Maastokahvit

Virvatulen tilan maastoilun jälkeen

Ooh, Karla oli niin hyvä, Karla oli niin eksoottinen, Karla oli lähdössä oikein Norjaan. Pitelin kahvikuppiani toisella kädellä kasvojeni edessä ja katsoin sen ylitse tätä Karlaa välillä Aavaa vilkuillen. Karla nauroi ja kertoili jostain norjalaisesta tallista: työpaikastaan, jossa ei ollut koskaan ollut. Sanoinko jo, että Karla on menossa Norjaan? Itse se ei muusta puhunutkaan. Ja voi, Karla tykkäsi puhua! Hörppäsin kahvista ja mietin, kärsiköhän hän autismista, koska jos hän oli autismikirjolainen, en saisi näin kovasti provosoitua siitä, miten hän jauhoi ja jauhoi ja jauhoi samaa asiaa. Olin ollut keskustelemassa Aavan kanssa hänen islanninhevosmenneisyydestään, mutta sitten tämä Karla oli tullut, ravistanut kättäni niin että se melkein irtosi, ja alannut jauhaa jostain Norjasta. Kaksi kohteliaisuuttani esittämääni kysymystä olivat saaneet hänet oikein vauhtiin.

"Selvä, mutta mä lähden", sanoin lopulta Karlan päälle, kun hän selitti suu vaahdossa jotain vuonoista. "Mun pitää lastata Hasse ja lähtee meneen ennen kun soitellaan perään."
"Mikä hevonen se sun Hasse onkaan, se on tosi erikoinen, mulla on lainassa--"
"Shirenhevonen, kyllä", keskeytin Karlan. "Tosi harmi juttu, ettei ehditty jutella kauempaa. Aava, mä lupaan muistaa etsiä netistä sen sun lapsuudenkodin naapurisiittolan. Jos se on yhtään niin kuin sä kuvailet, se olisi aika taivas: Hassekin viihtyisi siellä."

Likaisia astioita varten oli huoneen nurkassa pöytä. Laskin kuppini sille ja nakkasin pikkulusikan niille varattuun pieneen astiaan. Asettelin kasvoilleni hymyn ennen kuin käännyin vielä vilkuttamaan Aavalle ja vähän sille Karlallekin. Etsin katseellani Bellaa, sillä lähdön päässä olisi ollut hyvä kiittää emäntää vielä kerran ruuasta, matkasta ja seurasta, mutta en löytänyt kuin Miikan, jonka kautta lähetin terveiseni ja toivoin niiden päätyvän perille. Kaiken kaikkiaan minulla oli ollut hauska reissu -- enkä minä Karlaakaan inhonnut. Taisin vain itse olla samanlainen, että olisin halunnut pitää puheenvuoron pitkälti itselläni. Taivas, miten rasittavaa meidänlaistemme kanssa olikaan.

Kesäloman aloitus

Rosita ja Hasse olivat vaelluksella Virvatulen tilalla.

"Talutusratsastusta?" kysyin Miikalta nauraen, kun hänen suloisen lyhytpäinen ruunikkonsa käveli Hassen vierellä yhtä uneliaana kuin minun kyömypäinen sotaratsuni. "Miksi?"
"Jos joku haluaa vaikka mennä sitä", hän vastasi olkiaan kohauttaen ja hymyili varautuneesti.
"Kuka muka?" hämmästelin ja päästin ohjista osoittaakseni -- noh -- joka suuntaan. Ympärillämme oli seitsemän muutakin ratsastajaa hevosineen, ja jokainen ratsastaja oli ihan varmasti täysi-ikäinen ja osasi ratsastaa ihan itse. Yksi oli herran tähden itse Kesolan Eeva! Miika itse näytti nuorimmalta, ja myös taitamattomimmalta käsiensä asennon perusteella.
"No vaikka sä?" hän ehdotti mukamas vakavana, mutta silmät tuikkien.
"Mä meen, jos saan ilmaiskierroksen."
"Eiköhän se järjesty. Varsinkin, kun talutusratsastus on ilmaista kaikille."
"Sitten sign me in!"
"Mähän sanoin, että kyllä joku haluaa sitä mennä!"

Miika oli hölmö tahallaan. Pudistin hänelle päätäni ennen kuin ohjasin Hassen kauemmas. Metsäpolun pohja muuttui tasaisemmaksi ja pehmeämmäksi. Olin varma, että pian ravattaisiin. Hasse maiskutteli huuliaan ja haukotteli ennen kuin nyhti polun vieressä kasvavasta nuoresta koivusta tukon lehtiä suuhunsa. Hyvä juttu, että sillä oli kokonaan kuolaimettomat suitset.

Olin toivonut ravipätkää, mutta sain laukkapätkän. Bella muistutti kaikkia turvaväleistä ja rauhallisesta tahdista ennen kuin kuului nostavan laukan kaukana jonon kärjessä. Kesti kauan ennen kuin edellämme kulkevat olivat päässeet nostamaan laukan, sillä heitä oli monta ja jokainen odotti kiltisti turvavälin kasvamista. Nostin itsekin vastentahtoisen Hassen kanssa laukan ravin kautta ja muistuttelin sitä aina välillä pysymään oikeassa askellajissa. Olin hieman kateellinen puoliverisillä ratsastaville, ja oli siellä letkassa yksi mustavalkoinen ponikin, joka liikkuin keveästi ja vireästi. Hasse oli kuitenkin aina Hasse, vaikka se olisi laukannut mieluiten vielä lenkille lähtenyttä shirenhevostakin hitaammin.

Laukan jälkeen iskostin katseeni Kesolan Eevaan ja yritin ujuttautua hiljalleen lähemmäs häntä. Hassella ei ollut paras mahdollinen ohitella muita jonossa, vaikka polku olikin niin leveä, että osa kulki sillä kolmekin ratsukkoa rinnakkain. Hasse oli nimittäin sekä laiska että ystävällinen, ja heti toisen hevosen rinnalle päästyään se olisi kernaasti jäänyt siihen hidastelemaan ja rapsuttelemaan. Komensin sitä kuitenkin marssimaan eteenpäin kunnes saavutimme Kesolan Eevan.

"Ootteko te kisatauolla?" kysyin tervehdykseksi.
"Pienellä joo", Kesolan Eeva vastasi.
"Mä ajattelin, kun mä taisin nähdä teidät viimeksi syyskuussa. Mörkövaarassa. Mä oon Rosita."
"Eeva. Anteeksi, mä en muista sua: kilpailetko säkin kenttää, vai..?"
"En, en. Mä vaan tykkään katsoa."

Kesolan Eeva oli aluksi varuillaan. En tiennyt, johtuiko se Hassesta, joka oli ori, toisin kuin hänen kilpaileva ruunansa Hemmo. Se saattoi johtua myös minusta, sillä Kesola kohtasi varmasti hirvittävän määrän faneja, jotka kärkkyivät ilmaisia vinkkejä ja luentoja. Hän kuitenkin rentoutui nopeasti joko huomatessaan Hassen olevan kiltti, tai minun kärkkyvän seuraa neuvojen sijaan. Mutta vaikka en neuvoja tahtonutkaan ja annoin hänen rentoutua rauhassa ratsastusretkellään, ai miten hienoa oli ratsastaa lyhyt matka maastossa oikean Kesolan Eevan vieressä!! Sisäisesti kiljuin koko matkan ja suunnittelin jo, miten kertoisin Kesolasta Ramonalle WhatsAppissa.

Kun ensimmäinen ja viimeinen hevonen, tukikohdassamme asuvat Rene ja Sikke siis, alkoivat piristyä, tiesin lenkin lähenevän loppuaan. Silloin hengittelin vielä syvään sisääni keväistä metsää ja ajattelin, että vaikka olin kuumissani, väsynyt ja suihkun tarpeessa, asiat eivät voisi olla paljoa paremmin. Oli kesä, kesäloma ja sain olla Hassen kanssa. Olin juuri tavannut Kesolan Eevan ihan livenä ja olin kaukana idiootti-Holgerista.

Yksi voitto enemmän kuin Holgerilla

Rosita ja Hasse kävivät pienissä ratsujousiammuntakisoissa.

Kun ratsastin radalta, Ramona nojautui minua kohti Hassen lapaa vasten, punoi sormensa sen harjaan ja hymyili leveästi. Vastasin  hänen hymyynsä yhtä iloisesti ja tuuletin ihan pienesti ravistamalla tiukkaan puristettua nyrkkiäni rintani edessä. Ratsujousiammuntaratani ei suinkaan ollut mennyt täydellisesti, mutta ei se haittaa. Se oli mennyt siitä huolimatta erinomaisesti

"Se oli ihan tosi hienoa!" Ramona kuiskasi kiihkeästi, ihan varpailleen nousten, päästäkseen lähemmäs minua.
"Niin oli!" kumarruin kuiskaamaan yhtä innoissani ja ajattelin, että harvoin näin siskoni noin jännittyneessä mielentilassa, hypähtelemässä päkiöilleen. Yleensä Ramona käyttäytyi melko hillitysti.

Samassa näin Holgerin kävelevän meitä kohti katsomon suunnasta. Vilkaisin häntä Hassen harjan ylitse katseellani häntä siskolleni osoittaen, ja Ramona ryhdistäytyi heti. Hasse ei välittänyt tunnelman muutoksesta, vaan lepäili tyynenä ja toinen takajalka ilmassa allani.

"Noni!" Holger sanoi ja tarttui Hassen ohjiin, joita pitelin käsissäni sen selässä, niin kuin omistaja ikään.
"Noni", vastasin hänelle, enkä tehnyt elettäkään laskeutuakseni hevosen selästä, vaikka hän sitä odotti.
"Noni, tule nyt alas", Holger sanoi lopulta ja kurtisti tummia kulmiaan minulle.
"Noni, päästä Holge irti", vastasin hänelle. "Sä estät mua ratsastamasta mun hevosella."
"Meidän hevosella", Holger korjasi.
"Niin. Mun ja Ramonan hevosella, Holge. Ei sun hevosella."

Holger päästi irti, vaikka siristelikin minulle silmiään. Hän tarjosi käsikynkkäänsä Ramonalle, joka tarttui siihen. Äskeisestä lapsellisesta innostuksesta ei näkynyt siskossani jälkeäkään. Hän hymyili ylimielisen näköisesti minulle, nakkeli sitten hiuksiaan ja lähti kihlattunsa käsipuolessa kohti katsomoita toivottaen minulle vain lyhyesti onnea seuraavalle radalle.

Ajattelin, että äskeinen rata oli mennyt hyvin. Saattaisin jopa sijoittua. Mutta seuraavalta radalta ottaisin voiton, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Holgerin ei tarvitsisi päästä illalla mutisemaan Ramonalle, että kyllä olisi hopea kullaksi kirkastunut, jos hän olisi vain saanut ratsastaa. Hasse ei edes pidä Holgerista erityisesti: kunhan ottaa porkkanat tarjottaessa.

Hasse haukotteli. Nyt kun Holger ei ollut pitelemässä sitä, laskeuduin sen selästä. Nojasin sen lämpöiseen kylkeen ja katselin miten kilpakumppanini suoriutuivat ratsujousiammuntaradoistaan. Minun seuraava luokkani olisi noviisiluokka, mutta vielä joskus minä ja Hassekin olisimme yhtä hyviä kuin nuo oikeiden luokkien kilpailijat. Mutta tänään riittäisi, kun saisimme voiton siitä noviisiluokasta. Se oli silti yksi voitto enemmän kuin mitä Holgerilla olisi ikinä elämänsä aikana. Hän ei ollut voittanut kuin Ramonan, ja hehän olivat vasta kihloissa. Ramonalla oli varmasti paljon aikaa tulla järkiinsä.

Kyllä ihmisen huvitella pitää!

Rosita Degerlund kertoo (Oresama).

"Rositaaah", Ramona marmatti Hassen karsinan kaltereissa roikkuen.
"Ramonaaah", vastasin samalla mitalla, hänen valitustaan matkien, ja hän pyöräytti silmiään minulle. Suin tarmokkaasti Hassea Ramonan  huokailusta välittämättä.
"Ihan totta Rosita. Turnajaiset. Miksi? Meidän pitäisi keskittyä etsimään poneille uutta kotia, eikä leikkiä ritaria ja hutkia toisia peitsillä."
"Se on ratsujousiammuntaluokka", huomautin.
"Silti..."
"Välillä pitää pitää hauskaa."
"Jotkut ei muuta teekään kuin huvittelee."

Ramona kääntyi kannoillaan ja lähti hiuksiaan mustalle donitsille samalla ahertaen. En loukkaantunut hänen puheistaan, sillä tavallaan hän oli oikeassa. Sisareni oli järjestelmällinen. Hän ei pystynyt nauttimaan elämästään, ellei kaikki ollut ensin järjestyksessä. Minusta ihmisen asiat olivat harvoin kaikki kerrallaan järjestyksessä, joten Ramonan tavalla nauttiminen jäisi kyllä vähiin.

Hasse kalisutteli hampaitaan vasten raudalla päällystettyä karsinan oven reunaa. Huiskaisin sitä kohti harjalla ja se hätkähti. Sen puun jyrsiminen kertoi varmasti jostain ongelmasta, jota en ollut saanut selvitettyä vielä. Terve hevonen ei käyttäytynyt kuin majava. Sitä paitsi Hasselle todella pitäisi pikimmiten löytää uusi talli. Nykyinen haisi pahasti kosteusvauriolta ja oli sitä paitsi hyvin hankalan kelirikkoisen automatkan päässä. Ei minulla mitään vanhalla kunnon Volvolla ajelua vastaan ollut, mutta kun tie oli sellainen, että iskunvaimentimet pingahtaisivat irti joka kerta puolimatkassa.

Mutta silti, kyllä ihmisen huvitella piti! Olin ilmoittautunut Hassen kanssa Ramonan sanoin leikkimään ritaria, mutta hän oli ratsujousiammunnasta ihan väärässä. En minä mitään ritaria leikkinyt. Leikin inkkaria.

Hasse oli ihan nätti, kun sain sen harjattua viimeisen  päälle. Pudottelin harjat vielä harjasankoon karsinan oven ulkopuolelle ja taputtelin sen kaulaa oikein kunnolla.
"Hyvä poika", mutisin sille, "hieno poika."

Hasse ei kuunnellut, vaan odotti varmaan ruokaa. Sitä se ei kuitenkaan saisi vielä. Tallilla oli itsepalvelu ruuan suhteen, vaikka vuokra olikin liian korkea sellaiseen. Hasse odottaisi sapuskaansa niin kauan, että pakkaisin tavarat huomiseen ratsujousiammuntakoitokseen. Ellei sitten Ramona olisi niin leppynyt, että olisi ruokia tekemässä. Tai edes sen verran leppynyt, että pyytäisi Holgeria autosta apuun, ellei itse halunnut auttaa.

Kuudenneksihuonoin

"Paskat! Mä lopetan!"

Vihasin turnajaisleikkejä. Vaikka olin osallistunut ihan leikkimieliseen luokkaan Hassen kanssa, olihan se nyt syvältä, että sijoituimme yhdensiksitoista kuudestatoista. Kaikki oli syvältä. Vihasin Hassen karsinaa, jossa seisoin hevosta harjaamassa, ja valkoisia kaikkialle tarttuvia karvoja, ja kevättä.

"Hyvä", Ramona sanoi nyökäyttäen päätään niin että suuret korvarenkaat heilahtivat. "Tuollainen ei muutenkaan sovi."
"Miten niin ei sovi?" tuhahdin, vaikka tiesin kyllä. Sellainen ei sovi naisille. Ramonan mielestä mikään ei sovi naisille. Ramonan mielestä meillä olisi pitänyt olla ravihevonen, jota Holger tai Tino olisi ohjastanut sitten raveissa, ja me olisimme istuneet katsomossa. Ramona alkoi luetella näitä asioita Hassen karsinan ulkopuolelta, enkä viitsinyt kuunnella. Suututti olla aina huonoin kaikessa. Tai siis kuudenneksihuonoin.

En osannut sanoa, miten Hasse oli pärjännyt. Tuskin kauhean hyvin. Tämä oli ollut sen ensimmäinen kerta turnajaisia leikkimässä. Rapsuttelin sen niskaa hetken harjauksen lomassa. Ramona piti tasaista saarnaansa karsinan ulkopuolella. Lopulta kyllästyin häneen ja löin harjalla kaltereita niin että kumahti. Se hiljensi Ramonan ja sai Hassenkin hieman vavahtamaan.

"Selvä!" ilmoitin Ramonalle.
"Mikä selvä? Se, että ratsastat nyt vain ihan kotona, jos sun täytyy? Vai se, että annetaan Holgen hoitaa jatkossa se ratsastaminen? Sano pliis että Holge, kun tuo sun touhusi on--"
"Ei! Ei kumpikaan."
"Mitäs sitten?"
"Että selvä! Selvä, mä ilmoittaudun ensi viikonlopun ratsujousiammuntakisoihin ja voitan ne."
"Rosita!"
"Pois siitä oven edestä. Mua ärsyttää. Hasse, nyt mennään pihalle, tule."

Vedin puoliunisen Hassen karsinasta mukanani käytävälle ja lähdin raahaamaan sitä hakaan. Ramona kipitti peräämme leveä hame askelten tahdissa hytkyen.

"Rosita  -- eikö nyt kuitenkin kävisi, että sä katselisit ja Holge voisi--"
"Holger, vaikka hieno mies on, ei osaa ratsastaa munkaan vertaa, eikä ampua. Se ei osuisi edes rantapallolla toiseen rantapalloon metrin päästä. Eli ei. En päästä sitä häviämään Hassella. Se voi katsella."
"Holge ei halua katsella Rosita--"
"Sitten se voi jäädä kotiin."
"Ei se käy! Ei se käy, ihan totta."
"Sitten sen ei auta kuin katsella."