevosen kanssa. Sitten kyllästyin laukkaamaan suoraan, kääntymään ja ampumaan. Ja näin, että matkaratsastuksesta, jota joskus vasemmalla kädellä olimme kokeilleet siellä sun täällä, oli tarjolla arvokisaruusuke. Ja mielikuvissani näin itseni ratsastammassa kilpaa sen ruusukkeen perässä. Sitten istumassa satulassa, kun se ruusuke pujotettiin Hassen suitsiin.

Siinä minä siis olin. Viimeisin VMRJ:n alainen matkaratsastuskilpailumme oli ollut siihenastisen uramme pisin taivallus, mutta se ei riittänyt. Olin halunnut vielä enemmän. Sitä varten seisoin työntämässä Hassen satulalaukkuun vielä yhtä varariimunarua, varavesipulloa ja kännykän varavirtalähdettä lisää. Olin menossa voittamaan sen ruusukkeen, joka oli muita arvokkaampi, enkä häviämään tai putoamaan, mutta sisareni ei ollut antanut periksi varavahinkoesineiden suhteen. Kuulemma tärkeintä oli pitää minut turvassa siitä huolimatta, että naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa. Hän oli väärässä. Tärkeintä oli saada se muita arvokkaampi ruusuke omalla hevosella ja sitten syöttää se sisareni miehelle, jonka mielestä naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa.

VMRJ:n merkki: VMRJ, ruusuke: Marjahilla.

Black Magic Mile

 Joosefin ja Oljon tarinassa Black Magic Mile juostiin vasta 12.11.2020, Marraskuun Murkkujen jälkeen.

"Älä ylpisty", Gunnar kehotti pilkettä silmäkulmassaan kun hymyilin itsevarmasti Oljon kärryllä. Hän mutisi Oljolle rauhoittavia kehuja napatessaan yllättävän ketterästi kiinni sen ohjista.
"En en", vastasin vähättelevästi. En oikeastaan ollut juttutuulella. Vaikka en voinut lakata hymyilemästä, se ei johtunut ilosta tai kuplivasta jännityksestä, eikä varsinkaan Gunnarin epäilemästä ylpistymisestä. Olin kauhusta kankea. "Mulle on pääasia, että mä voitan sut ja Bonnien, Markus", sanoin leikilläni. Markus, joka ei ollut sen enempää juttutuulella hermostuksissaan, tuhautti nenäänsä Bonnien pääpuolesta ja loi minuun häijyn katseen.

Marraskuun Murkusta oli tullut kymppitonni rahaa, enkä ollut vieläkään päässyt yli siitä. Olin ilmoittanut Gunnarille, että Oljo ei juokse enää tänä vuonna. En halunnut rasittaa sitä liikaa, enkä pilata sen ensimmäisen kilpavuoden statistiikkojakaan. Saati sitten omiani: saattaisin pian oikeasti olla rahan arvoinen vuokrakuski. Gunnar oli kuitenkin muistuttanut terävästi, että Oljo oli jo ilmoitettu vielä muutamaan lähtöön, ja että nyt sitä kannattaisi viedäkin, kun oltiin porukalla lähdössä. Vaikka epäilin, että Gunnar tahtoi Oljosta oikeastaan kirittäjän Bonnielle, en silti tohtinut vastustella.

Joten tässä sitä oltiin.
Odottamassa viimeisiä minuutteja ennen hevosten esittelyä.
Black Magic Mile oli alkamassa.
Bonnie ja Oljo, kaksi samannäköistä ja saman ikäistä tammaa, juoksisivat pian taas toisiaan vastaan isoista rahoista.
Ihme, että Markus halusi vieläkin lähteä lauantaisin yhdessä kaljalle.

Aika eteni sykäyksittäin. Yhdessä vaiheessa yritin hengitellä rauhassa tarkistaessani, että kypäräni ja ajopukuni oli ojennuksessa. Kilpailin Wäckelinin puvussa, kuinkas muutenkaan. Seuraavassa vaiheessa puristin jo hyödyttömästi ohjaksia Bonnien perässä ravaavan Oljon kärryillä. Sydämeni hakkasi vieläkin lujempaa, kun kuulin, miten kuuluttaja sanoi sekä Oljon että minun nimeni oikein tällä kertaa. K. Happy Creaturea ohjastaa Joosef Kurjenharju. Happy Creature juoksi viimeksi voittoon Marraskuun Murkuissa.

Aika pikakelautui taas siihen pisteeseen, kun kuulin ne sanat, jotka saivat vereni kuplimaan. Yksi. Kaksi. Aja. Ja minä ajoin voitosta, vaikka jäimme hankalaan paikkaan ninitralaisten taa.

Tiesin, ettei Oljo laukkaa. Tiesin, että vaikka kuinka painostaisin sitä suorilla ulkoradalla, se pysyisi ravissa. Matkaa oli vain maili. Oljon kaviot nielivät metrejä nopeasti. En ehtinyt sääliä hevosta; siihen matka oli liian lyhyt ja liian nopeasti ohitse. En katsonut, kenen kaksi hevosta ohitimme. Näin vain ninitralaisten kuskien selät ja tiesin, että noiden ohitse minun on pakko päästä. En ehtinyt edes ilahtua, kun toinen hevosista hyytyi heti ensimmäisessä kaarteessa: oli kai hapoilla. En tunnistanut hevosta, joka nousi jäljelle jääneen ninitralaisen rinnalle loppusuoralla samaan aikaan minun ja Oljon kanssa. Omituinen väkivaltainen kilpailuhenkisyys nosti minussa pelottavasti päätään. Näin mielikuvissani, miten löisin Oljoa ja nakkaisin sitten piiskan jomman kumman kilpakumppanimme kavioiden alle. Onneksi mielikuva tuntui kamalalta jo sillä ohikiitävällä hetkellä, kun ajattelin sitä.

Maaliviivalla en tiennyt, kuka meistä oli ollut ensimmäisenä perillä. En voinut olla katkera sille ninitralaiselle. Oljo oli juossut varmemmin kuin koskaan. Vaikka olisimme kolmansia, Oljo oli voittanut tuhansia euroja ja tehnyt hyvän ajan. Sitten kaiuttimista kuului: "ja ensimmäisenä maalissa Happy Creature, toisena Coronation Burn, Oxalis Ach, Rest In Speed... Ja niin edelleen. Ohjat meinasivat väkisin livetä käsistäni yhä uudelleen, eikä Oljo olisi meinannut sen vertaa hidastaa, että sen selkään saatiin mustanoranssi voittoloimi. 

 

Päivä oli pitkä vielä voittomme jälkeen, mutta vielä kotimatkallakin istuin korvat soiden ja äimistyksestä mykkänä autossa. Nyreä Markus ilmoitti, että minä tarjoaisin vähintään hänelle ruuan, kun pysähtyisimme puolimatkassa syömään jotain. Minä vain nyökytin.

Joelin talli

Hassen karsinan ovessa oli sellainen kokoon taittuva teline, johon satulan sai laskettua käsistään. Se oli varmaankin tallin ainoa mukavuus. Nostin satulan Hassen selästä siihen telineeseen, enkä saanut millään katsettani irrotettua siitä. Vaikka tiesin tarkasti tuijottavani ihan tavallisen satulan takakaarta, en saanut liikutettua silmiäni. Inhosin sitä satulatelinettäkin, kun inhosin niin koko tallia. Satulahuone oli niin kylmä ja kostea, että fleeceloimi oli pakkasaamuina jäästä kova. Ainoa satulamme oli mennyt lyhyessä ajassa niin kamalaksi koppuraksi, etten edes harkinnut uuden ostamista. Ei tänne, ei tälle tallille. Ihme, ettei Hassella ollut riviä, kun se oli seissyt koko syksyn mutalutakossa, jota kutsuttiin tarhaksi.

Riistin katseeni satulasta ja hengitin syvään saadakseni voimia vielä suitsien ottamiseen hevoseni päästä ja sen karvan harjaamiseen. Tallin kunto ei ollut varsinaisesti Joel-isännän syytä. Tiesin, miten kovasti hän yritti. Aina kun isäntä vain jaksoi, hän oli korjaamassa ja laittamassa mitä milloinkin tallissa tai tiluksilla. Karsinat oli aina viimeisen päälle siivottu. Joel ei vain sanonut ääneen sitä, minkä me harvat yksityisenomistajat tiesimme. Hänellä oli rahat loppu, niin kuin terveyskin. Niiden takia talli ajautui koko ajan huonompaan jamaan, ja kun yksikään järkevä ihminen ei hevostaan enää tänne tuonut, toivo toipumisesta oli turhaa. Voi miten mielelläni minäkin olisin lähtenyt Hassen kanssa, mutta en voinut yksin tehdä sellaisia päätöksiä.

Hasse parka. Säälin sitä hiljaa harjatessani sen kaulaa. Se seisoi yöt kosteusvauriolta haisevassa karsinassaan ja päivät lutakkohaassaan kaikkien omistajiensa takia, minunkin. Ramona oli sitä mieltä, että Joelin talli oli ihan hyvä Hasselle, sillä se sijaitsi melko lähellä Ramonan ja Holgerin kotia. Tino puolestaan ajatteli tätä nykyä, että halvin karsina on paras karsina, sillä eipä hän enää ymmärrettävästi Hassea käynyt katsomassakaan. Minun oli oltava Tinon kanssa samaa mieltä rahatilanteeni vuoksi, mutta jossain täytyi kulkea raja. Katto Hassen karsinan yläpuolella oli painunut. Jos tuo tuolta putoaisi hevoseni niskaan, niin itseämme saisimme syyttää...

Kymppitonni

 Oljo voitti 10 000 euroa Karoluksen raveista.

Oljo ei ollut sellainen rauhallinen tammaa, jonka karsinassa tavallisesti istuisi väkeä. Tiesin olevani uhkarohkea, kun olin siellä. Silti kyykötin selkä ovea vasten sen kavioiden ulottuvilla. Se söi juuri heiniään, joten se oli rauhallisimmillaan. Silti kavahdin hieman joka kerta, kun se astui lähemmäs minua. Toistaiseksi se oli kuitenkin tahtonut ainoastaan poskisilityksiä, mutta vain muutama hipaisu kerrallaan.

Minulla oli kakkostililläni yli kymmenentuhatta euroa rahaa. Se oli Oljon tili. Aamulla minulla oli ollut siellä vain vähän tonnin päälle, sillä sen verran Oljon voittorahoista oli jäljellä ostettuani sille oman hiittikärryn. Kymppitonnin Oljo oli juossut sinne aamupäivällä. Yksistä pikku raveista.

Kymmenentuhatta oli iso summa. Minulla ei ollut koskaan ollut sellaisia rahoja. Painoin pääni käsivarsieni varaan miettiessäni, mitä sillä saisi, mutta säpsähdin taas Oljon liikahtaessa. Käytetyistä autoista saisin valita minkä ostaisin kymppitonnilla. Jällivaarassa kymppitonni oli myös yli kymmenesosa rivitalokaksion hinnasta, joten kymppitonnin omistamalla saisin pankkilainan omaan asuntoon. Kymppitonnilla saisi vaikka miten monta lomamatkaa. Kymppitonnilla maksaisi melkein kahden vuoden vuokrat!

Oljo laski taas päänsä silitysetäisyydelle. Kavahdettuani silitinkin sitä. Se katsoi minua toisella silmällään ja mielestäni sen ilme oli luottavainen toisin kuin minun ajatukseni sitä kohtaan sen karsinan pohjalla kyykkiessäni. Puristin huuleni tiukasti yhteen ja räpyttelin silmiäni. Voi Oljo, minun Oljoni. Sillä ei ollut aavistustakaan, että se oli juossut kymppitonnin ihmisrahaa. Se oli saanut palkaksi vain muutaman hassun porkkanan, ja koko kovan työn se oli tehnyt tyytyväisenä vain niiden eteen. Kilon porkkanapussi  maksoi Jällivaaran marketissa euro neljäkymmentä, eikä Oljo ollut edes saanut koko pussillista. Laillisesti sen rahat olivat minun, mutta miten minä voisin ne käyttää?

Karsinan oven avautuminen tuli yllätyksenä. Oli hyvää onnea, etten kaatunut tallikäytävälle pitkin pituuttani, vaikka nojasin ovea. Sen sijaan oli huonoa onnea, että pyllähdin Markuksen varpaille. Tai no, miten sen nyt ottaa. Olisin voinut päätyä istuksimaan Gunnarinkin varpaille. Markuksen kasvot kääntyivät yläilmoista puoleeni väärin päin kulmat kohollaan.

"Aa. Nyt mä ymmärrän", hän sanoi.
"Mä takaan, että sä ymmärrät väärin", vakuutin hänelle.
"Ei kun kyllä mä ymmärrän ihan oikein. Vai on teillä tämmönen suhde. Vai sillä tavalla. Vai asutte te sitten yhdessä. Ei ihme jos voittoja ropisee."
"Ei, Markus, vaan mä odotin sua. Mä oon pitkän aikaa yrittäny keksiä, miten mä voisin istua sun sylissä, ja nyt mun toive viimein toteutui."
"No tuu sitten ylemmäs. Ei kun oikeasti. Mene nyt pois siitä. Sä istut mun kengät linttaan, ja sitä paitsi ei ole normaalia istua toisen miehen kengillä. Varsinkaan kun sen jalat on niissä."

Nousin ylös katsomatta Markukseen. Kuulin takin rahinasta miten hän pudisti päätään ennen kuin kopautti väkirehut sangosta Oljon ruoka-astiaan. Pyyhin vaivihkaa silmiäni Oljon harjajouhiin.

"Ruokarauha olis kova sana", Markus huomautti. "Hei -- itkeksä?"
"No en! Tietenkään! Mä vaan katoin onko rintaremmi oikeesti katkassu näin paljo näitä jouhia!"
"Jaa. Mä ihan luulin et sä itket kun sä katoit aika läheltä niitä todella pitkiä rintaremmin takia ihan selkeästi katkeamattomia jouhia", Markus sanoi kuivasti.
"Niin, mä en yhtään ihmettele että sä näet omiasi."
"Tuu ruokkimaan avuksi."
"Enkä. Mä en oo töissä täällä. Mee nyt siitä. Mä haluan tutkia vielä vähän näitä jouhia. Mä aloin vaan äsken ajatella niiden katkeamista, kun Oljo sai... Niin paljo... Rahaa. Ja kun se saa palkaksi pelkkää porkkanaa..."
"No niin. Okei. Joo. Jotkut kyllä kiinnostuu just sillon kattoon jouhia tosi läheltä... Yleensä kyllä pikkutytöt, Joosef, pillittävät pikkutytöt!"
"Mee jo pois."
"Joo joo!" Markus hyrisi mennessään ja huusi vielä perään: "lauantaina sit hiitille! Tuuksä huomenna?"
"En tuu, tällä on kävelytystä vapaata vaan!"

Säpsähdin, kun Oljo värisytteli selkänahkaansa syödessään. Laskin kuitenkin vielä käteni sen kaulalle, vaikka sillä oli puoli naamaa ruokakipossa, jota se saattaisi ihan hyvin puolustaa minulta. Silitin sitä ja se oli pehmoinen. Päätin säästää sen rahat. Oljoa ostaessani olin ajatellut myyväni sen sitten pois, ellei juoksu kulje, mutta nyt minun ei tarvitsisi. Sillä olisi kymppitonni omaa rahaa, jolla se maksaisi itse karsinavuokriaan, mikäli tulisi tiukkaa.

Lähdin hiljaa pois karsinasta, mutta en tekemään muiden puolesta ruokintahommia, vaan kotiin.

Karoluksen lähtöselostus

Oman tallimme kasvatti näytti mistä se on tehty ja johti koko matkan pitäen täpärästi voittoon saakka. Rest In Speed teki hyvän juoksun johtaneen rinnalta ja hävisi täpärästi voittaneelle. K. Bad Pig lähti haastamaan vauhdilla liikkeelle lähtenyttä K. Happy Creaturea ja laukkasi lyhyesti. Laukan jälkeen teki hyvän juoksun kuolemanpaikalla juosseen takana mutta ei riittänyt haastamaan kärkikaksikkoa Mathematic laukkasi kun rinnalta laukkasi K. Bad Big Pig. Hevonen sai paikan johtavan takaa ja kun kiritilat aukesi ei kiri kantanut kärkikahinoihin. Bonnienné Speed juoksi umpipussissa Mathematicin perässä ja kiritilojen tultua oli maali liian lähellä. Sweet Candy lähti kiertämään 600m matkaa maaliin kolmattarataa ja hyytyi sinne muuten hevonen sai hyvän suojajuoksun. Amery Black kääntyi 400m matkaa maaliin Sweet Candyn perään kun ei saanut vetävää selkää eteen yritti vielä neljättä rataa kiertää mutta kiri ei enää purrut. So Hiragana otti kiriin lähdettäessä lyhyen laukan ja menetti siihen monta sijaa. Siihen saakka tamma juossut hyvin parijonossa. K. Big C ei saanut oikein juoksunkulusta kiinni ja laahasi muiden mukana maaliin. Poetry In Motion oli pyshtyä lähtökiihdytyyksessä ja sen jälkeen tyytyi juoksentelemaan muiden perässä. Oxalis Ach hiljensi rajusti kierroksen jälkeen sisäradalta ja jäi kaikkien muiden perään juoksemaan. 

Yllätysvoitto

Rosita ja Hasse olivat Yorcan hunt trackilla 1/12

Se tuli täysin yllätyksenä. Se, kun meille Hassen kanssa annettiin sinivalkoruusuke. Sen ruusukkeen värillinen osuus toi minulle mieleen tiskirätin, jota äiti käytti, kun olin lapsi. Tiskirättiruusuke. Silottelin poninhäntääni juuri ennen kuin se annettiin minulle. Hassekin näytti ihan nukkuneen rukoukselta.  

Olin ollut jo pakkaamassa Hassea pois. Rata ei ollut mennyt huonosti, vaan ihan nappiin, mutta muut olivat vain vaikuttaneet niin paljon paremmilta. Olimme kilpailleet Yorca Warmbloodsissa ihan oikeissa jousiammuntakisoissa, emmekä missään huuhaamarkkinoilla, joilla ihmiset liehuivat keskiaikaisissa roolipelipuvuissaan. Miten olisin voinut muka sijoittua sellaisia ratsukoita vastaan, jotka kilpailivat oikeasti voittaakseen, eivätkä leikkiäkseen ritaria tai prinssiä? Sitten joku oli tullutkin hoputtamaan. Pian nyt, Degerlund! Palkintojenjakoon!

Vaikka olin ollut varma häviöstäni, olin rakastanut radan ratsastamista. Kerrankin olin ollut yksin kilpailuissa, ja vaikka Ramonan puuttuminen oli pelottavaa, Holgerin poissaolo tuntui voimaannuttavalta. Ratsastaessani olin tuntenut olevani yksin, mutta asiantuntevana, enkä pelokkaana. Olin ajatellut, että tällaisille ratsukoille on kunnia hävitä, joten tehdäänpä, Hasseni, tähän asti paras suorituksemme. Ja niin me olimme tehneet. Hasse oli ollut hereillä, laukannut suoraan ja kyselemättä. Minä olin ehtinyt ampua jokaiseen tauluun, vaikka päädyn osumat olivatkin olleet hutiloituja ja hätäisiä suotta kiihdytetyn vauhdin takia. Se oli totta tosiaan ollut hyvä rata. Ei ollut puuttunut mitään muuta kuin Ramona minua onnittelemasta jälkeenpäin.

Vaikka aamulla yksin lähteminen oli tuntunut pahalta, vaikka käsiä oli tärisyttänyt jo ajomatkalla, oli kannattanut tulla. Tarvitsin juuri tällaista itsetuntoboostia.

Nuorten hevosten viikonloppu

Vaikka Holger luulee voivansa kieltää Rositaa, Rosita ja Hasse olivat silti Storywoodsin nuorten hevosten viikonlopulla 30.10.-1.11.2020.

"Sinne mä en ainakaan anna sun lähteä", Holger oli ilmoittanut Ramona anovasti minua käsipuolessaan tuijottaen, kun olin viimeisimmän kerran heiltä kylästä lähtiessäni ilmoittanut meneväni Hassen kanssa viikonlopuksi Storywoodsiin.
"Harmi, että sä et päätä mun elämästä ja mun hevosesta", olin sanonut kättäni huiskauttaen ja lampsin autolle. Oikeasti olisi tehnyt mieli haistatella.
"On se meidänkin hevonen!" Holger oli huutanut, vaikka Hasse ei millään tavalla ollut heidän hevosensa. Ramonan kyllä, mutta ei Holgerin. "Sä sitä paitsi edustat siellä koko sukua!" Holger oli kehdannut vielä jatkaa, vaikka en kyllä ole mitään sukua hänelle, luojan kiitos. "Sä et osaa pukeutua niin kuin tasokkaan naisen kuuluu! Laita paita päälle Rosita!"
Sen jälkeen olin todella haistatellut auton ikkunasta ja Ramonan silmät olivat pyöristyneet portailla.

Niin asia oli sitten päätetty. Olin lähtenyt Storywoodsiin, eikä Holger mahtanut sille yhtään mitään. Ja hyvä, että tuli lähdettyä. Nuorten hevosten viikonlopun puuha ja vinkit tulivat tarpeeseen. Hasse ei ole mikään kouluratsu nimittäin, vaan on kunnostautunut ratsujousiammunnassa, mutta kouluratsuna minä sen piruuttani ilmoitin.

Kaikki kouluratsut osallistuivat koulurataharjoituksiin. Mekin menimme Hassen kanssa niihin hyvällä mielellä omalla vuorollamme. Tai siis Hasse meni melko nukkuvalla mielellä, mutta niinhän se aina. Parempi rento ja rauhallinen hevonen kuin jokin ääliö ja vauhko hevonen, vaikka toki Holgerin soisin käsittelevän vain vauhkoja hevosia. Hasse kuitenkin suoritti niin tasaisesti tehtäviään, että yllätyin! Enhän minä ollut kuin muutaman kerran sen kanssa ratsastanut kokonaisen radan läpi! Aina meillä oli suuria suunnitelmia siitä, miten alkaisin treenata sillä. Kuitenkin aina, kun olin edellisenä iltana suunnitellut ryhtiliikkeen, seuraavana päivänä ilma oli niin ihana tai tuuleni muusta syystä niin hyvä, että maastot ihan huusivat meitä laukkaamaan täysillä. Ja aina me vastasimme kutsuun.

Radan keskivaiheilla meillä oli ongelmia siirtymisissä ja muutenkin laukassa. Hasse nyt ei muutenkaan askella kuin puoliverinen, mutta jotenkin en saanut siitä irti samaa intoa kuin sen laukatessa jousiammuntaradan vartta. Koko ajan korvissani kaikuin Holgerin äänellä, että kyllä hevoshommat ovat miesten lajeja, ja kouluratsastus vieläpä valkolaisten laji. Kirosin hiljaa ja näytin Holgerille henkistä keskisormea. Näkisipä vain. Minä en ikinä ehtisi olla yhtä hyvä kuin valkolaismiehet kouluradalla, mutta tottavie tulisi vielä joku minunlaiseni nainen, joka ei tyytyisi olemaan yhtä hyvä, vaan olisi parempi. Vaikka sitten minun tyttäreni. Siis siinä tapauksessa, että äiti olisi oikeassa kun sanoi, että kyllä jokaisen naisen mieli aina lopulta muuttuu.

Suuttumukseni taisi kuitenkin saada puhtia Hachimiin. Sen liikettä ei puoliverisiin verrattu, mutta omaan itseensä ja aikaisempaan kokemukseemme verrattuna se alkoi marssia kuin sotilas. Tuhahdin nenäni kautta ylimielisesti, vaikka kukaan ei ollut kuulemassa. Sitten minun oli liennyttävä ja hymyiltävä. Minun Hasseni. Minun koukkukaulainen, puuhevosmainen Hasseni meni niin hyvin kuin ikinä osasi ja ihan minua varten. Mami on ylpeä!

Koulurataharjoituksen jälkeen olin täynnä tarmoa. En malttanut edes harjata ja loimittaa Hassea ihan kokonaan valmiiksi ennen kuin aloin googlata koulukisoja kännykälläni. Mitä sitä suotta harjoittelemaan, jos ei ollut kisoja asettamassa määräpäivää? Siinä tapauksessa karauttaisimme taas auringonlaskuun, tai no, ainakin Kirstanperän metsiin.

*

Koulurataharjoituksen kommentti (Minni, Storywoods):

Hachim (64,444 %) HeB:0 2009

Ratsukkoa oli tullut nähtyä joskus kisoissa, joten olikin mielenkiintoista päästä seuraamaan ratsukon menoa hieman lähempää. Hachimista näki sen saapuessa maneesiin että se ei ollut ihan täysin rento, mutta silti sen liike oli yllättävän irtonaista ja rentoa, mikä kieli siitä että nuoresta iästään huolimatta ratsu oli tottunut erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin.

Lävistäjällä tapahtuneessa käyntiin siirtymisessä huomasi miten Hachim jännittyi ja nosti hieman päätään sen merkkinä, mutta silti se suoritti tehtävän ja rata jatkui siitä silti sulavan näköisesti. Hachimin laukka oli alkuun hieman ponnetonta, mutta ei silti laahaavaa, mutta laukkatehtävien edetessä Hachimin laukka muuttui voimakkaammaksi ja liike hieman enemmän ylöspäin suuntautuvaksi.

Ratsukon suoritus oli tasapainoinen ja siitä näki että ratsukolla olisi mahdollisuus päästä vielä pitkälle.

Iconic

 Me olimme voittamattomia.

Tai no, emme ihan. Kyllä meidät aina joku voitti. Mutta olimme kuitenkin palkintosijoilla. Se laskettiin jo ihan samaksi kuin voitto, jos sellaisista voittajista toinen on dongolana arabianhevosia vastassa ja toinen on... Noh... Minä. Sitä paitsi viimeisin voitoistamme, tai no, kakkossijahan se oli mutta kuitenkin, oli tapahtunut Ionicissa, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Iconic. Miten olinkaan haaveillut edes siellä käymisestä, edes niitten us-ko-mat-to-man suurten tallikompleksien näkemisestä, silmänkantamattomiin jatkuvien hakojen vilkaisemisesta... Mutta siellä ei niin vain kuljettu. Odottamisen arvoista se oli. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, enkä varmasti näe enää.

Ionicin matkaratsastuskisoissa meidät peittosi vain vanha tuttu Eetu Hopiavuori. Tapaus oli vähän epäreilu, koska tarkastuspisteillä oli vain naisia ja Eetu ihan varmana hymyili kaikille. Minulle hän ei hymyjään tuhlannut sen paremmin nyt kuin aiemmin Hopiavuoren hevostallilla käydessäni. Ajattelin etukäteen, tyhmä kun olen, että lyöttäydyn Hopiavuoren seuraan Hassen kanssa. Koska kyseessä oli maailman lyhin ihanneaikalenkki, se kävisi rauhallisesta maastoköpöttelystä ja juttelusta. Se oli huono idea. Ratsastin koko matkan mykän miehen vierellä, käytin enemmän lihaksia jutunjuuren keksimiseen kuin ratsastukseen ja silti Hasse oli minun jälkeen puheliain. No, tulipa edes yritettyä. Olisi kuitenkin ollut liikaa vaadittu voittaa samana iltapäivänä kisat ja kivisydän. Tai siis tulla kakkosiksi molemmissa.

No, voitimme kivisydämen tai emme, vähän haikeana talutin Hassen Iconicin, ei kun Ionicin pihassa traileriin ja nakkasin ruusukkeen sen harjasankoon päälimmäiseksi. Olisin halunnut jäädä vielä hetkeksi, mutta nousin autoon luotuani vielä viimeisen silmäyksen jättiläistallirakennukseen, joka oli vain yksi monista. Ehkä pääsen vielä takaisin.

Ruusuke: Equestrian Pro

VMRJ Cup ja eka matkaratsastusruusuke enemmän kuin Holgerilla

Rosita ja Hasse osallistuivat kylmiltään VMRJ Cupiin ja sijoittuivat 4/37. Ruusukkeen teki Marjahilla.

Mitä sitä turhaan pikkukisoista uraa aloittamaan, tuumasin, ja maksoin ilmoittautumismaksun sen kummempia miettimättä. En ollut koskaan kokeillut Hassen kanssa matkaratsastusta, mutta sehän ei eroa millään lailla maastoratsastuksesta. Luokkakin oli vain viidentoista kilometrin, eli vähän lyhyempi kuin sunnuntaimaastolenkkimme Hassen kanssa. Mitä sitä turhaa miettimään?

Sitten en miettinytkään. Unohdin koko jutun. Laukkasin maastossa Hassella ja ruska oli ihanaa. Näytin kahtena eri päivänä keskisormea Holgerille ihan vahingossa, kun hän huuteli jotain peräämme tallipihasta poistuessamme. Hoidin talliaskareita yksin ja Ramonan kanssa. Elin kotona normaalia arkea. Tilasin Disneyplussan Ramonan kanssa puoliksi, koska en minä kauheasti elokuvia viitsi katsella.

Sunnuntaiaamuna oli sitten jotenkin ihmeellinen olo, kun säpsähdin kuudelta hereille. Sellainen kuin ala-asteella kun yöllä muistin unohtaneeni näyttää äidille jonkin lapun tai tehdä jonkin tehtävän. Ajattelin, että olin kai nähnyt vain unta, ja painoin pääni takaisin norppakuvioiseen tyynyliinaan verhotulle tyynylleni. Varmuuden vuoksi muistelin, oliko jotain jäänyt tekemättä. Vuokra oli maksettu jo, vaikka eräpäivä oli vasta maanantaina... Sähkölasku maksettu... Hassen raspaus tilattu... Mutta piru vie, se matkaratsastuskisa oli unohtunut!

En ole koskaan elämässäni niin nopeasti sinkoutunut sängystä vaatteisiinii ja autolla talliin. Siinä meni varmaan alle viisi minuuttia.  Vedätin trailerin keskelle pihaa vinoon niin että hiekka pöllysi ja juoksutin aamuheiniään vielä nieleskelevän Hassen kyytiin ihan täyttä ravia. Paiskasin auton takapenkille sokkona Lidlin muovipussillisen jotain harjoja ja yleissatulan sekä suitset. Niin ja Holgerin ajohaalarin, kun epäilin, että minun tulisi kylmä pienessä nahkatakissani. Sitten mentiin lujaa ja toivottiin, etteivät nopeuskamerat räpsähtelisi ja idiootit hirvet hyppisi auton alle.

Cramptonissa ehdin juuri ja juuri eläinlääkärin tarkastukseen Hassen kanssa. Sen aikana hymyilin ja esitin rentoa ja rauhallista, mutta heti kun sain luvan, hölkkäsin hevosen kanssa pukemaan sille hätäisesti satulan ja suitset ja itselleni vielä hätäisemmin Holgerin ajohaalarin. Sitten vain tukka poninhännälle ja rentoa ravia, ja sekös Hasselle sopi niin ihanana viileänä syyspäivänä!

Olin ollut ihan oikeassa matkaratsastuksesta. Se oli maastoratsastusta. Luokka, johon osallistuimme, oli ihanneaikaluokka. Se tarkoitti, etten voinut päästellä Hassella yhtä reippaasti kuin kotona, koska ihanneaikaa ei saanut alittaa. Ravailimme siis niin paljon kuin aika antoi myöten pysyäksemme lämpöisinä, ja aina välillä laahustimme mahdollisimman hidasta käyntiä pitkiä pätkiä. Käyntihommatkaan eivät kuitenkaan ikävystyttäneet minua. Syksyllä luonto on tottavie kauneimmillaan, uudet maisemat ovat aina kiehtovia ja Holger oli kotonaan kaukana minusta ja hyvästä päivästäni. Sitä paitsi Hassen etukavioiden edestä juoksi orava, joka oli varmaan Hassenkin mielestä söpö, kunhan se toipui ensisäikähdyksestään.

Kurjinta päivässä oli odottelu, eikä sekään ollut hirveää. Kun pikku lenkki oli heitetty, piti odottaa viimeistenkin ratsastajien pääsyä maaliin jotta voittajat voitaisiin palkita, vaikka järjestys oli ollut selvillä jo iät ajat. Käytin ajan hyväkseni ratsastelemalla kentällä, koska ei meillä kotona niin hyvää kenttää ole laukkaamista varten. Hassekin tykkäsi, kun oli tasainen maa mennä. Sain ratsastaa sillä suoraan kentältä hakemaan neljännen sijan ruusukkeen. En malttanut edes laskeutua hevosen selästä ennen kuin postasin ruusukkeesta kuvan Insta Storyyn.

Kotimatkalla ajoin hitaammin kuin aamulla. Lisäksi kävin ostamassa Prismasta seinäkalenterin, kun olin valmis Hassen kanssa tallilla.

Vuokrakuski

 "Nii. Mitä mieltä sä nyt oot?" Markus huusi Bellan kärryltä.
"Mistä?" huusin takaisin ja vihasin hiljaisena hiittikärryillä istumista kipeytyvän selkäni takia.
"Siitä et mitä jos alkaisit reenata jollaki toisella hevosella?"
"Pidä suu kii ku ajat ettei lennä rapa nieluun kun jäät taa!"
"Älä uhoa kakstoista-aikaselle, varsanohjastaja!"

Silloin harvoin, kun satuimme olemaan raviradalla ihan kahdestaan sinne matkustaessamme, treeni oli mukavan hiljaista, joskin melko hyödytöntä. Markus oli oikeassa siinä, ettei minun pikku Oljostani ollut vetoapua Bellalle, ja vaikka Bellan juoksuttaminen rinnalla sai Oljon yrittämään parastaan, se sai Bellan lihakset kipeytymään. Ainakin kolmen pitkän päivän ajan haaveilemastamme kunnon hiitistä oikealla radalla oli tullut rauhallinen pitkän matkan kuntotreeni, joka olisi mielestäni vaatinut mukavampia kärryjä.

Gunnar oli jo aiemmin puhunut valmentamisesta ja silloinkin olin vältellyt koko kysymystä. Hevoset olivat muiden miesten elämä tallilla. Minun elämäni oli ihan toisaalla, ja silti ajoin päivittäin sekä Gunnarin että Allanin talliin, huolehdin Oljosta ja treenasin Väinöä. Vaikka molemmat olivat alkaneet menestyä tasoihinsa nähden aika hyvin, edestakaisin ajaminen vei aikaa. Ja niin vei kaikki muukin. Oljo kilpaili ikäänsä nähden melko paljon, mutta kukaan ei tiennyt, että kilpailin töiden ohella itse paljon enemmän ilman hevosia. Kun tallilla suunniteltiin hevosten treeniaikatauluja ja ruokalistoja, minä suunnittelin omanikin. Oli ihanaa nähdä Oljon menestys ja Väinön voitot, mutta olisin uhrannut heti kaikki maailman ravihevoset, jos se olisi taannut minun olevan paras tanssija. Kaiken lisäksi minulla oli leipätyöni muualla kuin tallissa. Vietin tallilla vain tunnin tai pari päivässä, en kahdeksaa, eikä se ollut vielä valjennut muille. Jos oli hevosmies hevosmiesten seurassa ja haaveili kahden tonnin palkintorahoista, oli helppo unohtaa toisten hikoilevan esiliinassa ja kokintakissa kahdeksan tuntia päivässä saadakseen muutaman tonnin voittorahan kuukaudessa tililleen siitä hyvästä.

En olisi luopunut tanssista hevosten takia, mutta olisinko voinut luopua ravintola-alasta? Nytkyttelin hieman hidastusmerkkejä Oljon ohjilla ja se tasasi tahtiaan kiltisti, kun ei kokenut juoksevansa kilpaa. Selkäni oli kipeä ja olin kiertänyt tätä ravirataa yhteensä jo noin miljoona kertaa, vaikka en ollut ollut kauaa hevosenomistaja. Syksy oli tullut ja vaikka olimme Markuksen takia jo pukeutuneet pilkkihaalariin kamalan viiman takia ajoa varten, silti oli kylmä. Ajon jälkeen puolestaan tulisi hiki, kun pitäisi kumarrella hevosten kaviot katsomaan, harjata niiden hikeä ja raahata valjaita edestakaisin. Kotiin päästessäni olisin samaan aikaan umpijäässä ja hiestä nihkeä, enkä voisi edes kauppaan poiketa samalla matkalla inhottavan olon ja hevosenhajun takia. Ja silti... Jos tuloni olisivat olleet varmoja... Jos ajohevosia olisi ollut niin monta, että penkkipalkka olisi ollut taattua... Kyllä minä olisin hevosia ajanut takapuoli jäässä tuhat kertaa mieluummin kuin paistanut enää yhtäkään typerää pakillista typeriä pannukakkuja typerään työmaaruokalaan typeränä hernekeittopäivänä.

"Jäädään jo pois", Markus huuteli huulet sinertävinä, kun varikon portille oli puoli kierrosta.
"Jos sä et jaksa enää..." vastasin, vaikka täytyihän minunkin olla jo ihan sininen.

Oljo hidasti kuuliaisesti ja vain vähän hypellen, kun komento kävi. Koska paikalla ei ollut ketään muutakaan, oli riittävän turvallista ajaa käyntiä kuljetusautolle. Kyllä nämä tammat pysähtyisivät viimeistään silloin, kun osui pää kopin kylkeen. Hiljaisina nousimme kärryiltä kopilla ja sidoimme hevoset kiinni. Yritin penkoa niiden loimet auton takapenkiltä mahdollisimman nopeasti. Saatoin vain kuvitella, miten inhottavaa Oljo-paran mielestä oli seistä hikisenä siinä viimassa. Ennen kuin aloin hikoilla sen valjaita pois, avasin kuitenkin haalarini ja sidoin sen yläosan vyötärölleni.

"Tää on kyl varsinaista kimonotaidetta", valitti Markus samoissa puuhissa.
"Ei mun mielestä. Ei tää nyt mikään yliopistohaalari ole et tekstit pitäis näkyä."
"No kai se on sulle helppoa kun sä oot tommonen laiha tikku."
"Käveleminen ei sit ookkaa", vastasin jalkojani nostellen, jotta näkyi, miten haalarien haara roikkui melkein polvissa. Olipahan ollut edes vähän lämpöisempi kuin ajohaalarissa, joka oli sopivamman kokoinen.

Emme harjanneet hevosia siinä viimassa. Kunhan ne saivat loimet ylleen pikavauhtia ja kaviot olivat ehjät ja kivettömät, kaikki oli hyvin. Oljo ryskäsi ja protestoi kävellessään traileriin, mutta ei tehnyt elämästä sen hankalampaa. Se painoi päänsä heinäverkkoon, kun esittelin tämän täydennetyn ravintovarannon sille vähän ravistellen. Ihan hiljaa se oli jo siinä vaiheessa, kun nostimme rampin ylös. Autossa väänsin ilmastoinnin niin kuumalle kuin sai ja täysille. Vitsit kun talvi ei tulisi koskaan.

"Niin siitä ajosta", Markus aloitti taas.
"Katotaan. Mulla on se Väinökin tossa."
"Tuo sekin Gunnarille?"
"No en. Se on Allanin poni."
"No mutta. Jätä se. Eikö vaan olisikin kiva kiitää lämminverisillä ponien sijaan?"
"Kun mä oon semmonen, että yhtäkään luuseria ei jätetä. Kato nyt kun säkin oot lämpöisessä autossa siinä, etkä törrötä tuolla raviradalla."

Markus naurahti ja mutisi, että kai hän nyt omaan autoonsa aina pääsisi. Ajoasiat jäivät onneksi siihen. Ehkä sitten, jos Oljosta tulisi oikeasti joskus jotain. Silloin minulla olisi edes sen verran nimeä, että voisin olla vuokrakuski ja saada siitä edes puolta palkkaa. Nostin hupun päähäni lämmetäkseni nopeammin ja kuvittelin miten auton ympärillä ravasi hevosia. Olisihan se hienoa.

Ylpeä isä

 "Mitä virnuilet?"

En vastannut Markukselle mitään. Hymyilin vain leveämmin ja aloin aukoa hakoja trailerin perästä. Kaikki oli niin ihanasti. Aurinkokin paistoi. Edes se ei kauheasti ärsyttänyt, kun Markus kiirehti iskemään isot käpälänsä pääni yläpuolelle trailerin perään, kun olin ramppia laskemassa: hän, höppänä, luuli että olen liian heikko yhden rampin laskemiseen.

Rampin toisella puolella pilkisti tuleva ravikuningas, tai siis sen takapuoli. Halusin hyökätä pienen hevoseni kimppuun niin kuin leijona ja roikkua sen takapuolessa ihan vain haliakseni, kun muualle en olisi yltänyt, mutta se olisi toki säikähtänyt sitä. Niinpä kiersin vain ylpeänä etuovelle. Tunsin Markuksen seuraavan menoani, mutta hän ei sanonut enää mitään.

Oljo peruutti trailerista korvat luimussa ja naama nurinpäin. Se lientyi hieman, kun silitin sen harjajouhet pois sen silmiltä. Sitten asettelin sen tallipihalle Markuksen eteen niin kuin hän olisi rakennetuomari.

Unia Trottersin ravit

"Hyvät naiset ja herrat", sanoin Markukselle. "Tässä näette hevosen, joka juoksee alle kakskyt aikoja!"

Vaikka Oljon Unia Trottersissa juoksema uusi ennätys ei tosiaankaan ollut monta starttia kokeneelle kaksivuotiaalle mikään ihmeteko, Markus parahti asianmukaisen yllättyneen äänen ja vei nyrkkinsä suunsa eteen. Se oli puoliksi näyteltyä, mutta niin sen kuuluikin olla. Kun hän pudisti hitaasti päätään ja taputti kiihkeästi kuin liikuttavan taide-elämyksen jälkeen, kumarsin hieman, vaikka Oljo potkaisikin taaksepäin.

"Oliko kovia nimiä?" Markus kysyi vielä vakavissaan ja tuli rapsuttamaan Oljon kaulaa jutellessaan.
"Oli Ninitran parivuotiaita, mutta molemmat jäi taa. Sit ei oikein muita meidän lähdössä."
"No miten se sit juoksi niin hyvin? Jos ei ollu muiden imussa?"
"Siis ei se missää piikkipaikalla menny! Se oli vasta viides. Ne meni tällä kertaa kaikki ihan superlujaa. Et kyllä siinä vetoapua oli."
"Kerro kaikki."

Ja minä kerroin, kun joku, ihan kuka tahansa, halusi kuulla juttujani Oljosta. Kävelimme kaikki kolme vieretysten hakaan, kun puhuin, miten olin jäänyt Oljon kanssa pussiin heti alussa minulle tuntemattoman tallin kahden hevosten taa. Päästin Oljon hakaan ja keskeytin puheeni pussista pelastumisesta vain siksi aikaa, kun suukotin hevostani poskelle. Matkalla trailerille kuvailin, miten Oljo oli lähtenyt niin lujaa ulkorataa, että oli tehnyt mieli hidastaa, mutta olin pelännyt sen menevän ainakin siinä tapauksessa hapoille. Traileria tyhjätessämme jaarittelin pitkään siitä hienosta tunteesta, kun hetken tosiaan juoksimme kuolemanpaikalla ja Oljolla oli niin paljon virtaa, että melkein jo uskoin sen päästävän ohitse vielä loppusuoralla. Istuin autoon ja ennen kuin ajoin trailerin pois pihasta, huutelin vielä ikkunasta, miten Oljo oli sitten hyytynyt loppusuoralla ja päästänyt muut ohi.

Markus nauroi. "Jätkä puhu just kolkyt minsaa alle kolmen minuutin juoksusta", hän pilkkasi.
"Jätkä viivytteli just kolkyt minsaa mun kaa kymmenen minsan työssä", kuittasin takaisin. "Sun pitää oikeasti saada tyttöystävä."
"Mulla on!" Markus yritti huutaa perääni, mutta olin niin kuin en olisi kuullut.

Ravikuninkaallinen

Unia Trottersin ravit

Eiväthän ponit lujaa pääse. Oljon lähdön jälkeen Väinöllä kilpaileminen toi mieleen ihan Turboetanat. Siinä ei ollut kuitenkaan enää mitään etanaa, kun Väinön korvat liimautuivat ihan loppusuoralla niskaan niin kuin vanhalla tekijällä. Unia Trottersin radalla juoksi sen edellä kaksi Unia Trottersin omaa ponia - Da Capo Gilderoy ja Grimaldi. Olin haaveillut totosijasta, sillä neljäntenä juokseva oli vielä hevosenmitan päässä ja alkoi väsyä, mutta kun näin Väinön korvat, halusin enemmän. Siinä oli vielä virtaa, vaikka se oli reppana pikkuponi ja vasta kolmen, ihan pieni vauva. Oli se kuitenkin Unia Trottersin poneja voimakkaampi ja vanhempi, ihan alkuvuonna kun täyttäisi neljä. Yhtäkkiä päätin riskeerata koko juoksun ja ohjasin sen ulkoradalle. Menköön ohi tai menköön hapoille, mutta nyt yritettäisiin!

Väinö juoksi. Se pusersi. Näin miten se oikein venytti pikku ruumistaan ja pinkoi niin kovaa kuin sen vauvankavioista pääsi. Maiskutin sille rohkaisuksi oikein kovasti. Vaikka loppusuora on kaikilla samanpituinen, poneilla se kuluu tosi hitaasti lämminverisiin verrattuna. Kuin hidastetussa elokuvassa Väinö pääsi Unia Trottersin ponien rinnalle. Se venytti ja venytti. Näin, miten se alkoi mennä hapoille. Silti ajattelin, että nyt ajetaan: nyt ei ole enää pitkä matka. Nyt ei anneta periksi. Nyt mennään ohi. Väinö juoksi. Venyi.

Kun Väinö ohitti molemmat Unia Trottersin ponit, löin nyrkkini ilmaan, vaikka vielä oli matkaa loppuun. Jo se riitti voitoksi. Se oli hetken ollut niin nopea. Päästin sen menemään jo ohja löysempänä. Ajattelin, että en voisi vaatia siltä enää mitään, vauvareppanalta. Väinö ei kuitenkaan lopettanut kesken, vaikka minä olin jo melkein lopettanut. Se juoksi ihan yhtä hullua tahtia, ja vaikka loppusuoran alussa olimme olleet Unia Trottersin ponien hännissä kiinni, Väinö päästeli maaliin melkein kokonaisen sekunnin mittaisella etumatkalla -- ja se on ponille paljon se näissä vauhdeissa!

Olisin toivonut, että Allan, sen omistaja, olisi ollut näkemässä. Olisin toivonut, että olisin saanut katsoa häneen tuulettaessani ja halata häntä. Allan oli ansainnut voiton vielä enemmän kuin Väinö. Ilman Allania en osaisi edes ajaa hevosta. Vaikka Väinö voitti vain vauvaponien hitaan lähdön, minusta tuntui kuin olisin ohjastanut ravikuninkaallista.

Voittorahat

Tarinan ravit

Eivät olleet bensarahoja ne ravikeskus Nelosen rahat. Niillä sai bensojen lisäksi maksettua ruuat ABC:lla, kun paluumatkalla pysähdyin sinne näännyksissä. Limsankin ostin, vaikka ABC:n linjastolounaaseen kuuluukin mehua. Sen lisäksi niillä sai karkkipussin, josta napsin salmiakkia paluumatkalla, ja silti rahaa jäi yli seitsemänsataa euroa. Ne olivat Oljon ekat oikeat voittorahat, ja vaikka se ei ihan ensimmäisenä maaliin tullutkaan, olin haljeta ylpeydestä.

Olisin halunnut kertoa Oljon juoksusta vaihe vaiheelta yhä uudelleen ja uudelleen kenelle tahansa, joka suostui kuuntelemaan. Parasta oli kertoa siitä, miten olimme menneet Ninitran hevosen imussa loppusuoralla, ja Oljo oli painanut ohjalle ja luimistanut korvansa niin, että olin ajatellut meidän menevän vielä ohi jopa siitä. Se oli kaksivuotias tamma niin kuin Oljokin, ja jälkikäteen kuulin, ettei se ollut vielä juossut kilpaa ennen sitä kertaa. Minun olisi kuitenkin pitänyt mennä Oljon kanssa rauhallisemmin, sillä lopulta se väsyi ja hävisi parilla kokonaisella sekunnilla. Onneksi muu joukko oli ollut kaukana takanamme, sillä muutoin innostukseni olisi maksanut meille monen sijoituksen verran. Vaan oli se Oljon aloittama loppukiri ollut sen arvoista. Kun se olisi iso tyttö, se jaksaisi vielä jonain päivänä loppuun asti. Näyttäisinpä, ettei voittoon tarvittu Ninitran kaltaista vuosikymmeniä toiminutta ja satoja hevosia kasvattanutta ja valmentanutta huippulaitosta. Tarvittaisiin vain yksi Oljo ja yksi Joosef. Niin ja Gunnar tai joku kuskiksi, koska oli ollut kerrassaan erikoista olla yksin raveissa. Ja tietenkään ei ollut ketään edes katsomassa, kun Oljo näytti muille mallia. Vaan kotona minä kerroin kaiken. Varsinkin Gunnarille kerroin, ja Gunnar nauroi ja tarjosi onnittelukahvilla näkkileipää, kun keksit olivat loppu.

Kun Oljon mahtavasta voitosta -- no joo joo, vauvojen lähdön kakkossijasta -- oli kulunut muutama päivä ja ajelin hevosellani pitkää ja rauhallista peruskuntoa kasvattavaa ja ylläpitävää lenkkiä, mietin, mitä hevosen voittorahoilla tavattiin tehdä. Jos en hankkisi niillä jotain merkityksellistä, ne vain katoaisivat vuokriin, ruokiin ja autohuoltoihin sun muihin. Toisaalta Oljo ei kyllä tarvinnut muuta kuin omat kärryt, eikä niitä ollut järkeä kasvavalle vauvalle vielä ostaa. Vaikka olisihan se hienoa myöhemmin niitä kärryjä katsella ja muistaa aina, että nuo minä ostin Oljon ensimmäisillä kunnon voittorahoilla... Vaikka eivät kärryt ikuiset olisi. Pudistin päätäni, maiskautin Oljoon lisää vauhtia ja päätin ostaa sille Tokmannin osakkeita. Jos se vielä voittaisi ja jos sijoittaisin valtaosan sen rahoista, vielä joskus voisin rakentaa sille vaikka tallin sen omilla rahoilla. Tai edes ostaa uuden komean auton, jolla vetäisin sitä ja sen lukuisia lapsia voitokkaista raveista toisiin.

Storywoodsin tarinakilpailut

Rosita ja Hasse sijoittuivat 1/2 Storywoodsin tarinakilpailuissa 11.7.2020. Tehtävänanto on seuraava:

EQP

"Kesä ja kärpäset." Mittari hipoo lähemmäs hellelukemia ja lakeuksilla käy lämmin mutta ei helpottava tuuli. Nautitteko ratsunne kanssa täysin siemauksin kesästä, vai pakottaako kuumuus nauttimaan tallin tarjoamista päiväkarsinoista ja tallin viileydestä?


"Laita takki päälle", sisareni kuiskasi silmät pyöreinä ja ojensi ympärilleen vilkuillen kilpatakkiani minua kohti.

Katsoin häntä niin kuin hulluja nyt tavataan katsoa. Lämmintä oli noin miljoona astetta, eikä musta hengittämätön kilpatakki auttaisi siihen kyllä ollenkaan. Sitä paitsi hevosemme Hasse oli melkein valkoinen ja viimeistelin sen karvan kiiltoa vielä ennen lämmittelyä. Sen karvat oikein loistaisivat mustassa takissa. Rosita Degerlund on epäsiisti, niin ne karvat sanoisivat katsojille loistaessaan mustasta takista. Rosita Degerlund ratsastaa karvaisessa ja nukkaisessa kirpparitakissa, kun on pelkkä siivooja, eikä varmaan osta edes hevoselleen kunnon ruokaa.

"Mä hikoilen niinku sika ihan tällä topillakin. Haluatko sä nähdä mun kainalot ja tissinaluset?" kysyin Ramonalta, joka katsoi heti hermostuneesti ympärilleen, ettei vain kukaan kuulisi aikuisen ihmisen sanovan tissi.
"Mä näen sun tissit kokonaisuudessaan jo nyt, kiitos vain", hän supatti hädissään. "Laita joku vaate päälle. Tässä -- tää on väljä, kato, ei ole kuuma puuvillapaidassa!"
"Mä en laita sun miehen haisevaa paitaa."
"Et sä voi ainakaan ratsastaa noin vähissä vaatteissa!"
"Mitkä säännöt niin edes sanoo?"
"Kouluratsastuksen säännöt! Pitää olla siististi pukeutunut."

Hikoilutti entistä enemmän heti, kun oli alkanut ärsyttää. Hevosta ei ärsyttänyt, vaan se torkkui ja maiskutti välillä huuliaan. Se oli kuin auringossa lämmittelevä sisilisko. Taputin Hassen vaaleaa kaulaa ja ojensin kättäni Ramonaa kohti. Hän yritti laskea kilpatakkini siihen, mutta kun väistin sitä ja ravistin kättäni vaativammin, hän huokaisi ja rutisti takkini ja miehensä ällöttävän puuvillapaidan polviensa väliin ja riisuutui nahkatakistaan. Se ei ollut sen viileämpi kuin kisatakki, mutta karvat eivät tarttuneet siihen. Ihmettelin, miten Ramona ei saanut lämpöhalvausta, kun käytti nahkatakin lisäksi kesäkuumallakin pitkää paksua hametta ja mustaa röijyä. Ja piti vielä pitkiä mustia hiuksiaan auki estämässä tuulenvireenkin pääsyn niskaansa.

"Muillakin tytöillä on toppeja", huomautin vielä Ramonalle ennen kuin jatkoin auringosta nauttivan ja melkein nukkuvan Hassen sivelyä kangaspalalla. "Enkä mä kulje kuitenkaan täällä tai ylipäätään missään sellaisissa shortseissa, että puoli pakaraa näkyy."
"Niin, niin", Ramona myönteli hiljaa ja laski kisatakkini Hassen harjasangon päälle huolellisesti niin, että vain Holgerin oksettava puuvillapaita koski maahan ja suojasi takkiani likaantumiselta. "Tytöillä", hän jatkoi nyhtäen itselleenkin pakin reunasta kangaspalan Hassen kiillottamista varten.

Kun minä sain varmaan palovammoja Ramonan nahkatakin läpi, hänen kasvonsa eivät edes punoittaneet, vaikka aurinko paistoi hänen kasvoihinsa ja paksuun mustaan pukuunsa. Ramonan täydellinen iho ei hionnut pisaraakaan, kun hän nosti Hassen selkään satulan ja samalla kyydillä nakkasi minulle sen suitset sen selän ylitse. Näin satuloidun ja suitsitun Hassen venyttelevän itseään tyytyväisesti kuin kissa auringossa, kun pujahdin sivuovesta traileriin vaihtamaan vallkoisen paidan toppini tilalle. Ramona kallisti kasvojaan kohti aurinkoa silmät suljettuina ja rapsutteli Hassen niskaa sen näköisenä kuin olisi ollut rannalla kevyessä ja vilpoisessa kesämekossa, eikä paarmaisella tallipihalla tasan kaksitoista kiloa hamekangasta yllään. Huomasin kyllä hänen vetävän katseita puoleensa toppiin pukeutuneilta tytöiltä. Ramonastahan näkyi ihoa vain ranteista alaspäin ja kaulasta ylöspäin. Vaikka saattoivat he katsoa senkin takia, ettei meillä ole ikinä historiassa ollut hyvä maine missään pohjalaiskunnassa.

"Sä näytät prinssiltä", Ramona hymyili, kun tulin ulos trailerista kisatakkiani nykien.
Hymyilin hänelle mielissäni, vaikka hän tarkoittikin kehunsa samaan aikaan loukkaukseksi, sillä hänestä en ollut tarpeeksi lady.
"Ainakin mä oon kuuma", vastasin hiljaa ja vihjailevasti, mutta nostin sitten nutturaani näyttääkseni hikisen niskani ja sain hänet naurahtamaan.
"No. Yksi rata vain. Sitten mennään kotia ja omalla pihalla saat taas kulkea tissit näkyvissä niin paljon kun jaksat."
"Ramona. Muillakin on toppi. Kenelläkään ei ole tommosta kun sulla. Miten sä et pyörry?"
"Mä kalvehdin", Ramona sanoi olkiaan kohauttaen. "Hassekin nauttii kun on lämmin."
"Niin nauttii. Melkein harmittaa nousta sen selkään ja vaatia siltä mitään tämmösenä päivänä."
"Kato nyt mikä alahuuli..."
"Älä löllötä hevosen alahuulta. Mene varjoon. Toivota mulle onnea kisaan."
"Onnea kisaan Rosita. Onnea kisaan Hasse hirmuinen Äippä ja Holge katsoo teitä koko aika tarkasti."
"Mä olen sen äiti."
"Mä kans olen sen äiti."
"Kunhan mikään Holger ei ole sen isä..."
"Rosita!"

Hopiavuoren iltamaastossa

Puoli matkaa siinä meni, että selvitin, kuka on Eetu Hopiavuoren emäntä. Olin kuullut huhuja sellaisesta, mutta paikalla ei ollut kovin montaa varteenotettavaa vaihtoehtoa. Tasan kaksi oikeastaan, ja ensimmäinen havaitsemani oli tietenkin väärä vaihtoehto: jokin tumma nainen, jota epäilin jonkin aikaa etelänmaalaiseksi, mutta jonka nimi olikin sitten Saga.

Eetu Hopiavuori ei ole ratsastusmaailman kuumin nimi, mutta hänellä on hyvä maine isäntänä ja tallin pitäjänä ja siksi ajattelinkin verkostoitua oikein kunnolla. Ensimmäisenä koetinkin taluttaa Hassen hänen luokseen, mutta kun hän osoitti meidät vain jotain harjauskatosta kohti tervehdittyään lyhyesti, totesin, ettei hänen kanssaan hänen itsensä kautta noin vain verkostoiduttu. Mieshän oli tuppisuu. Katoksessa sitten oli tämä tumma nainen, jolle koetin jutella Hopiavuoren uutena emäntänä.

En tainnut sanoa mitään liian outoa. Tervehdin tunnustelevasti uudeksi emännäksi luulemaani ohittaessani hänet ja hänen suomenhevosensa, sillä he olivat harjauskatoksen etumaisessa aukossa. Nipsautin Hassen toiselta puolelta kiinni vapaaseen takimmaiseen oviaukkoon ja yritin pyrkiä varovaisesti puheisiin.

"Rosita. Ja tämä on Hasse. Vaikka ei meistä tietenkään ole kukaan kuullut, kun me ollaan ihan harrastelijoita vaan." Niin taisin itseni esitellä.
"Saga Isberg", nuori emäntä virkkoi, ja hänen nuotistaan päättelin, että minun olisi kuulunut tietää kuka Saga Isberg. Ajattelin, että kai hän oli jonkin sortin kenttäratsastaja: niin Eetukin on, ja ratsastajat tuntuivat pariutuvan mieluiten lajitoverin kanssa.
"Ja tämä on.."
"Venni."

Saga Isbergillä oli kiire. Emännän velvollisuuksia -- niin minä ajattelin ja harjasin Hassea, joka torkkui raukeana hitaasti viilenevässä illassa. Olin kuvitellut Hopiavuorta yksityistalliksi, mutta ilmeisesti se oli kuin olikin ratsastuskoulu, sillä niin paljon tenavia ja teinejä siellä pyöri. Kun harjasin Hassen ripeästi loppuun, Saga Isberg oli jo ehtinyt huseeraamaan jonkin keltaisen ponin ja kalpean pojan ympärillä. Kun tarkastin kaviot, hän kiristi jonkun blondin ratsastustuntilaisen hoitohevosen satulavyön, sillä pikkutyttö ei sanojensa mukaan saanut sitä itse. Kun satuloin Hassen, Isberg puhutteli jo joitain teinipoikia, jotka istuivat kummallisen harmaan valkoharjaisen suomenhevosen kärryillä toinen poikittain. Vasta kun talutin Hassen pois harjauskatoksesta, parkkipaikan puolelle ja nousin sen selkään, hän ennätti nostamaan satulan oman hevosensa selkään. Katselin sitä kaikkea ja ajattelin, että jos joskus menisin naimisiin hevostilallisen kanssa, hänen olisi parasta olla pitämättä ratsastuskoulua. Lapset teettivät kamalasti töitä.

Juuri kun Saga Isberg oli saanut hevosensa valmiiksi ja talutti sitä meidän muiden valmiiden luo, hän paljastui jonkun toisen kuin Hopiavuoren Eetun emännäksi.
"Mihinä Nelly on?" isääntä kuului kysyvän hiljaa häneltä.
"Emäntä on tallin puolella", Isberg vastasi.

Sillä blondilla, joka ei aiemmin ollut saanut työhevostaan sulavasti satuloitua, näytti olevan kaikesta huolimatta yhtä unelias ja kiltti hevonen kuin meidän Hasse. Sitä varten pysyttelin hänen lähellään viimeisiä odotellessamme. Hän osoittautui myös erinomaiseksi juttuseuraksi. Jonkin aikaa hän kyräili minua kummasti silmät sirrillään melkein spagaatissa hevosensa selässä istuessaan, mutta kun soin hänelle ensimmäisen pitkän katsekontaktin, hän hymyili.

"Mä vaan katoin et onks sulla sellanen ahalteke -- mulla on juliste semmosesta mut en mä oo ikinä nähny niitä oikeesti", blondi väitti hymyillen niin että hampaat välkkyivät, vaikka oli selkeästi katsonut minua eikä Hassea.
"Olispa!" naurahdin ja pyöräytin Hassen ympäri hänen vierellään. Se totteli laiskasti: laiskemmin kuin maailman laiskin tekke.
"Mikä se on? Joku risteytys sitten?"
"Tää on... Odota kun mä muistan! Mulla on joku musta aukko aivoissa nyt siinä kohdassa, jossa sen tiedon pitäis olla."
"Mulle käy noin koko ajan. Mikä sen nimi on?"
"Hasse."
"Mä oon Eira. Tää on Uuno."
"Rosita. Nyt mä muistan, dongola tämä on!"
"En oo kuullukkaa!"

Vaikka Eira oli niin nuori, ettei hänelle uskaltanut tarjota muita puheenaiheita kuin hevoset, viihdyin hyvin. Hän ehti esitellä monta muuta paikalla olevaa hevosta. Erityisesti hän tuntui pitävän isännän Jussista ja tummasta Salierista, mutta muutkin puoliverityyppiset hevoset olivat lähellä hänen sydäntään. Eira tunsi kaikki, paitsi jonkun jollain lämminverityyppisellä ajavan hukkapätkän. Emännäksi luulemani Isberg oli kuulemma jonkin naapuritallin työntekijä.

Sitten lähdettiin liikkeelle. Hassen kaviot sanoivat klip klop jo hiekkaisella pihatiellä kauan ennen asvalttia, sillä niin kovaksi pohja oli pakkautunut. Edelläni ratsasti joku melko hiljainen juippi puoliverisellään ja ratsukon molemmat osapuolet vaikuttivat nuorilta. Hevonen oli hieman säpsyn oloinen varmaan kevyehkön tuulen takia, ja ratsastaja puheli sille puoliääneen. Se oli minusta niin suloista, etten malttanut keskeyttää sitä hieroakseni tuttavuutta, vaan päätin odottaa parempaa hetkeä. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos mies kohteli eläimiä hellästi, hän oli silloin joskus hyvä aviomies ja isä. Niin kuin mies kohtelee eläimiä, niin hän kohtelee lapsiakin. Vaikka en minä mitään aviomiestä etsinytkään.

Hevoselleen puhuvan miehenalun edellä meni seuraava vaihtoehtoni Hopiavuoren uudeksi emännäksi. Hassen rauhallisessa käynnissä asvalttitiellä tätä emäntää oli helppo tarkkailla. Hän hengitti syvään sisään peltoja katsellessaan, eikä hänen koko huomionsa keskittynyt hänen ratsuunsa, joka oli Eiran ihailema Salieri. Hänen täytyi olla hyvä ratsastaja tai ainakin tuntea hevosensa paremmin kuin minä tunsin Hassen. En nimittäin malttanut pitää ohjia noin pitkinä, enkä uskaltanut katsella maisemia noin kauaa noin huolettomana. Vaikka Hasse olikin unelias, mistä sitä koskaan tiesi? Me kävelimme kuitenkin laumassa, vieras hevonen sekä edellämme että perässämme. Jos Hassella olisi vain ollut enemmän harjaa, olisin takuulla pitänyt siitäkin kiinni. Nyt pidin samalla löyhästi satulasta, vaikka vain kävelimmekin. Hopiavuoren emännäksi ajattelemani ei pitänyt.

Koska Hopiavuoren emäntä hevosineen oli kuitenkin yhden ratsastajan päässä minusta, ajattelin jättää mahdollisen verkostoitumisen myöhemmäksi ja nauttia matkasta. Pitkistä rauhallisista ravipätkistä, joissa Hassea sai hoputtaa pysymään edellä menevän melkein Hassen värisen puoliverisen mukana. Tuulen ujelluksesta pelloilla ja huminasta metsien puissa. Venyttelystä rauhallista käyntiä keinuvan Hassen satulassa. Sileän hevosenkaulan rapsuttelusta ja kauempana hiljaa huhuavasta pöllöstä.

Vaikka en koskaan halunnut lapsia, mietin, millaista olisi kasvattaa lapsiaan sellaisessa paikassa kuin Jätinmetsä. He olisivat maailman onnellisimpia lapsia. Heillä olisi Hasse mukana leikeissään, ja voi miten jännittävää heistä olisi väijyä sen kanssa toisiaan intiaaneina pusikoissa. Sepitin heidän tarinaansa sitä mukaa kun Hopiavuoren hevostallilla ilmeisesti aika paljon majaileva Eira esitteli tasaisella papatuksella paikkoja. He ravaisivat ylös Ykssilimääsenmäkeä Hassen kanssa leikkien sitä hetkeä Mulanissa, kun armeija saavutti laulaen lumisen jyrkänteen ja huomasi massatuhon. He teeskentelisivät olevansa arkeologeja Pihlajamäen mökinraunoilla ja Hasse olisi heidän kuormajuhtansa. He makaisivat hiljaa Jätinkissankiven edustalla ja odottaisivat näkevänsä ketunpennut, jotka Hasse kuitenkin pelottaisi tömistelyllään heti tiehensä. Heillä olisi ihanaa.

Lenkki tuntui kestävän paljon lyhyemmän aikaa kuin se todellisuudessa kesti. Olin päässyt juuri puheisiin hevoselleen juttelevan nuorenmiehen kanssa, kun jo olimmekin uudelleen asvaltoidulla tiellä.

"Oho! Mä luulin että me ollaan vasta puolivälissä!" naurahdin yllättyneenä.
"Hyvässä seurassa aika lentää", se nuorimies sanoi, kohteliaisuuttaan tietenkin, mutta nyökytin silti hymyillen.
"Tosi harmi, ettet sä meinaa tehdä sillä pitkää mahtavaa kisauraa", sanoin vielä lopetellakseni hallitusti kilpailukeskusteluamme juttuseurani kanssa.
"Niin... Tai kuinka niin?"
"No onhan se nyt ainakin voittajan väreissä", virnistin ja viittasin varovaisesti ensin hänen Enni-nimiseen hevoseensa ja sitten taputin tahallisen näyttävästi Hassen kaulaa.
"Se on kyllä ihan totta", hän naurahti hiljaa, sillä olinhan jo aiemmin maininnut Hassen olevan pelkkä harrastehumma. Hänen ratsullaan kuitenkin oli ilmeisesti ihan oikea ura edessään, vaikkakin hänen mielestään jonkin toisen ratsastajan kanssa.

Tallipihassa koin järkytyksen. Kun laskeuduimme kaikki hevostemme selistä ja taluttelimme niitä kuka mihinkin sidottavaksi harjauksen ajaksi, Hopiavuoren Eetu halasi emäntäänsä sillä kädellä, jolla ei pidellyt Jussia. Sen oli oltava hänen emäntänsä, eikä emäntä ollut se toinenkaan tumma nainen.

"Onko sulla nyt parempi mieli?" ihan jonon viimeisenä ratsastanut kaikin puolin Hopiavuoren emännäksi sopimaton nainen kysyi hiljaa isännältä ja sipaisi tämän poskea kimoa poniaan toisella kädellä pidellen.
"Joo, kylloli hyvä käyrä vähä maastos", isäntä kuului huokaisevan, ja minä pudistin päätäni. Mihin tämä maailma olikaan menossa, kun isäntien kanssa pariutuivat parikymppiset fitness-mallit? Mitä meille muille muka jäisi, jos joskus haluaisimme oman isännän?

Hiivurin Suomenhevosten tarinakoulukilpailut

Rosita ja Hasse osallistuivat Hiivurin tarinakisoihin 29.6.2020. Tämän tarinan kertoja on Ramona, Rositan sisar.

Tehtävänanto:
Olet ottanut kisoihin mukaan kisahoitajan. Kirjoita teksti kisasuorituksesta hänen näkökulmastaan. Onko hoitajallasi tapana analysoida tuomarin tapaan hoitohevosensa jokaiset liikkeet vai meneekö radan seuraaminen lähinnä sormien välistä vilkuillen ja täristen? Vai eikö hoitaja ollutkaan kentän laidalla tsemppaamassa, mitä tapahtui? 

Sanoin sisarelleni Rositalle aina ennen kouluratsastuskisoja, että hän näytti prinssiltä. Pidin tietenkin huolta, ettei mieheni kuullut sitä. Kun katselin Rositaa radalla silmiä särkevän kirkkaassa auringonpaisteessa, ajattelin, että sekä loukkaukseksi että kehuksi tarkoitettu lausahdukseni oli ainakin tällä kertaa ihan totta.

Välillä halusin olla niin kuin Rosita kultakalvosinnapillisessa kilpatakissaan. Olisi hienoa laukata millä tahansa hevosella tuolla tavalla selkä suorana ja leuka pystyssä. Hassellakin, vaikka se kilpaili vain poneja ja suomenhevosia vastaan, eikä se ollut mitään verrattuna ratsupuoliverisiin saati sitten juokseviin lämminverisiin. Rositan asennetta oli hienompaa katsoa kuin Hassen liikkeitä. Olisi ihanaa uskaltaa pukeutua tuollaisiin tiukkoihin valkoisiin ratsastushousuihin ja tyköistuvaan mustaan takkiin siitä huolimatta, että vieraat ihmiset katselivat. Tuntuisi mahtavalta pystyä tervehtimään tuomaria kentällä yhtä ylpeänä kuin Rosita: niin kuin hän kuuluisi radalle, niin kuin hänellä olisi oikeus olla siellä. Olisi ylipäätään ihanaa voida ratsastaa ensimmäisen kerran omalla hevosellaan, tapahtui se sitten kisoissa tai ihan vain kotona...

Toisaalta en kuitenkaan kehtaisi ikinä käyttäytyä niin kuin Rosita. Nainen ei kuulu ratsaille. Ei edes tällaisiin koulukilpailuihin, puhumattakaan siitä, miten Rosita muutama viikko sitten voitti ratsujousiammuntakilpailut silkkaa röyhkeyttään. Kaikki hänen menossaan oli sopimatonta aina liian tiukoista vaatteista miesten harrastuksiin -- olihan kouluratsastuspukukin suunniteltu miehille aina silinteriä myöten! Ei ollut mitenkään päin hyväksyttävää, että Rosita teki Hassella jonkin sortin voltteja tai ympyröitä tai mitä lie -- mistä minä ratsastustaidottomana tietäisin -- tuolla tavalla kaikkien edessä.

Ajatuksistani ja mielipiteistäni huolimatta kiersin silti kilpailuita Rositan ja Hassen mukana. Minä olin se, joka ojensi Rositalle vesipullon satulaan, ja joka piteli Hassen ohjia hänen noustessaan sen selkään tai laskeutuessaan sieltä. En välittänyt, vaikka sekin oli miesten työtä. Sen takia kai hänen kanssaan parhaimmissa väleissä olinkin. Vaikka mieheni mielestä ratsastus olikin ajanhukkaa ja oikeat hevoset olivat raviradalla miesten kanssa, en antaisi hänen ikinä tulla minun ja sisareni väliin. Siksi seurasin Rositan ja Hassen suoritusta päättäväisesti ratsastajien alueen puolelta, vaikka en osannutkaan ratsastustaidottomana sitä ollenkaan analysoida. Joka tapauksessa minä ojentaisin käteni, kun Rosita ratsastaisi lopulta pois radalta, ja pitelisin Hassea niin kuin aina, kun hän laskeutuisi sen selästä. Vaikka Hasse ei ollutkaan mitään kunnon ravihevosiin verrattuna, ja vaikka ratsastus ei sopinut Rositalle tai kenellekään naiselle, minä en ikinä lakkaisi seuraamasta kentän reunalta Rositan ja Hassen kuulemma erilaisia mutta minusta ihan samalta näyttäviä ravi- ja laukkatehtäviä. Rositahan näytti prinssiltä ja Hasse kiillotettuna melkein kuninkaan hevoselta. Prinssit saivat tehdä mitä tahansa.

Bensarahat

Joosef ja Oljo sijoittuivat viidensiksi Lily's Trottersin raveissa 25.6.2020.

"Tuli sentään bensarahat", Markus kommentoi Oljon toisella puolella Bonnien kimpussa vahingoniloisena. Hän oli huomannut jo viime raveissa, miten kova paikka häviäminen minulle oli ollut.
"Bensarahat sulla on housuissas", äyskäisin hänelle ihan tosissani Oljon kaulan alta ennen kuin ehdin hillitä itseäni. Heti kun se oli lipsahtanut suustani, virnistin nopeasti sen näköisenä kuin se olisi ollut hyväkin heitto.
"Niinhän sitä sanotaan, Joosef", Markus sanoi ripsiään räpytellen ja kuviteltuja pitkiä hiuksiaan olkapäidensä taa huiskien, "että nainen istuu pankin päällä."
"Sä oot kamala."

Gunnar oli jäänyt kotiin. Olin Linnean ja Markuksen kanssa matkassa. Mielialaani piristi tosiaan niiden bensarahojen voittaminen ja suoraan sanoen sekin, että kolmivuotiaiden lähdössä Markus oli painostanut hevostaan ihan liikaa. Sitä en kuitenkaaan kenellekään myöntäisi. Keskityin vain oman hevoseni hännän pintelöimiseen, ja siinä sitä hommaa olikin, koska Oljo huiski kiihkeästi ympäriinsä ja uhkasi jopa potkaista. En osannut päättää, nyppikö minua eniten Gunnarin muualla asuvan lellivauvan Radical One Man Show'n menestys ja sitä Jällivaarassa seuraava lässytys vai se, että ajoin itse vain omaa hevostani, enkä sen takia saanut edes penkkipalkkaa. Ravien pitikin olla minulle harrastus eikä elinkeino, mutta olisihan se nyt kiva saada muutama kymppi rahaa joka hevosesta ja ajaa vaikka kymmentä niin kuin normaalit ihmiset. Vaan eipä minulla ollut niin paljoa nimeä. Eikä tulisi olemaankaan, kun Oljon huikein voitto oli tähän mennessä viidenkympin arvoinen...

"Joosef", Markus sanoi hirveän pitkän hiljaisuuden jälkeen suorastaan sovittelevasti Oljon toiselta puolelta.
"No?" murahdin hevoseni viimeistä kaviota tarkastaen.
"Sun kokemuksella -- älä nyt pillastu -- sun kokemuksella bensarahat nuoren hevosen toisesta oikeasta lähdöstä ei ole huono saavutus oikeasti. Sulla oli ainoa puhdas juoksu meidän sijoittuneista."
"Joo."

Talutin Oljon kuljetuskoppiinsa. Se nosteli päätään, mutta yritin olla kiinnittämättä sen temppuiluun liikaa huomiota. Teki mieli sanoa Markukselle, että lopettaisi lässyttämisen, mutta ei hänelle voinut sellaista sanoa. Markus oli kovempi äyskimään kuin minä. Se siinä kai niin ärsyttikin, kun hän otti niin isovelimäisen roolin. Samalla se oli ihan liikuttavaa. Kunhan saisin pehmistä ja rauhoittuisin ensin.

Nuorten Kesäkatsaus

Aken ravitalli

Purin hampaita yhteen kun painoin kuljetusauton ramppia kiinni Oljon takapuolen takana. Se oli mennyt kiltisti kyytiin Bonnien viereen, mutta silti kaikki ärsytti. Olin odottanut ihan liian paljon taas. Olin kuvitellut ihan liian suuria paitsi itsestäni, myös Oljosta. Kahdestoista sija tasoitusajossa. Perkele. Ei edes bensarahoja palkinnoksi. Iskin typerien lainakärryjeni aisat kuljetuskopin vastanostettua takaseinää vasten niin että paukahti.

"Noh! Soo!" vaunun toisella takakulmalla häärivältä Gunnarilta pääsi silloin.
"Anteeksi", vastasin automaattisesti, mutta samalla itsekseni irvistäen.
"Sun pitää oppia häviämään", Gunnar sanoi leppoisasti. "Se oli sen ensimmäinen lähtö. Hyväksytty suoritus on siinä vaiheessa jo hyvä saavutus."
"Helppo sun on siinä myhäillä", vastasin hänelle rauhallisesti, vaikka teki mieli tiuskaista. "Sähän sanoit, että sä tunnet voittajan."

Teki mieli lisätä, että mene nyt vaikka onnittelemaan sitä siitä. Tai pussailemaan sitä hevosta: ilmeisesti sekin oli Gunnarin. Ei paljoa siis naamariani naurattanut, kun Gunnar oli aiemmin sanonut hyväntahtoisena kuin joulupukki, että Bonniehan oli sijoittunut vasta Oljon jälkeen, kun kerran voittajallakin oli ajeltu Wäckelinin väreissä.

Nenääni ja koko naamaani hieroen kiersin autolle mitään sanomatta ja kaappasin porkkanapussin takapenkiltä. Kun kiskaisin trailerin etuoven auki, hämmentynyt Oljo tuoijotti minua silmät yhtä pyöreinä kuin minun silmäni olivat vihaiset. Hieroin kuitenkin sen turpaa hetken toisiamme tuijotettuamme ja se tuntui auttavan meitä molempia.

Tuikkasin sekä Oljon että Bonnien suupieleen porkkanat ja nojauduin sitten lokasuojan päälle puolittain istumaan ja ihan kokonaan huokailemaan. Vitsin Oljo. Vitsin typerä Kesäkatsaus. Vitsin häviö. Kaikki oli helteen syytä, ja pitkän ajomatkan syytä, ja Markuksen typerien kahvitaukojen syytä, ja... ...kaikki taisi olla minun syytäni, kun olin polleasti ilmoittanut  Oljon lähtöön opettelematta edes ensin, mikä olisi juuri sille sopiva tapa juosta ja ohjastaa.

"Voi kuule Oljo. Sun olisi kannattanut kyllä olla joku kalliimpi ja parempi ravihevonen. Joku kunnon mies olisi susta tehnyt voittajan. Nyt ne sanoi susta jo myydessäkin, ettei susta ole kuin makkaraksi."

Väinö juoksi hyvän ajan

Joosef ohjasti Väinöä ja omaa hevostaan Aken ravitallilla. Väinö teki kelpo suorituksen, mutta Joosefin oma Oljo ei mennyt niin hyvin kuin Joosef olisi tahtonut. 

"Juoksi hyvän ajan", Allan totesi ja rapsutti Väinön harjaa. Poni oli vielä niin kiihkeällä tuulella juuri startin juostuaan, että yritti näykätä, mutta ei Allan siitä piitannut. Hymyilin ja nyökytin hänelle ja se tuntui itsestänikin vaisulta.
"No?" Allan kysyi.

En vastannut heti. Käännyin poimimaan Väinön harjasangosta kaviokoukun tarkastaakseni sen pikku jalat ennen matkaa. En oikein tiennyt, mitä sanoa. Hävetti, että olin ilmoittanut oman hevoseni raveihin, vaikka en edes tuntenut sitä kunnolla. Väinön lähtö oli ollut sen lähdön jälkeen, ja kun olin ohjastanut sen totosijoille huolimatta siitä että se kisasi kokeneempia nelivuotiaita vastaan, olin saanut kunnon muistutuksen suuruudenhulluudestani. Tietenkin Väinöllä oli mennyt paremmin kuin minun Oljollani. Tietenkin. Minähän tunsin Väinön. Minä tiesin, miten se toimi: miten se oli herkkä lähtemään muiden imuun, mutta miten se luovutti liian helposti juostessaan liian kauan kärjessä. Sellaiset asiat minun pitäisi omastakin hevosestani tietää ennen kilpailuita. Väinön totosijasta huolimatta koko maailma nauroi minulle.

"Oljo vaan harmittaa", totesin Allanille, jonka leuka loksahti.
"Mitä?" hän parahti. "Se juoksi kakskyt-jotain -ajan. Ekassa lähdössään. Teki hyväksytyn suorituksen."
"Niin."
"Mitä sä vielä odotit lisää?"

Katsoin Allania silmiin sisukkaasti, vaikka hän oli hämmästyneen näköinen. Nakkasin kaviokoukun summanmutikassa takaisin sankoon, mutta tumpsahduksesta päätellen osuin ohitse.

"Voittoa", puuskahdin lopulta rehellisesti ja vihaisena.

Kahden hevosen loukussa

Joosef on juuri ostanut ensimmäisen oman hevosen ja sijoittanut sen Stall Wäckeliniin, naapuriin.

Joosef

Harjasin Väinöä tallin pihalla, kun ilma oli niin ihanan lämmin ja varjo niin sopivasti siinä. Väinö nuokkui ja nautti. Olin sitonut sen tallin punamultaisen seinän koukkuun. Samaa seinää nojaili Allan, jonka mustassa T-paidassa oli jo punaisia jälkiä selässä ja toissessa olkapäässä aiemmista sen päivän nojailuista.

"Ei sun tarvitse enää sitä käydä hoitamassa, tiedäthän", Allan sanoi. "Siis ei me estetä, mutta nyt kun sä olet hevosenomistajamiehiä..."

Pudistin Allanille päätäni ja nostin, tai oikeastaan laskin, silat Väinön selkään.

"Että nytkö mä Väinön hylkäisin? Kun sen ensimmäinen lähtö lähestyy? Kolme vuotta mä sen kanssa puuhasin, valmensin... Ja nyt sä keräisit kaikki työn hedelmät?"

Allan hymyili. Hän tiesi, etten ollut tosissani. Hän rapsutti pikku  Väinöä ensin leuan alta ja sitten otsatukan alta. Väinö vaikutti tyytyväiseltä.

"Mä vain ajattelin, että sun on liian työlästä käydä kahdella tallilla, kun sä et jättänyt Haippia meille."
"Sen nimi on nykyään Oljo. Ja sun karsinavuokrillasi -- no way!"
"Mm, oikeassahan sä olet. No, kerro jos sä väsyt. Kyllä me Väinön kanssa pärjätään."

Väinöllä oli pikalukkokärryt. Kotioloissa en pitänyt sellaisista, vaan mieluummin kieputin aisaremmiä ja pitkää rintaremmiä aisan ympärille, koska se tuntui tukevammalta ja toimivammalta ratkaisulta. Naksautin kärryt kiinni ja kiersin vielä yhden ylimääräisen kerran koko ponin tarkastamassa, että kaikki remmit häntäremmistä ohjiin olivat kiinni. Sitten päästin Väinön irti. Jätin riimun sen päähän suitsien alle, kun kerran kotona oltiin, ja ohjasin kävelemään kohti hiittisuoraa ennen kuin istahdin sen kärryille.

Väinö oli minulle kuin oma poni kaikkien näiden vuosien jälkeen. Niin kauan kuin jaksoin revetä kahdelle tallille, en minä sitä hylkäisi. Pian ohjastaisin sitä sen ensimmäisissä kilpailuissa, ihan niin kuin oli suunniteltu. Mieluummin luopuisin omasta tuoreesta hevosestani kuin Väinöstä.

Oma hevonen

Joosefin hevonen Oljo muuttaa Stall Wäckeliniin.

Jotenkin asioilla oli taipumus aina järjestyä. Pitelin Oljon nahkariimuun kiinnitetystä narusta ja katselin sen uutta kotia pitäen näkemästäni. Talli oli pieni, ei ollenkaan niin kuinse paikka josta olin Oljon hakenut. Hevosen näköisiä hevosia katseli minua kaukaa. Joku nuori nainen talutti rautiasta suomenhevosta kauempana. Tämä talli ei tuntunut hevostehtaalta. Tämä taisi olla jonkun koti.

Kodikkaasta tuntumasta huolimatta oli omituista seistä keskellä pihaa hevosen kanssa. Oman hevosen kanssa. Oman tuoreen hevosen kanssa. Vaikka Oljo oli periaatteessa tuttu tamma, käteni hikosivat riimunarua pidellessäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni tilanne oli se, että jos jotain sattuisi, kukaan ei hoitaisi sotkuja puolestani. Hevosen omistaja ei olisi enää puhelinsoiton päässä, kun tarvitsisin neuvoja ja apua, sillä hevosen omistaja olin minä. Katsoin Oljoa, ja se näytti epätodelliselta kuljetussuojissaan, kun se katsoi vierastaen minua. Sitten se palautti minut todellisuuteen luimistamalla korvansa ja uhkaamalla näykätä.

Se joku nainen sai kai rautiaan suomenhevosensa paikoilleen, kun tuli poninhäntä heiluen uudelleen ulos tallista ja käveli minua vastaan. Rutistin Oljon narua vähän kovemmin. Olin puhunut aiemmin vain isännän kanssa, Gunnarin kanssa, eikä tuosta toisesta nähnyt ulospäin, mikä hän oikein oli. Mistä sen tiesi, vaikka olisi ollut joku kikattava heppatyttö, joka olisi alkanut itkeä, kun Oljo luimisi. Heppatyttö kuitenkin ojensi kättään minua kohti jo monta askelta ennen kuin saavutti minut ja alkoi samalla puhua.

"Hei, Linnea, hei. Pappa sanoikin, että tänään on se päivä, kun -- Oljohan se oli?"
"Joo."
"Niin, se päivä kun Oljo tulee. Me ollaan Oljo varattu sulle oikein hyvä karsina tuonne. Onhan se tamma?"
"On."
"Hyvä Oljo -- hei älä nyt ole tuon värinen, nuori hevonen ja noin yrmeä! Tulkaapa, niin mä näytän mihin hakaan se voi mennä koipiaan oikomaan ja... Mä en tainnut kysyä sun nimeä, enhän?"

Hymyilin hieman sille naiselle. Ainakaan hän ei ollut kiljunut ja itkenyt, kun Oljo luimi, vaan hän oli taputtanut sen kaulaa, kääntynyt kohti hakoja ja viittonut jo meitä mukaansa samalla vauhdilla. Hän osasi puhua, mutta ei ollut sellainen moottoriturpa, etten olisi saanut sanottua jotain väliin, jos olisin oikeasti tahtonut. Hänellä oli sitä paitsi siedettävä murre, josta sai selvän, toisin kuin etelä-ruotsalaisilla. Oli kuitenkin parempi aluksi vain kuunnella.

"Joosef", sanoin ja siristin silmiäni.
Tämä Linneakin siristi silmiään. Hän katsoi minua ensin toiseen silmään, sitten toiseen, mutta taisi sitten päättää, että joko olin Joosef tai tosi kummallinen sanoessani hänelle väärän nimen.
"Selvä. Tulepa, Joosef, niin katotaan se Oljon haka."

Niin me menimme. Haka oli tyhjä, jotta Oljo saisi ensin rauhoittua yksin. Se oli suurempi kuin se haka, josta olin tamman hakenut aamulla mukaani, mutta myös rapaisempi ja epätasaisempi pohjaltaan. Ajattelin, ettei se haittaa, ja nyhdin Oljolta suojat portilla. Kun avasin portin ja päästin sen narusta, se lähti niin kuin ohjus. Minun pitäisi kouluttaa se olemaan rauhassa portilla, tai muuten minulta tai joltakulta lähtisi joskus vielä käsi irti.

Kun Oljo ravasi ringin haassaan ja asettui sitten heinäkasansa ylle tuijottamaan ja miettimään, uskaltaisiko syödä, tunsin oloni omituisen tyhjäksi. En ollut ajatellut paljoa sitä, millaista olisi omistaa oma hevonen, mutta epämääräisissä mielikuvissani se ei ollut tällaista. Minusta tuntui samalta kuin ennenkin. Kun katselin Oljoa, joka tuijotti meitä uhkaavasti heinien ylitse, olisin halunnut tuntea jotain erikoista. Hevosen omistaminenhan oli sitä, että laitettiin hyvä hevonen kärryjen eteen ja ravattiin ruusun terälehtiä pitkin auringonlaskuun. Sen piti olla huimaa ja jännittävää.

"Se varmaan jää sinne?" Linnea kysyi.
"Joo, siellä sen on hyvä."
"Hmm. Mä veikkaan että me haetaan se sisään samaan aikaan kuin muutkin? Mutta hei, mä näytän silti sulle sen karsinan. Sitten mä ehdin auttaa sua vielä laittamaan tavaroita paikoilleen, niin löydät kaiken huomenna kun -- oliko sulla omat kärryt?"
"Joo, tai oikeastaan ne on lainassa, mutta on."

Sinne jäi hevoseni, hieman kuoppaiseen hakaan, ja laski päänsä heiniin kun olimme sen mielestä tarpeeksi kaukana. Sen karsina oli pimeämpi kuin sen vanha, mutta suloinen silti, ja puruja siellä oli paksulti. Täytetty heinäverkkokin siellä jo oli, vaikka olin ostanut omankin. Kaikki oli muuten hyvin ja kivasti, paitsi valjaiden säilytys. Katsoin katossa asti olevia koukkuja, kun toimme tavaroita varustehuoneeseen, ja Linnea katsoi vuorotellen myös sitä koukkua ja minua. Hän ei sanonut mitään, kun mietin, mikä olisi kauheinta: se, että huomenna minua varten olisi seinässä matalampi koukku, vai se, että satulahuoneeseen olisi ilmaantunut tyhjästä pieni jakkara, vai se, että Linnea nyt ojentaisi kätensä ja sanoisi, että anna kun autan laittamaan valjaat tuonne ylös, pikku ukko.

Toinen ja kolmas voitto enemmän kuin Holgerilla

 Rosita ja Hasse olivat Stall Arcanen 31.5. järjestetyissä jousiammuntakisoissa. Rositan ja Hassen tarinassa kilpailut olivat vasta 1.6.

"Sä oot ilmiömäinen!" Ramona kuiskasi kiihkeästi lämmittelykentän aidan ylitse. Ensimmäinen jousiammuntarata oli ohitse, toinen alkamassa, enkä viitsinyt laskeutua satulasta niiden välillä, sillä Hasse tuntui olevan kerrankin hereillä ja vastaavan apuihin.
"No daa-a!" vastasin Ramonalle kättäni huiskauttaen ja nostin laukan. Minun ei tarvinnut edes hymyillä hänen suuntaansa sen merkiksi, että tietenkin kommenttini oli vitsi. Hassella meni hyvin, mutta "ilmiömäinen" oli naurettavaa liioittelua.

Kun laukkasimme yhden kierroksen kentällä, Ramonaa ei enää näkynyt kentän ulkopuolella. Arvostin sitä, että hän oli kävellyt katsojien alueelta koko matkan lämmittelyalueelle vain kannustaakseen minua ja hevostamme, vaikka ilma oli kuuma ja Ramonan musta röijy ja hame olivat vieläkin kuumempia ja painavia.

Pysäytin Hassen vielä lämmittelykentän ulkopuolelle hengähtämään ennen rataa. En antanut sen juoda vielä, ettei neste hölskyisi, vaan sidoin hiukseni uudelleen poninhännälle ja poimin jouseni nojaamasta aitaa. Aioin määrätietoisesti voittaa nämä kilpailut. Olin nähnyt voittajaruusukkeen -- se oli punainen, lempiväriäni -- ja aioin hieroa sitä kotimatkalla Holgerin naamaan, jotta hän lakkaisi ikuisiksi ajoiksi nalkuttamasta siitä, miten olin nainen ja kilpailin hevosella. Odottaisipa vain. Ihan pian olisin nainen, joka sanoisi, että ajan kyllä ihan itse kuljetuskoppia vetävää autoa, kiitos vain, ja joka kilpailisi itse hevosella. Harmi vain, että Ramona ei tulisi mukaan ilman Holgeria...

Sitten oli aika mennä. Ravasin radalle jousi kupeellani ja annoin katseeni kiertää. Sain ravata muutamia ympyröitä. Kun rata oli havainnoitu, etsin Ramonaa katsomosta. Siellä hän istui, ja katseeni kohdatessaan vilkaisi Holgeria. Holger oli kuitenkin syventynyt juttelemaan jonkun lippispäisen kanssa, joten Ramona näytti minulle peukkuja nopeasti  ja hymyili jännittyneesti. En voinut vastata muutoin kuin yhtä jännittyneellä hymyllä.

Toinen luokkani alkoi. Hasse laukkasi. Kun istuin rennosti ja rentoutin hartiani, ruumiini uskoi, että sydämeni hakkasi vauhdista eikä jännityksestä. Se taas auttoi käsieni tärinään. Tunsin olevani voimakas jännittäessäni jousen. Tunsin olevani voittamaton, kun nuoli jäi törröttämään täsmällisesti keskelle taulua, mutta sitä en saanut juhlia liiaksi, sillä suurin syntini, johon menestykseni aina viimeistään kariutui, oli liika innostuminen ja ylpeys. Pysy rauhallisena, Rosita.

Hasse suoritti hyvin. Se kuunteli pohjeapuja ja vähän istuntaakin. Se oli hitaampi muita, mutta toisaalta sain jopa sekunnin enemmän tähtäysaikaa. Tarkkuus voittaisi nyt nopeuden. Sen oli voitettava.

Kun hidastin Hassen raviin ja laskin jousen, rata tuntui vain hujahtaneen ohitse. Etsin taas Ramonaa katsojien joukosta, mutta hän ei ollut siellä. Vain Holger jutteli saman lippispäisen kanssa, eikä ilmeisesti ollut edes huomannut, että oli Hassen ja minun vuoro.

Ramona odotti varikon puolella. Hän ei voinut hyppiä ja kiljua ja muutenkaan käyttäytyä kuin lapsi tai barbaari, mutta hän puristi nyrkkinsä leuan alle ja hymyili niin, että jokainen valkoinen hammas näkyi.

"Paljon onnea", Ramona sanoi hiljaa ja tarttui Hassen ohjiin, kun ratsastin kohti.
"Ei me olla voitettu. Vielä."
"Niin, vielä."

Laskeuduin alas Hassen selästä. Ramona tarjosi ohjat takaisin minulle ja huokaisten tartuin niihin. Sisareni osasi kyllä käsitellä hevostaan, mutta Holger valitti aina, ettei se sopinut. Ensimmäisissä kilpailuissahan Holger oli ollut käsi ojossa Ramonan paikalla varikolla ja luullut voivansa vaatia, että hän käsittelee hevostamme julkisissa paikoissa. En tietenkään ollut suostunut siihen.

Hasse laski päänsä vesisankoon heti, kun olimme trailerin vierellä. Normaalisti olisin  jo ottanut siltä varusteita ja ohjannut sitä autoon odottamaan lähtöä, mutta sillä kertaa en. Pidin vain ohjista kiinni ja join vettä itsekin. Ramona katsoi minua kysyvästi.

"Me voitetaan", sanoin hänelle ja yritin leyhytellä ilmaa hikiseen niskaani. "Me voitetaan, niin meidän pitää vielä hakea ruusuke."
"Mistä sä tiedät, että te voitatte! Vielä on kolme osallistujaa jäljellä."
"En mä tiedäkään. Mutta mä haluan niin kovasti, että me voitetaan, koska ratakin meni hyvin."

Kun lopulta sain todella tietää, että voitimme, innostus oli ottaa minusta vallan. Olisin halunnut hyppiä ja kiljua. Sen sijaan halasin vain puolittain Ramonaa, joka nosti trailerin viereltä jakkaran lähemmäs, etten olisi rasittanut Hassen selkää jatkuvilla ratsautumisilla. Nousin jakkaralta hevosen selkään ja pukkasin hitaasti kävelevän Hassen liikkeelle jo ennen kuin sain jalat jalustimiin.

Hymyilin hillitysti, kun Hassen suitsiin ei pujotettu vain yhtä, vaan kaksi punaista voittoruusuketta -- lempiväriäni ja kauniimpia näkemiäni. En ollut varma, tekikö mieleni enemmän tuulettaa niin kuin olisin maailman suurin voittaja, vai heittäytyä polvilleni tuomareiden ja kilpailun järjestäjien eteen ja kiittää nöyremmin kuin kukaan koskaan. Tarvitsin niitä ruusukkeita niin kovasti. Halusin niitä niin kovasti. Yksikin olisi suljenut Holgerin suun, mutta nyt minulla ja Hassella oli peräti kaksi.

Maastokahvit

Virvatulen tilan maastoilun jälkeen

Ooh, Karla oli niin hyvä, Karla oli niin eksoottinen, Karla oli lähdössä oikein Norjaan. Pitelin kahvikuppiani toisella kädellä kasvojeni edessä ja katsoin sen ylitse tätä Karlaa välillä Aavaa vilkuillen. Karla nauroi ja kertoili jostain norjalaisesta tallista: työpaikastaan, jossa ei ollut koskaan ollut. Sanoinko jo, että Karla on menossa Norjaan? Itse se ei muusta puhunutkaan. Ja voi, Karla tykkäsi puhua! Hörppäsin kahvista ja mietin, kärsiköhän hän autismista, koska jos hän oli autismikirjolainen, en saisi näin kovasti provosoitua siitä, miten hän jauhoi ja jauhoi ja jauhoi samaa asiaa. Olin ollut keskustelemassa Aavan kanssa hänen islanninhevosmenneisyydestään, mutta sitten tämä Karla oli tullut, ravistanut kättäni niin että se melkein irtosi, ja alannut jauhaa jostain Norjasta. Kaksi kohteliaisuuttani esittämääni kysymystä olivat saaneet hänet oikein vauhtiin.

"Selvä, mutta mä lähden", sanoin lopulta Karlan päälle, kun hän selitti suu vaahdossa jotain vuonoista. "Mun pitää lastata Hasse ja lähtee meneen ennen kun soitellaan perään."
"Mikä hevonen se sun Hasse onkaan, se on tosi erikoinen, mulla on lainassa--"
"Shirenhevonen, kyllä", keskeytin Karlan. "Tosi harmi juttu, ettei ehditty jutella kauempaa. Aava, mä lupaan muistaa etsiä netistä sen sun lapsuudenkodin naapurisiittolan. Jos se on yhtään niin kuin sä kuvailet, se olisi aika taivas: Hassekin viihtyisi siellä."

Likaisia astioita varten oli huoneen nurkassa pöytä. Laskin kuppini sille ja nakkasin pikkulusikan niille varattuun pieneen astiaan. Asettelin kasvoilleni hymyn ennen kuin käännyin vielä vilkuttamaan Aavalle ja vähän sille Karlallekin. Etsin katseellani Bellaa, sillä lähdön päässä olisi ollut hyvä kiittää emäntää vielä kerran ruuasta, matkasta ja seurasta, mutta en löytänyt kuin Miikan, jonka kautta lähetin terveiseni ja toivoin niiden päätyvän perille. Kaiken kaikkiaan minulla oli ollut hauska reissu -- enkä minä Karlaakaan inhonnut. Taisin vain itse olla samanlainen, että olisin halunnut pitää puheenvuoron pitkälti itselläni. Taivas, miten rasittavaa meidänlaistemme kanssa olikaan.

Kesäloman aloitus

Rosita ja Hasse olivat vaelluksella Virvatulen tilalla.

"Talutusratsastusta?" kysyin Miikalta nauraen, kun hänen suloisen lyhytpäinen ruunikkonsa käveli Hassen vierellä yhtä uneliaana kuin minun kyömypäinen sotaratsuni. "Miksi?"
"Jos joku haluaa vaikka mennä sitä", hän vastasi olkiaan kohauttaen ja hymyili varautuneesti.
"Kuka muka?" hämmästelin ja päästin ohjista osoittaakseni -- noh -- joka suuntaan. Ympärillämme oli seitsemän muutakin ratsastajaa hevosineen, ja jokainen ratsastaja oli ihan varmasti täysi-ikäinen ja osasi ratsastaa ihan itse. Yksi oli herran tähden itse Kesolan Eeva! Miika itse näytti nuorimmalta, ja myös taitamattomimmalta käsiensä asennon perusteella.
"No vaikka sä?" hän ehdotti mukamas vakavana, mutta silmät tuikkien.
"Mä meen, jos saan ilmaiskierroksen."
"Eiköhän se järjesty. Varsinkin, kun talutusratsastus on ilmaista kaikille."
"Sitten sign me in!"
"Mähän sanoin, että kyllä joku haluaa sitä mennä!"

Miika oli hölmö tahallaan. Pudistin hänelle päätäni ennen kuin ohjasin Hassen kauemmas. Metsäpolun pohja muuttui tasaisemmaksi ja pehmeämmäksi. Olin varma, että pian ravattaisiin. Hasse maiskutteli huuliaan ja haukotteli ennen kuin nyhti polun vieressä kasvavasta nuoresta koivusta tukon lehtiä suuhunsa. Hyvä juttu, että sillä oli kokonaan kuolaimettomat suitset.

Olin toivonut ravipätkää, mutta sain laukkapätkän. Bella muistutti kaikkia turvaväleistä ja rauhallisesta tahdista ennen kuin kuului nostavan laukan kaukana jonon kärjessä. Kesti kauan ennen kuin edellämme kulkevat olivat päässeet nostamaan laukan, sillä heitä oli monta ja jokainen odotti kiltisti turvavälin kasvamista. Nostin itsekin vastentahtoisen Hassen kanssa laukan ravin kautta ja muistuttelin sitä aina välillä pysymään oikeassa askellajissa. Olin hieman kateellinen puoliverisillä ratsastaville, ja oli siellä letkassa yksi mustavalkoinen ponikin, joka liikkuin keveästi ja vireästi. Hasse oli kuitenkin aina Hasse, vaikka se olisi laukannut mieluiten vielä lenkille lähtenyttä shirenhevostakin hitaammin.

Laukan jälkeen iskostin katseeni Kesolan Eevaan ja yritin ujuttautua hiljalleen lähemmäs häntä. Hassella ei ollut paras mahdollinen ohitella muita jonossa, vaikka polku olikin niin leveä, että osa kulki sillä kolmekin ratsukkoa rinnakkain. Hasse oli nimittäin sekä laiska että ystävällinen, ja heti toisen hevosen rinnalle päästyään se olisi kernaasti jäänyt siihen hidastelemaan ja rapsuttelemaan. Komensin sitä kuitenkin marssimaan eteenpäin kunnes saavutimme Kesolan Eevan.

"Ootteko te kisatauolla?" kysyin tervehdykseksi.
"Pienellä joo", Kesolan Eeva vastasi.
"Mä ajattelin, kun mä taisin nähdä teidät viimeksi syyskuussa. Mörkövaarassa. Mä oon Rosita."
"Eeva. Anteeksi, mä en muista sua: kilpailetko säkin kenttää, vai..?"
"En, en. Mä vaan tykkään katsoa."

Kesolan Eeva oli aluksi varuillaan. En tiennyt, johtuiko se Hassesta, joka oli ori, toisin kuin hänen kilpaileva ruunansa Hemmo. Se saattoi johtua myös minusta, sillä Kesola kohtasi varmasti hirvittävän määrän faneja, jotka kärkkyivät ilmaisia vinkkejä ja luentoja. Hän kuitenkin rentoutui nopeasti joko huomatessaan Hassen olevan kiltti, tai minun kärkkyvän seuraa neuvojen sijaan. Mutta vaikka en neuvoja tahtonutkaan ja annoin hänen rentoutua rauhassa ratsastusretkellään, ai miten hienoa oli ratsastaa lyhyt matka maastossa oikean Kesolan Eevan vieressä!! Sisäisesti kiljuin koko matkan ja suunnittelin jo, miten kertoisin Kesolasta Ramonalle WhatsAppissa.

Kun ensimmäinen ja viimeinen hevonen, tukikohdassamme asuvat Rene ja Sikke siis, alkoivat piristyä, tiesin lenkin lähenevän loppuaan. Silloin hengittelin vielä syvään sisääni keväistä metsää ja ajattelin, että vaikka olin kuumissani, väsynyt ja suihkun tarpeessa, asiat eivät voisi olla paljoa paremmin. Oli kesä, kesäloma ja sain olla Hassen kanssa. Olin juuri tavannut Kesolan Eevan ihan livenä ja olin kaukana idiootti-Holgerista.

Yksi voitto enemmän kuin Holgerilla

Rosita ja Hasse kävivät pienissä ratsujousiammuntakisoissa.

Kun ratsastin radalta, Ramona nojautui minua kohti Hassen lapaa vasten, punoi sormensa sen harjaan ja hymyili leveästi. Vastasin  hänen hymyynsä yhtä iloisesti ja tuuletin ihan pienesti ravistamalla tiukkaan puristettua nyrkkiäni rintani edessä. Ratsujousiammuntaratani ei suinkaan ollut mennyt täydellisesti, mutta ei se haittaa. Se oli mennyt siitä huolimatta erinomaisesti

"Se oli ihan tosi hienoa!" Ramona kuiskasi kiihkeästi, ihan varpailleen nousten, päästäkseen lähemmäs minua.
"Niin oli!" kumarruin kuiskaamaan yhtä innoissani ja ajattelin, että harvoin näin siskoni noin jännittyneessä mielentilassa, hypähtelemässä päkiöilleen. Yleensä Ramona käyttäytyi melko hillitysti.

Samassa näin Holgerin kävelevän meitä kohti katsomon suunnasta. Vilkaisin häntä Hassen harjan ylitse katseellani häntä siskolleni osoittaen, ja Ramona ryhdistäytyi heti. Hasse ei välittänyt tunnelman muutoksesta, vaan lepäili tyynenä ja toinen takajalka ilmassa allani.

"Noni!" Holger sanoi ja tarttui Hassen ohjiin, joita pitelin käsissäni sen selässä, niin kuin omistaja ikään.
"Noni", vastasin hänelle, enkä tehnyt elettäkään laskeutuakseni hevosen selästä, vaikka hän sitä odotti.
"Noni, tule nyt alas", Holger sanoi lopulta ja kurtisti tummia kulmiaan minulle.
"Noni, päästä Holge irti", vastasin hänelle. "Sä estät mua ratsastamasta mun hevosella."
"Meidän hevosella", Holger korjasi.
"Niin. Mun ja Ramonan hevosella, Holge. Ei sun hevosella."

Holger päästi irti, vaikka siristelikin minulle silmiään. Hän tarjosi käsikynkkäänsä Ramonalle, joka tarttui siihen. Äskeisestä lapsellisesta innostuksesta ei näkynyt siskossani jälkeäkään. Hän hymyili ylimielisen näköisesti minulle, nakkeli sitten hiuksiaan ja lähti kihlattunsa käsipuolessa kohti katsomoita toivottaen minulle vain lyhyesti onnea seuraavalle radalle.

Ajattelin, että äskeinen rata oli mennyt hyvin. Saattaisin jopa sijoittua. Mutta seuraavalta radalta ottaisin voiton, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Holgerin ei tarvitsisi päästä illalla mutisemaan Ramonalle, että kyllä olisi hopea kullaksi kirkastunut, jos hän olisi vain saanut ratsastaa. Hasse ei edes pidä Holgerista erityisesti: kunhan ottaa porkkanat tarjottaessa.

Hasse haukotteli. Nyt kun Holger ei ollut pitelemässä sitä, laskeuduin sen selästä. Nojasin sen lämpöiseen kylkeen ja katselin miten kilpakumppanini suoriutuivat ratsujousiammuntaradoistaan. Minun seuraava luokkani olisi noviisiluokka, mutta vielä joskus minä ja Hassekin olisimme yhtä hyviä kuin nuo oikeiden luokkien kilpailijat. Mutta tänään riittäisi, kun saisimme voiton siitä noviisiluokasta. Se oli silti yksi voitto enemmän kuin mitä Holgerilla olisi ikinä elämänsä aikana. Hän ei ollut voittanut kuin Ramonan, ja hehän olivat vasta kihloissa. Ramonalla oli varmasti paljon aikaa tulla järkiinsä.