Vuokrakuski

 "Nii. Mitä mieltä sä nyt oot?" Markus huusi Bellan kärryltä.
"Mistä?" huusin takaisin ja vihasin hiljaisena hiittikärryillä istumista kipeytyvän selkäni takia.
"Siitä et mitä jos alkaisit reenata jollaki toisella hevosella?"
"Pidä suu kii ku ajat ettei lennä rapa nieluun kun jäät taa!"
"Älä uhoa kakstoista-aikaselle, varsanohjastaja!"

Silloin harvoin, kun satuimme olemaan raviradalla ihan kahdestaan sinne matkustaessamme, treeni oli mukavan hiljaista, joskin melko hyödytöntä. Markus oli oikeassa siinä, ettei minun pikku Oljostani ollut vetoapua Bellalle, ja vaikka Bellan juoksuttaminen rinnalla sai Oljon yrittämään parastaan, se sai Bellan lihakset kipeytymään. Ainakin kolmen pitkän päivän ajan haaveilemastamme kunnon hiitistä oikealla radalla oli tullut rauhallinen pitkän matkan kuntotreeni, joka olisi mielestäni vaatinut mukavampia kärryjä.

Gunnar oli jo aiemmin puhunut valmentamisesta ja silloinkin olin vältellyt koko kysymystä. Hevoset olivat muiden miesten elämä tallilla. Minun elämäni oli ihan toisaalla, ja silti ajoin päivittäin sekä Gunnarin että Allanin talliin, huolehdin Oljosta ja treenasin Väinöä. Vaikka molemmat olivat alkaneet menestyä tasoihinsa nähden aika hyvin, edestakaisin ajaminen vei aikaa. Ja niin vei kaikki muukin. Oljo kilpaili ikäänsä nähden melko paljon, mutta kukaan ei tiennyt, että kilpailin töiden ohella itse paljon enemmän ilman hevosia. Kun tallilla suunniteltiin hevosten treeniaikatauluja ja ruokalistoja, minä suunnittelin omanikin. Oli ihanaa nähdä Oljon menestys ja Väinön voitot, mutta olisin uhrannut heti kaikki maailman ravihevoset, jos se olisi taannut minun olevan paras tanssija. Kaiken lisäksi minulla oli leipätyöni muualla kuin tallissa. Vietin tallilla vain tunnin tai pari päivässä, en kahdeksaa, eikä se ollut vielä valjennut muille. Jos oli hevosmies hevosmiesten seurassa ja haaveili kahden tonnin palkintorahoista, oli helppo unohtaa toisten hikoilevan esiliinassa ja kokintakissa kahdeksan tuntia päivässä saadakseen muutaman tonnin voittorahan kuukaudessa tililleen siitä hyvästä.

En olisi luopunut tanssista hevosten takia, mutta olisinko voinut luopua ravintola-alasta? Nytkyttelin hieman hidastusmerkkejä Oljon ohjilla ja se tasasi tahtiaan kiltisti, kun ei kokenut juoksevansa kilpaa. Selkäni oli kipeä ja olin kiertänyt tätä ravirataa yhteensä jo noin miljoona kertaa, vaikka en ollut ollut kauaa hevosenomistaja. Syksy oli tullut ja vaikka olimme Markuksen takia jo pukeutuneet pilkkihaalariin kamalan viiman takia ajoa varten, silti oli kylmä. Ajon jälkeen puolestaan tulisi hiki, kun pitäisi kumarrella hevosten kaviot katsomaan, harjata niiden hikeä ja raahata valjaita edestakaisin. Kotiin päästessäni olisin samaan aikaan umpijäässä ja hiestä nihkeä, enkä voisi edes kauppaan poiketa samalla matkalla inhottavan olon ja hevosenhajun takia. Ja silti... Jos tuloni olisivat olleet varmoja... Jos ajohevosia olisi ollut niin monta, että penkkipalkka olisi ollut taattua... Kyllä minä olisin hevosia ajanut takapuoli jäässä tuhat kertaa mieluummin kuin paistanut enää yhtäkään typerää pakillista typeriä pannukakkuja typerään työmaaruokalaan typeränä hernekeittopäivänä.

"Jäädään jo pois", Markus huuteli huulet sinertävinä, kun varikon portille oli puoli kierrosta.
"Jos sä et jaksa enää..." vastasin, vaikka täytyihän minunkin olla jo ihan sininen.

Oljo hidasti kuuliaisesti ja vain vähän hypellen, kun komento kävi. Koska paikalla ei ollut ketään muutakaan, oli riittävän turvallista ajaa käyntiä kuljetusautolle. Kyllä nämä tammat pysähtyisivät viimeistään silloin, kun osui pää kopin kylkeen. Hiljaisina nousimme kärryiltä kopilla ja sidoimme hevoset kiinni. Yritin penkoa niiden loimet auton takapenkiltä mahdollisimman nopeasti. Saatoin vain kuvitella, miten inhottavaa Oljo-paran mielestä oli seistä hikisenä siinä viimassa. Ennen kuin aloin hikoilla sen valjaita pois, avasin kuitenkin haalarini ja sidoin sen yläosan vyötärölleni.

"Tää on kyl varsinaista kimonotaidetta", valitti Markus samoissa puuhissa.
"Ei mun mielestä. Ei tää nyt mikään yliopistohaalari ole et tekstit pitäis näkyä."
"No kai se on sulle helppoa kun sä oot tommonen laiha tikku."
"Käveleminen ei sit ookkaa", vastasin jalkojani nostellen, jotta näkyi, miten haalarien haara roikkui melkein polvissa. Olipahan ollut edes vähän lämpöisempi kuin ajohaalarissa, joka oli sopivamman kokoinen.

Emme harjanneet hevosia siinä viimassa. Kunhan ne saivat loimet ylleen pikavauhtia ja kaviot olivat ehjät ja kivettömät, kaikki oli hyvin. Oljo ryskäsi ja protestoi kävellessään traileriin, mutta ei tehnyt elämästä sen hankalampaa. Se painoi päänsä heinäverkkoon, kun esittelin tämän täydennetyn ravintovarannon sille vähän ravistellen. Ihan hiljaa se oli jo siinä vaiheessa, kun nostimme rampin ylös. Autossa väänsin ilmastoinnin niin kuumalle kuin sai ja täysille. Vitsit kun talvi ei tulisi koskaan.

"Niin siitä ajosta", Markus aloitti taas.
"Katotaan. Mulla on se Väinökin tossa."
"Tuo sekin Gunnarille?"
"No en. Se on Allanin poni."
"No mutta. Jätä se. Eikö vaan olisikin kiva kiitää lämminverisillä ponien sijaan?"
"Kun mä oon semmonen, että yhtäkään luuseria ei jätetä. Kato nyt kun säkin oot lämpöisessä autossa siinä, etkä törrötä tuolla raviradalla."

Markus naurahti ja mutisi, että kai hän nyt omaan autoonsa aina pääsisi. Ajoasiat jäivät onneksi siihen. Ehkä sitten, jos Oljosta tulisi oikeasti joskus jotain. Silloin minulla olisi edes sen verran nimeä, että voisin olla vuokrakuski ja saada siitä edes puolta palkkaa. Nostin hupun päähäni lämmetäkseni nopeammin ja kuvittelin miten auton ympärillä ravasi hevosia. Olisihan se hienoa.

Ylpeä isä

 "Mitä virnuilet?"

En vastannut Markukselle mitään. Hymyilin vain leveämmin ja aloin aukoa hakoja trailerin perästä. Kaikki oli niin ihanasti. Aurinkokin paistoi. Edes se ei kauheasti ärsyttänyt, kun Markus kiirehti iskemään isot käpälänsä pääni yläpuolelle trailerin perään, kun olin ramppia laskemassa: hän, höppänä, luuli että olen liian heikko yhden rampin laskemiseen.

Rampin toisella puolella pilkisti tuleva ravikuningas, tai siis sen takapuoli. Halusin hyökätä pienen hevoseni kimppuun niin kuin leijona ja roikkua sen takapuolessa ihan vain haliakseni, kun muualle en olisi yltänyt, mutta se olisi toki säikähtänyt sitä. Niinpä kiersin vain ylpeänä etuovelle. Tunsin Markuksen seuraavan menoani, mutta hän ei sanonut enää mitään.

Oljo peruutti trailerista korvat luimussa ja naama nurinpäin. Se lientyi hieman, kun silitin sen harjajouhet pois sen silmiltä. Sitten asettelin sen tallipihalle Markuksen eteen niin kuin hän olisi rakennetuomari.

Unia Trottersin ravit

"Hyvät naiset ja herrat", sanoin Markukselle. "Tässä näette hevosen, joka juoksee alle kakskyt aikoja!"

Vaikka Oljon Unia Trottersissa juoksema uusi ennätys ei tosiaankaan ollut monta starttia kokeneelle kaksivuotiaalle mikään ihmeteko, Markus parahti asianmukaisen yllättyneen äänen ja vei nyrkkinsä suunsa eteen. Se oli puoliksi näyteltyä, mutta niin sen kuuluikin olla. Kun hän pudisti hitaasti päätään ja taputti kiihkeästi kuin liikuttavan taide-elämyksen jälkeen, kumarsin hieman, vaikka Oljo potkaisikin taaksepäin.

"Oliko kovia nimiä?" Markus kysyi vielä vakavissaan ja tuli rapsuttamaan Oljon kaulaa jutellessaan.
"Oli Ninitran parivuotiaita, mutta molemmat jäi taa. Sit ei oikein muita meidän lähdössä."
"No miten se sit juoksi niin hyvin? Jos ei ollu muiden imussa?"
"Siis ei se missää piikkipaikalla menny! Se oli vasta viides. Ne meni tällä kertaa kaikki ihan superlujaa. Et kyllä siinä vetoapua oli."
"Kerro kaikki."

Ja minä kerroin, kun joku, ihan kuka tahansa, halusi kuulla juttujani Oljosta. Kävelimme kaikki kolme vieretysten hakaan, kun puhuin, miten olin jäänyt Oljon kanssa pussiin heti alussa minulle tuntemattoman tallin kahden hevosten taa. Päästin Oljon hakaan ja keskeytin puheeni pussista pelastumisesta vain siksi aikaa, kun suukotin hevostani poskelle. Matkalla trailerille kuvailin, miten Oljo oli lähtenyt niin lujaa ulkorataa, että oli tehnyt mieli hidastaa, mutta olin pelännyt sen menevän ainakin siinä tapauksessa hapoille. Traileria tyhjätessämme jaarittelin pitkään siitä hienosta tunteesta, kun hetken tosiaan juoksimme kuolemanpaikalla ja Oljolla oli niin paljon virtaa, että melkein jo uskoin sen päästävän ohitse vielä loppusuoralla. Istuin autoon ja ennen kuin ajoin trailerin pois pihasta, huutelin vielä ikkunasta, miten Oljo oli sitten hyytynyt loppusuoralla ja päästänyt muut ohi.

Markus nauroi. "Jätkä puhu just kolkyt minsaa alle kolmen minuutin juoksusta", hän pilkkasi.
"Jätkä viivytteli just kolkyt minsaa mun kaa kymmenen minsan työssä", kuittasin takaisin. "Sun pitää oikeasti saada tyttöystävä."
"Mulla on!" Markus yritti huutaa perääni, mutta olin niin kuin en olisi kuullut.

Ravikuninkaallinen

Unia Trottersin ravit

Eiväthän ponit lujaa pääse. Oljon lähdön jälkeen Väinöllä kilpaileminen toi mieleen ihan Turboetanat. Siinä ei ollut kuitenkaan enää mitään etanaa, kun Väinön korvat liimautuivat ihan loppusuoralla niskaan niin kuin vanhalla tekijällä. Unia Trottersin radalla juoksi sen edellä kaksi Unia Trottersin omaa ponia - Da Capo Gilderoy ja Grimaldi. Olin haaveillut totosijasta, sillä neljäntenä juokseva oli vielä hevosenmitan päässä ja alkoi väsyä, mutta kun näin Väinön korvat, halusin enemmän. Siinä oli vielä virtaa, vaikka se oli reppana pikkuponi ja vasta kolmen, ihan pieni vauva. Oli se kuitenkin Unia Trottersin poneja voimakkaampi ja vanhempi, ihan alkuvuonna kun täyttäisi neljä. Yhtäkkiä päätin riskeerata koko juoksun ja ohjasin sen ulkoradalle. Menköön ohi tai menköön hapoille, mutta nyt yritettäisiin!

Väinö juoksi. Se pusersi. Näin miten se oikein venytti pikku ruumistaan ja pinkoi niin kovaa kuin sen vauvankavioista pääsi. Maiskutin sille rohkaisuksi oikein kovasti. Vaikka loppusuora on kaikilla samanpituinen, poneilla se kuluu tosi hitaasti lämminverisiin verrattuna. Kuin hidastetussa elokuvassa Väinö pääsi Unia Trottersin ponien rinnalle. Se venytti ja venytti. Näin, miten se alkoi mennä hapoille. Silti ajattelin, että nyt ajetaan: nyt ei ole enää pitkä matka. Nyt ei anneta periksi. Nyt mennään ohi. Väinö juoksi. Venyi.

Kun Väinö ohitti molemmat Unia Trottersin ponit, löin nyrkkini ilmaan, vaikka vielä oli matkaa loppuun. Jo se riitti voitoksi. Se oli hetken ollut niin nopea. Päästin sen menemään jo ohja löysempänä. Ajattelin, että en voisi vaatia siltä enää mitään, vauvareppanalta. Väinö ei kuitenkaan lopettanut kesken, vaikka minä olin jo melkein lopettanut. Se juoksi ihan yhtä hullua tahtia, ja vaikka loppusuoran alussa olimme olleet Unia Trottersin ponien hännissä kiinni, Väinö päästeli maaliin melkein kokonaisen sekunnin mittaisella etumatkalla -- ja se on ponille paljon se näissä vauhdeissa!

Olisin toivonut, että Allan, sen omistaja, olisi ollut näkemässä. Olisin toivonut, että olisin saanut katsoa häneen tuulettaessani ja halata häntä. Allan oli ansainnut voiton vielä enemmän kuin Väinö. Ilman Allania en osaisi edes ajaa hevosta. Vaikka Väinö voitti vain vauvaponien hitaan lähdön, minusta tuntui kuin olisin ohjastanut ravikuninkaallista.