Tai no, emme ihan. Kyllä meidät aina joku voitti. Mutta olimme kuitenkin palkintosijoilla. Se laskettiin jo ihan samaksi kuin voitto, jos sellaisista voittajista toinen on dongolana arabianhevosia vastassa ja toinen on... Noh... Minä. Sitä paitsi viimeisin voitoistamme, tai no, kakkossijahan se oli mutta kuitenkin, oli tapahtunut Ionicissa, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Iconic. Miten olinkaan haaveillut edes siellä käymisestä, edes niitten us-ko-mat-to-man suurten tallikompleksien näkemisestä, silmänkantamattomiin jatkuvien hakojen vilkaisemisesta... Mutta siellä ei niin vain kuljettu. Odottamisen arvoista se oli. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, enkä varmasti näe enää.
Ionicin matkaratsastuskisoissa meidät peittosi vain vanha tuttu Eetu Hopiavuori. Tapaus oli vähän epäreilu, koska tarkastuspisteillä oli vain naisia ja Eetu ihan varmana hymyili kaikille. Minulle hän ei hymyjään tuhlannut sen paremmin nyt kuin aiemmin Hopiavuoren hevostallilla käydessäni. Ajattelin etukäteen, tyhmä kun olen, että lyöttäydyn Hopiavuoren seuraan Hassen kanssa. Koska kyseessä oli maailman lyhin ihanneaikalenkki, se kävisi rauhallisesta maastoköpöttelystä ja juttelusta. Se oli huono idea. Ratsastin koko matkan mykän miehen vierellä, käytin enemmän lihaksia jutunjuuren keksimiseen kuin ratsastukseen ja silti Hasse oli minun jälkeen puheliain. No, tulipa edes yritettyä. Olisi kuitenkin ollut liikaa vaadittu voittaa samana iltapäivänä kisat ja kivisydän. Tai siis tulla kakkosiksi molemmissa.
No, voitimme kivisydämen tai emme, vähän haikeana talutin Hassen Iconicin, ei kun Ionicin pihassa traileriin ja nakkasin ruusukkeen sen harjasankoon päälimmäiseksi. Olisin halunnut jäädä vielä hetkeksi, mutta nousin autoon luotuani vielä viimeisen silmäyksen jättiläistallirakennukseen, joka oli vain yksi monista. Ehkä pääsen vielä takaisin.
Ruusuke: Equestrian Pro
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti