Hiivurin Suomenhevosten tarinakoulukilpailut

Rosita ja Hasse osallistuivat Hiivurin tarinakisoihin 29.6.2020. Tämän tarinan kertoja on Ramona, Rositan sisar.

Tehtävänanto:
Olet ottanut kisoihin mukaan kisahoitajan. Kirjoita teksti kisasuorituksesta hänen näkökulmastaan. Onko hoitajallasi tapana analysoida tuomarin tapaan hoitohevosensa jokaiset liikkeet vai meneekö radan seuraaminen lähinnä sormien välistä vilkuillen ja täristen? Vai eikö hoitaja ollutkaan kentän laidalla tsemppaamassa, mitä tapahtui? 

Sanoin sisarelleni Rositalle aina ennen kouluratsastuskisoja, että hän näytti prinssiltä. Pidin tietenkin huolta, ettei mieheni kuullut sitä. Kun katselin Rositaa radalla silmiä särkevän kirkkaassa auringonpaisteessa, ajattelin, että sekä loukkaukseksi että kehuksi tarkoitettu lausahdukseni oli ainakin tällä kertaa ihan totta.

Välillä halusin olla niin kuin Rosita kultakalvosinnapillisessa kilpatakissaan. Olisi hienoa laukata millä tahansa hevosella tuolla tavalla selkä suorana ja leuka pystyssä. Hassellakin, vaikka se kilpaili vain poneja ja suomenhevosia vastaan, eikä se ollut mitään verrattuna ratsupuoliverisiin saati sitten juokseviin lämminverisiin. Rositan asennetta oli hienompaa katsoa kuin Hassen liikkeitä. Olisi ihanaa uskaltaa pukeutua tuollaisiin tiukkoihin valkoisiin ratsastushousuihin ja tyköistuvaan mustaan takkiin siitä huolimatta, että vieraat ihmiset katselivat. Tuntuisi mahtavalta pystyä tervehtimään tuomaria kentällä yhtä ylpeänä kuin Rosita: niin kuin hän kuuluisi radalle, niin kuin hänellä olisi oikeus olla siellä. Olisi ylipäätään ihanaa voida ratsastaa ensimmäisen kerran omalla hevosellaan, tapahtui se sitten kisoissa tai ihan vain kotona...

Toisaalta en kuitenkaan kehtaisi ikinä käyttäytyä niin kuin Rosita. Nainen ei kuulu ratsaille. Ei edes tällaisiin koulukilpailuihin, puhumattakaan siitä, miten Rosita muutama viikko sitten voitti ratsujousiammuntakilpailut silkkaa röyhkeyttään. Kaikki hänen menossaan oli sopimatonta aina liian tiukoista vaatteista miesten harrastuksiin -- olihan kouluratsastuspukukin suunniteltu miehille aina silinteriä myöten! Ei ollut mitenkään päin hyväksyttävää, että Rosita teki Hassella jonkin sortin voltteja tai ympyröitä tai mitä lie -- mistä minä ratsastustaidottomana tietäisin -- tuolla tavalla kaikkien edessä.

Ajatuksistani ja mielipiteistäni huolimatta kiersin silti kilpailuita Rositan ja Hassen mukana. Minä olin se, joka ojensi Rositalle vesipullon satulaan, ja joka piteli Hassen ohjia hänen noustessaan sen selkään tai laskeutuessaan sieltä. En välittänyt, vaikka sekin oli miesten työtä. Sen takia kai hänen kanssaan parhaimmissa väleissä olinkin. Vaikka mieheni mielestä ratsastus olikin ajanhukkaa ja oikeat hevoset olivat raviradalla miesten kanssa, en antaisi hänen ikinä tulla minun ja sisareni väliin. Siksi seurasin Rositan ja Hassen suoritusta päättäväisesti ratsastajien alueen puolelta, vaikka en osannutkaan ratsastustaidottomana sitä ollenkaan analysoida. Joka tapauksessa minä ojentaisin käteni, kun Rosita ratsastaisi lopulta pois radalta, ja pitelisin Hassea niin kuin aina, kun hän laskeutuisi sen selästä. Vaikka Hasse ei ollutkaan mitään kunnon ravihevosiin verrattuna, ja vaikka ratsastus ei sopinut Rositalle tai kenellekään naiselle, minä en ikinä lakkaisi seuraamasta kentän reunalta Rositan ja Hassen kuulemma erilaisia mutta minusta ihan samalta näyttäviä ravi- ja laukkatehtäviä. Rositahan näytti prinssiltä ja Hasse kiillotettuna melkein kuninkaan hevoselta. Prinssit saivat tehdä mitä tahansa.

Bensarahat

Joosef ja Oljo sijoittuivat viidensiksi Lily's Trottersin raveissa 25.6.2020.

"Tuli sentään bensarahat", Markus kommentoi Oljon toisella puolella Bonnien kimpussa vahingoniloisena. Hän oli huomannut jo viime raveissa, miten kova paikka häviäminen minulle oli ollut.
"Bensarahat sulla on housuissas", äyskäisin hänelle ihan tosissani Oljon kaulan alta ennen kuin ehdin hillitä itseäni. Heti kun se oli lipsahtanut suustani, virnistin nopeasti sen näköisenä kuin se olisi ollut hyväkin heitto.
"Niinhän sitä sanotaan, Joosef", Markus sanoi ripsiään räpytellen ja kuviteltuja pitkiä hiuksiaan olkapäidensä taa huiskien, "että nainen istuu pankin päällä."
"Sä oot kamala."

Gunnar oli jäänyt kotiin. Olin Linnean ja Markuksen kanssa matkassa. Mielialaani piristi tosiaan niiden bensarahojen voittaminen ja suoraan sanoen sekin, että kolmivuotiaiden lähdössä Markus oli painostanut hevostaan ihan liikaa. Sitä en kuitenkaaan kenellekään myöntäisi. Keskityin vain oman hevoseni hännän pintelöimiseen, ja siinä sitä hommaa olikin, koska Oljo huiski kiihkeästi ympäriinsä ja uhkasi jopa potkaista. En osannut päättää, nyppikö minua eniten Gunnarin muualla asuvan lellivauvan Radical One Man Show'n menestys ja sitä Jällivaarassa seuraava lässytys vai se, että ajoin itse vain omaa hevostani, enkä sen takia saanut edes penkkipalkkaa. Ravien pitikin olla minulle harrastus eikä elinkeino, mutta olisihan se nyt kiva saada muutama kymppi rahaa joka hevosesta ja ajaa vaikka kymmentä niin kuin normaalit ihmiset. Vaan eipä minulla ollut niin paljoa nimeä. Eikä tulisi olemaankaan, kun Oljon huikein voitto oli tähän mennessä viidenkympin arvoinen...

"Joosef", Markus sanoi hirveän pitkän hiljaisuuden jälkeen suorastaan sovittelevasti Oljon toiselta puolelta.
"No?" murahdin hevoseni viimeistä kaviota tarkastaen.
"Sun kokemuksella -- älä nyt pillastu -- sun kokemuksella bensarahat nuoren hevosen toisesta oikeasta lähdöstä ei ole huono saavutus oikeasti. Sulla oli ainoa puhdas juoksu meidän sijoittuneista."
"Joo."

Talutin Oljon kuljetuskoppiinsa. Se nosteli päätään, mutta yritin olla kiinnittämättä sen temppuiluun liikaa huomiota. Teki mieli sanoa Markukselle, että lopettaisi lässyttämisen, mutta ei hänelle voinut sellaista sanoa. Markus oli kovempi äyskimään kuin minä. Se siinä kai niin ärsyttikin, kun hän otti niin isovelimäisen roolin. Samalla se oli ihan liikuttavaa. Kunhan saisin pehmistä ja rauhoittuisin ensin.

Nuorten Kesäkatsaus

Aken ravitalli

Purin hampaita yhteen kun painoin kuljetusauton ramppia kiinni Oljon takapuolen takana. Se oli mennyt kiltisti kyytiin Bonnien viereen, mutta silti kaikki ärsytti. Olin odottanut ihan liian paljon taas. Olin kuvitellut ihan liian suuria paitsi itsestäni, myös Oljosta. Kahdestoista sija tasoitusajossa. Perkele. Ei edes bensarahoja palkinnoksi. Iskin typerien lainakärryjeni aisat kuljetuskopin vastanostettua takaseinää vasten niin että paukahti.

"Noh! Soo!" vaunun toisella takakulmalla häärivältä Gunnarilta pääsi silloin.
"Anteeksi", vastasin automaattisesti, mutta samalla itsekseni irvistäen.
"Sun pitää oppia häviämään", Gunnar sanoi leppoisasti. "Se oli sen ensimmäinen lähtö. Hyväksytty suoritus on siinä vaiheessa jo hyvä saavutus."
"Helppo sun on siinä myhäillä", vastasin hänelle rauhallisesti, vaikka teki mieli tiuskaista. "Sähän sanoit, että sä tunnet voittajan."

Teki mieli lisätä, että mene nyt vaikka onnittelemaan sitä siitä. Tai pussailemaan sitä hevosta: ilmeisesti sekin oli Gunnarin. Ei paljoa siis naamariani naurattanut, kun Gunnar oli aiemmin sanonut hyväntahtoisena kuin joulupukki, että Bonniehan oli sijoittunut vasta Oljon jälkeen, kun kerran voittajallakin oli ajeltu Wäckelinin väreissä.

Nenääni ja koko naamaani hieroen kiersin autolle mitään sanomatta ja kaappasin porkkanapussin takapenkiltä. Kun kiskaisin trailerin etuoven auki, hämmentynyt Oljo tuoijotti minua silmät yhtä pyöreinä kuin minun silmäni olivat vihaiset. Hieroin kuitenkin sen turpaa hetken toisiamme tuijotettuamme ja se tuntui auttavan meitä molempia.

Tuikkasin sekä Oljon että Bonnien suupieleen porkkanat ja nojauduin sitten lokasuojan päälle puolittain istumaan ja ihan kokonaan huokailemaan. Vitsin Oljo. Vitsin typerä Kesäkatsaus. Vitsin häviö. Kaikki oli helteen syytä, ja pitkän ajomatkan syytä, ja Markuksen typerien kahvitaukojen syytä, ja... ...kaikki taisi olla minun syytäni, kun olin polleasti ilmoittanut  Oljon lähtöön opettelematta edes ensin, mikä olisi juuri sille sopiva tapa juosta ja ohjastaa.

"Voi kuule Oljo. Sun olisi kannattanut kyllä olla joku kalliimpi ja parempi ravihevonen. Joku kunnon mies olisi susta tehnyt voittajan. Nyt ne sanoi susta jo myydessäkin, ettei susta ole kuin makkaraksi."

Väinö juoksi hyvän ajan

Joosef ohjasti Väinöä ja omaa hevostaan Aken ravitallilla. Väinö teki kelpo suorituksen, mutta Joosefin oma Oljo ei mennyt niin hyvin kuin Joosef olisi tahtonut. 

"Juoksi hyvän ajan", Allan totesi ja rapsutti Väinön harjaa. Poni oli vielä niin kiihkeällä tuulella juuri startin juostuaan, että yritti näykätä, mutta ei Allan siitä piitannut. Hymyilin ja nyökytin hänelle ja se tuntui itsestänikin vaisulta.
"No?" Allan kysyi.

En vastannut heti. Käännyin poimimaan Väinön harjasangosta kaviokoukun tarkastaakseni sen pikku jalat ennen matkaa. En oikein tiennyt, mitä sanoa. Hävetti, että olin ilmoittanut oman hevoseni raveihin, vaikka en edes tuntenut sitä kunnolla. Väinön lähtö oli ollut sen lähdön jälkeen, ja kun olin ohjastanut sen totosijoille huolimatta siitä että se kisasi kokeneempia nelivuotiaita vastaan, olin saanut kunnon muistutuksen suuruudenhulluudestani. Tietenkin Väinöllä oli mennyt paremmin kuin minun Oljollani. Tietenkin. Minähän tunsin Väinön. Minä tiesin, miten se toimi: miten se oli herkkä lähtemään muiden imuun, mutta miten se luovutti liian helposti juostessaan liian kauan kärjessä. Sellaiset asiat minun pitäisi omastakin hevosestani tietää ennen kilpailuita. Väinön totosijasta huolimatta koko maailma nauroi minulle.

"Oljo vaan harmittaa", totesin Allanille, jonka leuka loksahti.
"Mitä?" hän parahti. "Se juoksi kakskyt-jotain -ajan. Ekassa lähdössään. Teki hyväksytyn suorituksen."
"Niin."
"Mitä sä vielä odotit lisää?"

Katsoin Allania silmiin sisukkaasti, vaikka hän oli hämmästyneen näköinen. Nakkasin kaviokoukun summanmutikassa takaisin sankoon, mutta tumpsahduksesta päätellen osuin ohitse.

"Voittoa", puuskahdin lopulta rehellisesti ja vihaisena.

Kahden hevosen loukussa

Joosef on juuri ostanut ensimmäisen oman hevosen ja sijoittanut sen Stall Wäckeliniin, naapuriin.

Joosef

Harjasin Väinöä tallin pihalla, kun ilma oli niin ihanan lämmin ja varjo niin sopivasti siinä. Väinö nuokkui ja nautti. Olin sitonut sen tallin punamultaisen seinän koukkuun. Samaa seinää nojaili Allan, jonka mustassa T-paidassa oli jo punaisia jälkiä selässä ja toissessa olkapäässä aiemmista sen päivän nojailuista.

"Ei sun tarvitse enää sitä käydä hoitamassa, tiedäthän", Allan sanoi. "Siis ei me estetä, mutta nyt kun sä olet hevosenomistajamiehiä..."

Pudistin Allanille päätäni ja nostin, tai oikeastaan laskin, silat Väinön selkään.

"Että nytkö mä Väinön hylkäisin? Kun sen ensimmäinen lähtö lähestyy? Kolme vuotta mä sen kanssa puuhasin, valmensin... Ja nyt sä keräisit kaikki työn hedelmät?"

Allan hymyili. Hän tiesi, etten ollut tosissani. Hän rapsutti pikku  Väinöä ensin leuan alta ja sitten otsatukan alta. Väinö vaikutti tyytyväiseltä.

"Mä vain ajattelin, että sun on liian työlästä käydä kahdella tallilla, kun sä et jättänyt Haippia meille."
"Sen nimi on nykyään Oljo. Ja sun karsinavuokrillasi -- no way!"
"Mm, oikeassahan sä olet. No, kerro jos sä väsyt. Kyllä me Väinön kanssa pärjätään."

Väinöllä oli pikalukkokärryt. Kotioloissa en pitänyt sellaisista, vaan mieluummin kieputin aisaremmiä ja pitkää rintaremmiä aisan ympärille, koska se tuntui tukevammalta ja toimivammalta ratkaisulta. Naksautin kärryt kiinni ja kiersin vielä yhden ylimääräisen kerran koko ponin tarkastamassa, että kaikki remmit häntäremmistä ohjiin olivat kiinni. Sitten päästin Väinön irti. Jätin riimun sen päähän suitsien alle, kun kerran kotona oltiin, ja ohjasin kävelemään kohti hiittisuoraa ennen kuin istahdin sen kärryille.

Väinö oli minulle kuin oma poni kaikkien näiden vuosien jälkeen. Niin kauan kuin jaksoin revetä kahdelle tallille, en minä sitä hylkäisi. Pian ohjastaisin sitä sen ensimmäisissä kilpailuissa, ihan niin kuin oli suunniteltu. Mieluummin luopuisin omasta tuoreesta hevosestani kuin Väinöstä.

Oma hevonen

Joosefin hevonen Oljo muuttaa Stall Wäckeliniin.

Jotenkin asioilla oli taipumus aina järjestyä. Pitelin Oljon nahkariimuun kiinnitetystä narusta ja katselin sen uutta kotia pitäen näkemästäni. Talli oli pieni, ei ollenkaan niin kuinse paikka josta olin Oljon hakenut. Hevosen näköisiä hevosia katseli minua kaukaa. Joku nuori nainen talutti rautiasta suomenhevosta kauempana. Tämä talli ei tuntunut hevostehtaalta. Tämä taisi olla jonkun koti.

Kodikkaasta tuntumasta huolimatta oli omituista seistä keskellä pihaa hevosen kanssa. Oman hevosen kanssa. Oman tuoreen hevosen kanssa. Vaikka Oljo oli periaatteessa tuttu tamma, käteni hikosivat riimunarua pidellessäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni tilanne oli se, että jos jotain sattuisi, kukaan ei hoitaisi sotkuja puolestani. Hevosen omistaja ei olisi enää puhelinsoiton päässä, kun tarvitsisin neuvoja ja apua, sillä hevosen omistaja olin minä. Katsoin Oljoa, ja se näytti epätodelliselta kuljetussuojissaan, kun se katsoi vierastaen minua. Sitten se palautti minut todellisuuteen luimistamalla korvansa ja uhkaamalla näykätä.

Se joku nainen sai kai rautiaan suomenhevosensa paikoilleen, kun tuli poninhäntä heiluen uudelleen ulos tallista ja käveli minua vastaan. Rutistin Oljon narua vähän kovemmin. Olin puhunut aiemmin vain isännän kanssa, Gunnarin kanssa, eikä tuosta toisesta nähnyt ulospäin, mikä hän oikein oli. Mistä sen tiesi, vaikka olisi ollut joku kikattava heppatyttö, joka olisi alkanut itkeä, kun Oljo luimisi. Heppatyttö kuitenkin ojensi kättään minua kohti jo monta askelta ennen kuin saavutti minut ja alkoi samalla puhua.

"Hei, Linnea, hei. Pappa sanoikin, että tänään on se päivä, kun -- Oljohan se oli?"
"Joo."
"Niin, se päivä kun Oljo tulee. Me ollaan Oljo varattu sulle oikein hyvä karsina tuonne. Onhan se tamma?"
"On."
"Hyvä Oljo -- hei älä nyt ole tuon värinen, nuori hevonen ja noin yrmeä! Tulkaapa, niin mä näytän mihin hakaan se voi mennä koipiaan oikomaan ja... Mä en tainnut kysyä sun nimeä, enhän?"

Hymyilin hieman sille naiselle. Ainakaan hän ei ollut kiljunut ja itkenyt, kun Oljo luimi, vaan hän oli taputtanut sen kaulaa, kääntynyt kohti hakoja ja viittonut jo meitä mukaansa samalla vauhdilla. Hän osasi puhua, mutta ei ollut sellainen moottoriturpa, etten olisi saanut sanottua jotain väliin, jos olisin oikeasti tahtonut. Hänellä oli sitä paitsi siedettävä murre, josta sai selvän, toisin kuin etelä-ruotsalaisilla. Oli kuitenkin parempi aluksi vain kuunnella.

"Joosef", sanoin ja siristin silmiäni.
Tämä Linneakin siristi silmiään. Hän katsoi minua ensin toiseen silmään, sitten toiseen, mutta taisi sitten päättää, että joko olin Joosef tai tosi kummallinen sanoessani hänelle väärän nimen.
"Selvä. Tulepa, Joosef, niin katotaan se Oljon haka."

Niin me menimme. Haka oli tyhjä, jotta Oljo saisi ensin rauhoittua yksin. Se oli suurempi kuin se haka, josta olin tamman hakenut aamulla mukaani, mutta myös rapaisempi ja epätasaisempi pohjaltaan. Ajattelin, ettei se haittaa, ja nyhdin Oljolta suojat portilla. Kun avasin portin ja päästin sen narusta, se lähti niin kuin ohjus. Minun pitäisi kouluttaa se olemaan rauhassa portilla, tai muuten minulta tai joltakulta lähtisi joskus vielä käsi irti.

Kun Oljo ravasi ringin haassaan ja asettui sitten heinäkasansa ylle tuijottamaan ja miettimään, uskaltaisiko syödä, tunsin oloni omituisen tyhjäksi. En ollut ajatellut paljoa sitä, millaista olisi omistaa oma hevonen, mutta epämääräisissä mielikuvissani se ei ollut tällaista. Minusta tuntui samalta kuin ennenkin. Kun katselin Oljoa, joka tuijotti meitä uhkaavasti heinien ylitse, olisin halunnut tuntea jotain erikoista. Hevosen omistaminenhan oli sitä, että laitettiin hyvä hevonen kärryjen eteen ja ravattiin ruusun terälehtiä pitkin auringonlaskuun. Sen piti olla huimaa ja jännittävää.

"Se varmaan jää sinne?" Linnea kysyi.
"Joo, siellä sen on hyvä."
"Hmm. Mä veikkaan että me haetaan se sisään samaan aikaan kuin muutkin? Mutta hei, mä näytän silti sulle sen karsinan. Sitten mä ehdin auttaa sua vielä laittamaan tavaroita paikoilleen, niin löydät kaiken huomenna kun -- oliko sulla omat kärryt?"
"Joo, tai oikeastaan ne on lainassa, mutta on."

Sinne jäi hevoseni, hieman kuoppaiseen hakaan, ja laski päänsä heiniin kun olimme sen mielestä tarpeeksi kaukana. Sen karsina oli pimeämpi kuin sen vanha, mutta suloinen silti, ja puruja siellä oli paksulti. Täytetty heinäverkkokin siellä jo oli, vaikka olin ostanut omankin. Kaikki oli muuten hyvin ja kivasti, paitsi valjaiden säilytys. Katsoin katossa asti olevia koukkuja, kun toimme tavaroita varustehuoneeseen, ja Linnea katsoi vuorotellen myös sitä koukkua ja minua. Hän ei sanonut mitään, kun mietin, mikä olisi kauheinta: se, että huomenna minua varten olisi seinässä matalampi koukku, vai se, että satulahuoneeseen olisi ilmaantunut tyhjästä pieni jakkara, vai se, että Linnea nyt ojentaisi kätensä ja sanoisi, että anna kun autan laittamaan valjaat tuonne ylös, pikku ukko.

Toinen ja kolmas voitto enemmän kuin Holgerilla

 Rosita ja Hasse olivat Stall Arcanen 31.5. järjestetyissä jousiammuntakisoissa. Rositan ja Hassen tarinassa kilpailut olivat vasta 1.6.

"Sä oot ilmiömäinen!" Ramona kuiskasi kiihkeästi lämmittelykentän aidan ylitse. Ensimmäinen jousiammuntarata oli ohitse, toinen alkamassa, enkä viitsinyt laskeutua satulasta niiden välillä, sillä Hasse tuntui olevan kerrankin hereillä ja vastaavan apuihin.
"No daa-a!" vastasin Ramonalle kättäni huiskauttaen ja nostin laukan. Minun ei tarvinnut edes hymyillä hänen suuntaansa sen merkiksi, että tietenkin kommenttini oli vitsi. Hassella meni hyvin, mutta "ilmiömäinen" oli naurettavaa liioittelua.

Kun laukkasimme yhden kierroksen kentällä, Ramonaa ei enää näkynyt kentän ulkopuolella. Arvostin sitä, että hän oli kävellyt katsojien alueelta koko matkan lämmittelyalueelle vain kannustaakseen minua ja hevostamme, vaikka ilma oli kuuma ja Ramonan musta röijy ja hame olivat vieläkin kuumempia ja painavia.

Pysäytin Hassen vielä lämmittelykentän ulkopuolelle hengähtämään ennen rataa. En antanut sen juoda vielä, ettei neste hölskyisi, vaan sidoin hiukseni uudelleen poninhännälle ja poimin jouseni nojaamasta aitaa. Aioin määrätietoisesti voittaa nämä kilpailut. Olin nähnyt voittajaruusukkeen -- se oli punainen, lempiväriäni -- ja aioin hieroa sitä kotimatkalla Holgerin naamaan, jotta hän lakkaisi ikuisiksi ajoiksi nalkuttamasta siitä, miten olin nainen ja kilpailin hevosella. Odottaisipa vain. Ihan pian olisin nainen, joka sanoisi, että ajan kyllä ihan itse kuljetuskoppia vetävää autoa, kiitos vain, ja joka kilpailisi itse hevosella. Harmi vain, että Ramona ei tulisi mukaan ilman Holgeria...

Sitten oli aika mennä. Ravasin radalle jousi kupeellani ja annoin katseeni kiertää. Sain ravata muutamia ympyröitä. Kun rata oli havainnoitu, etsin Ramonaa katsomosta. Siellä hän istui, ja katseeni kohdatessaan vilkaisi Holgeria. Holger oli kuitenkin syventynyt juttelemaan jonkun lippispäisen kanssa, joten Ramona näytti minulle peukkuja nopeasti  ja hymyili jännittyneesti. En voinut vastata muutoin kuin yhtä jännittyneellä hymyllä.

Toinen luokkani alkoi. Hasse laukkasi. Kun istuin rennosti ja rentoutin hartiani, ruumiini uskoi, että sydämeni hakkasi vauhdista eikä jännityksestä. Se taas auttoi käsieni tärinään. Tunsin olevani voimakas jännittäessäni jousen. Tunsin olevani voittamaton, kun nuoli jäi törröttämään täsmällisesti keskelle taulua, mutta sitä en saanut juhlia liiaksi, sillä suurin syntini, johon menestykseni aina viimeistään kariutui, oli liika innostuminen ja ylpeys. Pysy rauhallisena, Rosita.

Hasse suoritti hyvin. Se kuunteli pohjeapuja ja vähän istuntaakin. Se oli hitaampi muita, mutta toisaalta sain jopa sekunnin enemmän tähtäysaikaa. Tarkkuus voittaisi nyt nopeuden. Sen oli voitettava.

Kun hidastin Hassen raviin ja laskin jousen, rata tuntui vain hujahtaneen ohitse. Etsin taas Ramonaa katsojien joukosta, mutta hän ei ollut siellä. Vain Holger jutteli saman lippispäisen kanssa, eikä ilmeisesti ollut edes huomannut, että oli Hassen ja minun vuoro.

Ramona odotti varikon puolella. Hän ei voinut hyppiä ja kiljua ja muutenkaan käyttäytyä kuin lapsi tai barbaari, mutta hän puristi nyrkkinsä leuan alle ja hymyili niin, että jokainen valkoinen hammas näkyi.

"Paljon onnea", Ramona sanoi hiljaa ja tarttui Hassen ohjiin, kun ratsastin kohti.
"Ei me olla voitettu. Vielä."
"Niin, vielä."

Laskeuduin alas Hassen selästä. Ramona tarjosi ohjat takaisin minulle ja huokaisten tartuin niihin. Sisareni osasi kyllä käsitellä hevostaan, mutta Holger valitti aina, ettei se sopinut. Ensimmäisissä kilpailuissahan Holger oli ollut käsi ojossa Ramonan paikalla varikolla ja luullut voivansa vaatia, että hän käsittelee hevostamme julkisissa paikoissa. En tietenkään ollut suostunut siihen.

Hasse laski päänsä vesisankoon heti, kun olimme trailerin vierellä. Normaalisti olisin  jo ottanut siltä varusteita ja ohjannut sitä autoon odottamaan lähtöä, mutta sillä kertaa en. Pidin vain ohjista kiinni ja join vettä itsekin. Ramona katsoi minua kysyvästi.

"Me voitetaan", sanoin hänelle ja yritin leyhytellä ilmaa hikiseen niskaani. "Me voitetaan, niin meidän pitää vielä hakea ruusuke."
"Mistä sä tiedät, että te voitatte! Vielä on kolme osallistujaa jäljellä."
"En mä tiedäkään. Mutta mä haluan niin kovasti, että me voitetaan, koska ratakin meni hyvin."

Kun lopulta sain todella tietää, että voitimme, innostus oli ottaa minusta vallan. Olisin halunnut hyppiä ja kiljua. Sen sijaan halasin vain puolittain Ramonaa, joka nosti trailerin viereltä jakkaran lähemmäs, etten olisi rasittanut Hassen selkää jatkuvilla ratsautumisilla. Nousin jakkaralta hevosen selkään ja pukkasin hitaasti kävelevän Hassen liikkeelle jo ennen kuin sain jalat jalustimiin.

Hymyilin hillitysti, kun Hassen suitsiin ei pujotettu vain yhtä, vaan kaksi punaista voittoruusuketta -- lempiväriäni ja kauniimpia näkemiäni. En ollut varma, tekikö mieleni enemmän tuulettaa niin kuin olisin maailman suurin voittaja, vai heittäytyä polvilleni tuomareiden ja kilpailun järjestäjien eteen ja kiittää nöyremmin kuin kukaan koskaan. Tarvitsin niitä ruusukkeita niin kovasti. Halusin niitä niin kovasti. Yksikin olisi suljenut Holgerin suun, mutta nyt minulla ja Hassella oli peräti kaksi.