Joosef ohjasti Väinöä ja omaa hevostaan Aken ravitallilla. Väinö teki kelpo suorituksen, mutta Joosefin oma Oljo ei mennyt niin hyvin kuin Joosef olisi tahtonut.
"Juoksi hyvän ajan", Allan totesi ja rapsutti Väinön harjaa. Poni oli vielä niin kiihkeällä tuulella juuri startin juostuaan, että yritti näykätä, mutta ei Allan siitä piitannut. Hymyilin ja nyökytin hänelle ja se tuntui itsestänikin vaisulta.
"No?" Allan kysyi.
En vastannut heti. Käännyin poimimaan Väinön harjasangosta kaviokoukun tarkastaakseni sen pikku jalat ennen matkaa. En oikein tiennyt, mitä sanoa. Hävetti, että olin ilmoittanut oman hevoseni raveihin, vaikka en edes tuntenut sitä kunnolla. Väinön lähtö oli ollut sen lähdön jälkeen, ja kun olin ohjastanut sen totosijoille huolimatta siitä että se kisasi kokeneempia nelivuotiaita vastaan, olin saanut kunnon muistutuksen suuruudenhulluudestani. Tietenkin Väinöllä oli mennyt paremmin kuin minun Oljollani. Tietenkin. Minähän tunsin Väinön. Minä tiesin, miten se toimi: miten se oli herkkä lähtemään muiden imuun, mutta miten se luovutti liian helposti juostessaan liian kauan kärjessä. Sellaiset asiat minun pitäisi omastakin hevosestani tietää ennen kilpailuita. Väinön totosijasta huolimatta koko maailma nauroi minulle.
"Oljo vaan harmittaa", totesin Allanille, jonka leuka loksahti.
"Mitä?" hän parahti. "Se juoksi kakskyt-jotain -ajan. Ekassa lähdössään. Teki hyväksytyn suorituksen."
"Niin."
"Mitä sä vielä odotit lisää?"
Katsoin Allania silmiin sisukkaasti, vaikka hän oli hämmästyneen näköinen. Nakkasin kaviokoukun summanmutikassa takaisin sankoon, mutta tumpsahduksesta päätellen osuin ohitse.
"Voittoa", puuskahdin lopulta rehellisesti ja vihaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti