Yllätysvoitto

Rosita ja Hasse olivat Yorcan hunt trackilla 1/12

Se tuli täysin yllätyksenä. Se, kun meille Hassen kanssa annettiin sinivalkoruusuke. Sen ruusukkeen värillinen osuus toi minulle mieleen tiskirätin, jota äiti käytti, kun olin lapsi. Tiskirättiruusuke. Silottelin poninhäntääni juuri ennen kuin se annettiin minulle. Hassekin näytti ihan nukkuneen rukoukselta.  

Olin ollut jo pakkaamassa Hassea pois. Rata ei ollut mennyt huonosti, vaan ihan nappiin, mutta muut olivat vain vaikuttaneet niin paljon paremmilta. Olimme kilpailleet Yorca Warmbloodsissa ihan oikeissa jousiammuntakisoissa, emmekä missään huuhaamarkkinoilla, joilla ihmiset liehuivat keskiaikaisissa roolipelipuvuissaan. Miten olisin voinut muka sijoittua sellaisia ratsukoita vastaan, jotka kilpailivat oikeasti voittaakseen, eivätkä leikkiäkseen ritaria tai prinssiä? Sitten joku oli tullutkin hoputtamaan. Pian nyt, Degerlund! Palkintojenjakoon!

Vaikka olin ollut varma häviöstäni, olin rakastanut radan ratsastamista. Kerrankin olin ollut yksin kilpailuissa, ja vaikka Ramonan puuttuminen oli pelottavaa, Holgerin poissaolo tuntui voimaannuttavalta. Ratsastaessani olin tuntenut olevani yksin, mutta asiantuntevana, enkä pelokkaana. Olin ajatellut, että tällaisille ratsukoille on kunnia hävitä, joten tehdäänpä, Hasseni, tähän asti paras suorituksemme. Ja niin me olimme tehneet. Hasse oli ollut hereillä, laukannut suoraan ja kyselemättä. Minä olin ehtinyt ampua jokaiseen tauluun, vaikka päädyn osumat olivatkin olleet hutiloituja ja hätäisiä suotta kiihdytetyn vauhdin takia. Se oli totta tosiaan ollut hyvä rata. Ei ollut puuttunut mitään muuta kuin Ramona minua onnittelemasta jälkeenpäin.

Vaikka aamulla yksin lähteminen oli tuntunut pahalta, vaikka käsiä oli tärisyttänyt jo ajomatkalla, oli kannattanut tulla. Tarvitsin juuri tällaista itsetuntoboostia.

Nuorten hevosten viikonloppu

Vaikka Holger luulee voivansa kieltää Rositaa, Rosita ja Hasse olivat silti Storywoodsin nuorten hevosten viikonlopulla 30.10.-1.11.2020.

"Sinne mä en ainakaan anna sun lähteä", Holger oli ilmoittanut Ramona anovasti minua käsipuolessaan tuijottaen, kun olin viimeisimmän kerran heiltä kylästä lähtiessäni ilmoittanut meneväni Hassen kanssa viikonlopuksi Storywoodsiin.
"Harmi, että sä et päätä mun elämästä ja mun hevosesta", olin sanonut kättäni huiskauttaen ja lampsin autolle. Oikeasti olisi tehnyt mieli haistatella.
"On se meidänkin hevonen!" Holger oli huutanut, vaikka Hasse ei millään tavalla ollut heidän hevosensa. Ramonan kyllä, mutta ei Holgerin. "Sä sitä paitsi edustat siellä koko sukua!" Holger oli kehdannut vielä jatkaa, vaikka en kyllä ole mitään sukua hänelle, luojan kiitos. "Sä et osaa pukeutua niin kuin tasokkaan naisen kuuluu! Laita paita päälle Rosita!"
Sen jälkeen olin todella haistatellut auton ikkunasta ja Ramonan silmät olivat pyöristyneet portailla.

Niin asia oli sitten päätetty. Olin lähtenyt Storywoodsiin, eikä Holger mahtanut sille yhtään mitään. Ja hyvä, että tuli lähdettyä. Nuorten hevosten viikonlopun puuha ja vinkit tulivat tarpeeseen. Hasse ei ole mikään kouluratsu nimittäin, vaan on kunnostautunut ratsujousiammunnassa, mutta kouluratsuna minä sen piruuttani ilmoitin.

Kaikki kouluratsut osallistuivat koulurataharjoituksiin. Mekin menimme Hassen kanssa niihin hyvällä mielellä omalla vuorollamme. Tai siis Hasse meni melko nukkuvalla mielellä, mutta niinhän se aina. Parempi rento ja rauhallinen hevonen kuin jokin ääliö ja vauhko hevonen, vaikka toki Holgerin soisin käsittelevän vain vauhkoja hevosia. Hasse kuitenkin suoritti niin tasaisesti tehtäviään, että yllätyin! Enhän minä ollut kuin muutaman kerran sen kanssa ratsastanut kokonaisen radan läpi! Aina meillä oli suuria suunnitelmia siitä, miten alkaisin treenata sillä. Kuitenkin aina, kun olin edellisenä iltana suunnitellut ryhtiliikkeen, seuraavana päivänä ilma oli niin ihana tai tuuleni muusta syystä niin hyvä, että maastot ihan huusivat meitä laukkaamaan täysillä. Ja aina me vastasimme kutsuun.

Radan keskivaiheilla meillä oli ongelmia siirtymisissä ja muutenkin laukassa. Hasse nyt ei muutenkaan askella kuin puoliverinen, mutta jotenkin en saanut siitä irti samaa intoa kuin sen laukatessa jousiammuntaradan vartta. Koko ajan korvissani kaikuin Holgerin äänellä, että kyllä hevoshommat ovat miesten lajeja, ja kouluratsastus vieläpä valkolaisten laji. Kirosin hiljaa ja näytin Holgerille henkistä keskisormea. Näkisipä vain. Minä en ikinä ehtisi olla yhtä hyvä kuin valkolaismiehet kouluradalla, mutta tottavie tulisi vielä joku minunlaiseni nainen, joka ei tyytyisi olemaan yhtä hyvä, vaan olisi parempi. Vaikka sitten minun tyttäreni. Siis siinä tapauksessa, että äiti olisi oikeassa kun sanoi, että kyllä jokaisen naisen mieli aina lopulta muuttuu.

Suuttumukseni taisi kuitenkin saada puhtia Hachimiin. Sen liikettä ei puoliverisiin verrattu, mutta omaan itseensä ja aikaisempaan kokemukseemme verrattuna se alkoi marssia kuin sotilas. Tuhahdin nenäni kautta ylimielisesti, vaikka kukaan ei ollut kuulemassa. Sitten minun oli liennyttävä ja hymyiltävä. Minun Hasseni. Minun koukkukaulainen, puuhevosmainen Hasseni meni niin hyvin kuin ikinä osasi ja ihan minua varten. Mami on ylpeä!

Koulurataharjoituksen jälkeen olin täynnä tarmoa. En malttanut edes harjata ja loimittaa Hassea ihan kokonaan valmiiksi ennen kuin aloin googlata koulukisoja kännykälläni. Mitä sitä suotta harjoittelemaan, jos ei ollut kisoja asettamassa määräpäivää? Siinä tapauksessa karauttaisimme taas auringonlaskuun, tai no, ainakin Kirstanperän metsiin.

*

Koulurataharjoituksen kommentti (Minni, Storywoods):

Hachim (64,444 %) HeB:0 2009

Ratsukkoa oli tullut nähtyä joskus kisoissa, joten olikin mielenkiintoista päästä seuraamaan ratsukon menoa hieman lähempää. Hachimista näki sen saapuessa maneesiin että se ei ollut ihan täysin rento, mutta silti sen liike oli yllättävän irtonaista ja rentoa, mikä kieli siitä että nuoresta iästään huolimatta ratsu oli tottunut erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin.

Lävistäjällä tapahtuneessa käyntiin siirtymisessä huomasi miten Hachim jännittyi ja nosti hieman päätään sen merkkinä, mutta silti se suoritti tehtävän ja rata jatkui siitä silti sulavan näköisesti. Hachimin laukka oli alkuun hieman ponnetonta, mutta ei silti laahaavaa, mutta laukkatehtävien edetessä Hachimin laukka muuttui voimakkaammaksi ja liike hieman enemmän ylöspäin suuntautuvaksi.

Ratsukon suoritus oli tasapainoinen ja siitä näki että ratsukolla olisi mahdollisuus päästä vielä pitkälle.

Iconic

 Me olimme voittamattomia.

Tai no, emme ihan. Kyllä meidät aina joku voitti. Mutta olimme kuitenkin palkintosijoilla. Se laskettiin jo ihan samaksi kuin voitto, jos sellaisista voittajista toinen on dongolana arabianhevosia vastassa ja toinen on... Noh... Minä. Sitä paitsi viimeisin voitoistamme, tai no, kakkossijahan se oli mutta kuitenkin, oli tapahtunut Ionicissa, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Iconic. Miten olinkaan haaveillut edes siellä käymisestä, edes niitten us-ko-mat-to-man suurten tallikompleksien näkemisestä, silmänkantamattomiin jatkuvien hakojen vilkaisemisesta... Mutta siellä ei niin vain kuljettu. Odottamisen arvoista se oli. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, enkä varmasti näe enää.

Ionicin matkaratsastuskisoissa meidät peittosi vain vanha tuttu Eetu Hopiavuori. Tapaus oli vähän epäreilu, koska tarkastuspisteillä oli vain naisia ja Eetu ihan varmana hymyili kaikille. Minulle hän ei hymyjään tuhlannut sen paremmin nyt kuin aiemmin Hopiavuoren hevostallilla käydessäni. Ajattelin etukäteen, tyhmä kun olen, että lyöttäydyn Hopiavuoren seuraan Hassen kanssa. Koska kyseessä oli maailman lyhin ihanneaikalenkki, se kävisi rauhallisesta maastoköpöttelystä ja juttelusta. Se oli huono idea. Ratsastin koko matkan mykän miehen vierellä, käytin enemmän lihaksia jutunjuuren keksimiseen kuin ratsastukseen ja silti Hasse oli minun jälkeen puheliain. No, tulipa edes yritettyä. Olisi kuitenkin ollut liikaa vaadittu voittaa samana iltapäivänä kisat ja kivisydän. Tai siis tulla kakkosiksi molemmissa.

No, voitimme kivisydämen tai emme, vähän haikeana talutin Hassen Iconicin, ei kun Ionicin pihassa traileriin ja nakkasin ruusukkeen sen harjasankoon päälimmäiseksi. Olisin halunnut jäädä vielä hetkeksi, mutta nousin autoon luotuani vielä viimeisen silmäyksen jättiläistallirakennukseen, joka oli vain yksi monista. Ehkä pääsen vielä takaisin.

Ruusuke: Equestrian Pro

VMRJ Cup ja eka matkaratsastusruusuke enemmän kuin Holgerilla

Rosita ja Hasse osallistuivat kylmiltään VMRJ Cupiin ja sijoittuivat 4/37. Ruusukkeen teki Marjahilla.

Mitä sitä turhaan pikkukisoista uraa aloittamaan, tuumasin, ja maksoin ilmoittautumismaksun sen kummempia miettimättä. En ollut koskaan kokeillut Hassen kanssa matkaratsastusta, mutta sehän ei eroa millään lailla maastoratsastuksesta. Luokkakin oli vain viidentoista kilometrin, eli vähän lyhyempi kuin sunnuntaimaastolenkkimme Hassen kanssa. Mitä sitä turhaa miettimään?

Sitten en miettinytkään. Unohdin koko jutun. Laukkasin maastossa Hassella ja ruska oli ihanaa. Näytin kahtena eri päivänä keskisormea Holgerille ihan vahingossa, kun hän huuteli jotain peräämme tallipihasta poistuessamme. Hoidin talliaskareita yksin ja Ramonan kanssa. Elin kotona normaalia arkea. Tilasin Disneyplussan Ramonan kanssa puoliksi, koska en minä kauheasti elokuvia viitsi katsella.

Sunnuntaiaamuna oli sitten jotenkin ihmeellinen olo, kun säpsähdin kuudelta hereille. Sellainen kuin ala-asteella kun yöllä muistin unohtaneeni näyttää äidille jonkin lapun tai tehdä jonkin tehtävän. Ajattelin, että olin kai nähnyt vain unta, ja painoin pääni takaisin norppakuvioiseen tyynyliinaan verhotulle tyynylleni. Varmuuden vuoksi muistelin, oliko jotain jäänyt tekemättä. Vuokra oli maksettu jo, vaikka eräpäivä oli vasta maanantaina... Sähkölasku maksettu... Hassen raspaus tilattu... Mutta piru vie, se matkaratsastuskisa oli unohtunut!

En ole koskaan elämässäni niin nopeasti sinkoutunut sängystä vaatteisiinii ja autolla talliin. Siinä meni varmaan alle viisi minuuttia.  Vedätin trailerin keskelle pihaa vinoon niin että hiekka pöllysi ja juoksutin aamuheiniään vielä nieleskelevän Hassen kyytiin ihan täyttä ravia. Paiskasin auton takapenkille sokkona Lidlin muovipussillisen jotain harjoja ja yleissatulan sekä suitset. Niin ja Holgerin ajohaalarin, kun epäilin, että minun tulisi kylmä pienessä nahkatakissani. Sitten mentiin lujaa ja toivottiin, etteivät nopeuskamerat räpsähtelisi ja idiootit hirvet hyppisi auton alle.

Cramptonissa ehdin juuri ja juuri eläinlääkärin tarkastukseen Hassen kanssa. Sen aikana hymyilin ja esitin rentoa ja rauhallista, mutta heti kun sain luvan, hölkkäsin hevosen kanssa pukemaan sille hätäisesti satulan ja suitset ja itselleni vielä hätäisemmin Holgerin ajohaalarin. Sitten vain tukka poninhännälle ja rentoa ravia, ja sekös Hasselle sopi niin ihanana viileänä syyspäivänä!

Olin ollut ihan oikeassa matkaratsastuksesta. Se oli maastoratsastusta. Luokka, johon osallistuimme, oli ihanneaikaluokka. Se tarkoitti, etten voinut päästellä Hassella yhtä reippaasti kuin kotona, koska ihanneaikaa ei saanut alittaa. Ravailimme siis niin paljon kuin aika antoi myöten pysyäksemme lämpöisinä, ja aina välillä laahustimme mahdollisimman hidasta käyntiä pitkiä pätkiä. Käyntihommatkaan eivät kuitenkaan ikävystyttäneet minua. Syksyllä luonto on tottavie kauneimmillaan, uudet maisemat ovat aina kiehtovia ja Holger oli kotonaan kaukana minusta ja hyvästä päivästäni. Sitä paitsi Hassen etukavioiden edestä juoksi orava, joka oli varmaan Hassenkin mielestä söpö, kunhan se toipui ensisäikähdyksestään.

Kurjinta päivässä oli odottelu, eikä sekään ollut hirveää. Kun pikku lenkki oli heitetty, piti odottaa viimeistenkin ratsastajien pääsyä maaliin jotta voittajat voitaisiin palkita, vaikka järjestys oli ollut selvillä jo iät ajat. Käytin ajan hyväkseni ratsastelemalla kentällä, koska ei meillä kotona niin hyvää kenttää ole laukkaamista varten. Hassekin tykkäsi, kun oli tasainen maa mennä. Sain ratsastaa sillä suoraan kentältä hakemaan neljännen sijan ruusukkeen. En malttanut edes laskeutua hevosen selästä ennen kuin postasin ruusukkeesta kuvan Insta Storyyn.

Kotimatkalla ajoin hitaammin kuin aamulla. Lisäksi kävin ostamassa Prismasta seinäkalenterin, kun olin valmis Hassen kanssa tallilla.