Ravikuninkaallinen

Unia Trottersin ravit

Eiväthän ponit lujaa pääse. Oljon lähdön jälkeen Väinöllä kilpaileminen toi mieleen ihan Turboetanat. Siinä ei ollut kuitenkaan enää mitään etanaa, kun Väinön korvat liimautuivat ihan loppusuoralla niskaan niin kuin vanhalla tekijällä. Unia Trottersin radalla juoksi sen edellä kaksi Unia Trottersin omaa ponia - Da Capo Gilderoy ja Grimaldi. Olin haaveillut totosijasta, sillä neljäntenä juokseva oli vielä hevosenmitan päässä ja alkoi väsyä, mutta kun näin Väinön korvat, halusin enemmän. Siinä oli vielä virtaa, vaikka se oli reppana pikkuponi ja vasta kolmen, ihan pieni vauva. Oli se kuitenkin Unia Trottersin poneja voimakkaampi ja vanhempi, ihan alkuvuonna kun täyttäisi neljä. Yhtäkkiä päätin riskeerata koko juoksun ja ohjasin sen ulkoradalle. Menköön ohi tai menköön hapoille, mutta nyt yritettäisiin!

Väinö juoksi. Se pusersi. Näin miten se oikein venytti pikku ruumistaan ja pinkoi niin kovaa kuin sen vauvankavioista pääsi. Maiskutin sille rohkaisuksi oikein kovasti. Vaikka loppusuora on kaikilla samanpituinen, poneilla se kuluu tosi hitaasti lämminverisiin verrattuna. Kuin hidastetussa elokuvassa Väinö pääsi Unia Trottersin ponien rinnalle. Se venytti ja venytti. Näin, miten se alkoi mennä hapoille. Silti ajattelin, että nyt ajetaan: nyt ei ole enää pitkä matka. Nyt ei anneta periksi. Nyt mennään ohi. Väinö juoksi. Venyi.

Kun Väinö ohitti molemmat Unia Trottersin ponit, löin nyrkkini ilmaan, vaikka vielä oli matkaa loppuun. Jo se riitti voitoksi. Se oli hetken ollut niin nopea. Päästin sen menemään jo ohja löysempänä. Ajattelin, että en voisi vaatia siltä enää mitään, vauvareppanalta. Väinö ei kuitenkaan lopettanut kesken, vaikka minä olin jo melkein lopettanut. Se juoksi ihan yhtä hullua tahtia, ja vaikka loppusuoran alussa olimme olleet Unia Trottersin ponien hännissä kiinni, Väinö päästeli maaliin melkein kokonaisen sekunnin mittaisella etumatkalla -- ja se on ponille paljon se näissä vauhdeissa!

Olisin toivonut, että Allan, sen omistaja, olisi ollut näkemässä. Olisin toivonut, että olisin saanut katsoa häneen tuulettaessani ja halata häntä. Allan oli ansainnut voiton vielä enemmän kuin Väinö. Ilman Allania en osaisi edes ajaa hevosta. Vaikka Väinö voitti vain vauvaponien hitaan lähdön, minusta tuntui kuin olisin ohjastanut ravikuninkaallista.

Väinö juoksi hyvän ajan

Joosef ohjasti Väinöä ja omaa hevostaan Aken ravitallilla. Väinö teki kelpo suorituksen, mutta Joosefin oma Oljo ei mennyt niin hyvin kuin Joosef olisi tahtonut. 

"Juoksi hyvän ajan", Allan totesi ja rapsutti Väinön harjaa. Poni oli vielä niin kiihkeällä tuulella juuri startin juostuaan, että yritti näykätä, mutta ei Allan siitä piitannut. Hymyilin ja nyökytin hänelle ja se tuntui itsestänikin vaisulta.
"No?" Allan kysyi.

En vastannut heti. Käännyin poimimaan Väinön harjasangosta kaviokoukun tarkastaakseni sen pikku jalat ennen matkaa. En oikein tiennyt, mitä sanoa. Hävetti, että olin ilmoittanut oman hevoseni raveihin, vaikka en edes tuntenut sitä kunnolla. Väinön lähtö oli ollut sen lähdön jälkeen, ja kun olin ohjastanut sen totosijoille huolimatta siitä että se kisasi kokeneempia nelivuotiaita vastaan, olin saanut kunnon muistutuksen suuruudenhulluudestani. Tietenkin Väinöllä oli mennyt paremmin kuin minun Oljollani. Tietenkin. Minähän tunsin Väinön. Minä tiesin, miten se toimi: miten se oli herkkä lähtemään muiden imuun, mutta miten se luovutti liian helposti juostessaan liian kauan kärjessä. Sellaiset asiat minun pitäisi omastakin hevosestani tietää ennen kilpailuita. Väinön totosijasta huolimatta koko maailma nauroi minulle.

"Oljo vaan harmittaa", totesin Allanille, jonka leuka loksahti.
"Mitä?" hän parahti. "Se juoksi kakskyt-jotain -ajan. Ekassa lähdössään. Teki hyväksytyn suorituksen."
"Niin."
"Mitä sä vielä odotit lisää?"

Katsoin Allania silmiin sisukkaasti, vaikka hän oli hämmästyneen näköinen. Nakkasin kaviokoukun summanmutikassa takaisin sankoon, mutta tumpsahduksesta päätellen osuin ohitse.

"Voittoa", puuskahdin lopulta rehellisesti ja vihaisena.

Kahden hevosen loukussa

Joosef on juuri ostanut ensimmäisen oman hevosen ja sijoittanut sen Stall Wäckeliniin, naapuriin.

Joosef

Harjasin Väinöä tallin pihalla, kun ilma oli niin ihanan lämmin ja varjo niin sopivasti siinä. Väinö nuokkui ja nautti. Olin sitonut sen tallin punamultaisen seinän koukkuun. Samaa seinää nojaili Allan, jonka mustassa T-paidassa oli jo punaisia jälkiä selässä ja toissessa olkapäässä aiemmista sen päivän nojailuista.

"Ei sun tarvitse enää sitä käydä hoitamassa, tiedäthän", Allan sanoi. "Siis ei me estetä, mutta nyt kun sä olet hevosenomistajamiehiä..."

Pudistin Allanille päätäni ja nostin, tai oikeastaan laskin, silat Väinön selkään.

"Että nytkö mä Väinön hylkäisin? Kun sen ensimmäinen lähtö lähestyy? Kolme vuotta mä sen kanssa puuhasin, valmensin... Ja nyt sä keräisit kaikki työn hedelmät?"

Allan hymyili. Hän tiesi, etten ollut tosissani. Hän rapsutti pikku  Väinöä ensin leuan alta ja sitten otsatukan alta. Väinö vaikutti tyytyväiseltä.

"Mä vain ajattelin, että sun on liian työlästä käydä kahdella tallilla, kun sä et jättänyt Haippia meille."
"Sen nimi on nykyään Oljo. Ja sun karsinavuokrillasi -- no way!"
"Mm, oikeassahan sä olet. No, kerro jos sä väsyt. Kyllä me Väinön kanssa pärjätään."

Väinöllä oli pikalukkokärryt. Kotioloissa en pitänyt sellaisista, vaan mieluummin kieputin aisaremmiä ja pitkää rintaremmiä aisan ympärille, koska se tuntui tukevammalta ja toimivammalta ratkaisulta. Naksautin kärryt kiinni ja kiersin vielä yhden ylimääräisen kerran koko ponin tarkastamassa, että kaikki remmit häntäremmistä ohjiin olivat kiinni. Sitten päästin Väinön irti. Jätin riimun sen päähän suitsien alle, kun kerran kotona oltiin, ja ohjasin kävelemään kohti hiittisuoraa ennen kuin istahdin sen kärryille.

Väinö oli minulle kuin oma poni kaikkien näiden vuosien jälkeen. Niin kauan kuin jaksoin revetä kahdelle tallille, en minä sitä hylkäisi. Pian ohjastaisin sitä sen ensimmäisissä kilpailuissa, ihan niin kuin oli suunniteltu. Mieluummin luopuisin omasta tuoreesta hevosestani kuin Väinöstä.