"Vitut sä ole mies ainakaan mun talossa", kerroin Holgelle. Ilmeisesti hän ymmärsi jo siitä, ettei vie Hassea yhtään minnekään, koska asiasta ei keskusteltu enää uudelleen, eikä Holge kiukutellut enää.
Pikku apinan sijaan Holger oli arviointipäivänä pikku apulainen. Tai no. Myönnetään. Tällä kertaa Holger oli hyödyllinen: iso apu. Hän ilmaantui tallille, vaikkakin ilmeisesti kuumeisen Ramonan lähettämänä, eikä yrittänyt yhtään hyppiä silmille.
"Mitä jos mä peruutan kuljetuskopin tuohon eteen?" hän kysyi, kun tein sykeröitä aamun pimeydessä ja pakkasessa Hassen harjaan.
"Joo", myöntelin, enkä edes lisännyt, että minä sitten ajan.
Hasse ei sanonut mitään. Se nukkui.
Matka suunnilleen sadan kilometrin päähän laatuarvosteluun oli sekin miellyttävä. Annoin Holgerin ruuvata radion HitMixille, jota hän tykkäsi kuunnella.
"Ootko sä ikinä ajatellu hankkia omaa hevosta?" kysyin häneltä arkiasioita koskevan sivistyneen keskustelun lomassa.
"Miksi?" Holger kysyi.
"Pitäähän joka miehellä hevonen olla", toistin Holgerin usein hokeman fraasin.
"Niin pitää. Mutta toistaiseksi meillä on hevonen vain emännällä", Holger tuumasi. Ajatuksissani lisäsin plussapisteitä Holgerin arviointitaulukkoon, jonka avulla tarkastelin häntä ihmisenä. Siihen mennessä Holgerin arvosana oli ollut Harry Potterin asteikolla Peikko. "Ehkä mä hankin ravihevosen. Jos vaikka se juoksis mulle rahaa", Holger jatkoi nojaten päätään apukuskin penkin niskatukeen. "Ei sillä että ratsuissakaan vikaa olis", hän lisäsi ja nostin hänen arvosanansa Peikosta suoraan Surkeaksi. "Siis naisilla", hän ei malttanut olla sanomatta ja uudelleenarvioin hänen suorituksensa Hirveäksi.
Hasse oli raukea matkan jäljiltä. Meillä oli runsaasti aikaa saada se piristymään. Aluksi harjasin sen pikkupakkasessa ja nostin sitten loimen uudelleen sen selkään. Holger ei sekaantunut hevoseen liiaksi, vaan haki minulle kahvia samalla kun itselleenkin ja syötti Hasselle porkkanan. Kun matkaratsastuskisoista tutut naamat poikkesivat onnittelemaan laatuarvostelukutsun johdosta, Holger otti kyllä tosi rasittavasti onnittelut vastaan, vaikka minä olin ne ansainnut. Hän kehtasi vielä samalla läimiä Hassea takapuolelle oikein omistajan elkein. Tyydyin pyörittelemään silmiäni. Hullun maineenhan hän noin sai, eikä ratsastajasankarin. En osannut päättää, häpesinkö häntä, vai ärsyttikö minua vielä enemmän.
"Pitäsköhän sitä vähä juoksuttaa?" Holger kysyi yhtäkkiä, kun olin juuri ryhtynyt pelaamaan vähän Candy Crush Sagaa trailerin kylkeä nojaten.
"Jaa kuule", tiuskaisin. "Mitä jos mä nyt hoidan tämän? Kun mä oon kuitenkin hoitanu sen ratsastamisenkin. Niinku saavuttanu tämänkin palkinnon."
"Mä vaan ajattelin", Holger mumisi.
"Mee ostaan mulle limsaa äläkä ajattele", käskin.
Minun oli odotettava kymmenen kokonaista minuuttia ennen kuin lähdin juoksuttamaan Hassea. En tosiaankaan voinut antaa Holgerin kuvitella, että lähtisin, koska hänen ideansa olisi muka hyvä. Onneksi Holger ei sanonut mitään, sillä muuten hän olisi saanut kävellä kotiin arvioinnin jälkeen.
Juoksutin Hassea, jotta se reipastuisi, mutta en antanut sen päästä hikeen asti. Vetkuttelimme niin pitkään, että saimme lopulta kävellä suoraan maneesiin, odotella pienen hetken verryttelyalueella ja kävellä sitten tuomarien eteen. Panin merkille, että meitä vastaan talutettavalla arabianhevosella oli nahkariimu, jossa oli kullanvärinen laatta ja kaikki. Riimunarussa oli nahkaa ja ketjua, ja se sopi täydellisesti yhteen riimun kanssa. Hymyilin ja nyökkäsin kuitenkin. Ei tässä riimua arvioitu. Ei ollut tullut mieleenkään, ettei riittäisi, kun vaihdoin Hasselle puhtaan naruriimun. Seuraavalla kerralla, jos vielä toisin sitä tällaiseen tilaisuuteen, ottaisin kyllä edes riimun kanssa saman värisen narun.
Arviointi oli helppo. Minun piti juoksuttaa Hassea ravissa ensin ympyrää, sitten kolmiota ja lopuksi vielä suoraan kohti tuomaria. Sen lisäksi (ja ennen kaikkea) arvioitiin Hassen kilpailunäyttöjä: niistä oli pitänyt toimittaa todistukset jo monta viikkoa etukäteen. Lopulta yksi tuomari nosti ilmaan sinistä nauhaa.
"Mitä toi naru tarkotti?" sihahdin meitä odottaneelle Holgerille, kun pääsimme Hassen kanssa päät pystyssä pois.
"No se tarkottaa et sä sait sen noviisipalkinnon", Holger hymyili.
"Mistä sä tiedät?"
"Kai mä nyt hevosnäyttelyissä oon ennenkin ollut."
"Tietenkin."
"Rasisti."
"Pöh."
Viimeiset kahvit tallin kahviosta ostin minä: tarjosin Holgerillekin. Oli kuitenkin Holgerin ansiota, että ymmärsin hakea Hassen ansaitseman palkintolautasen. Sitä ei annettukaan nimittäin käteen niin kuin urheilukilpailuissa, vaan se piti erikseen itse noutaa sihteeriltä. Se oli oikeastaan aika hieno. Ajattelen tehdä siitä tuikkulautasen.
