Mitä sitä turhaan pikkukisoista uraa aloittamaan, tuumasin, ja maksoin ilmoittautumismaksun sen kummempia miettimättä.
En ollut koskaan kokeillut Hassen kanssa matkaratsastusta, mutta sehän ei eroa millään lailla maastoratsastuksesta. Luokkakin oli vain viidentoista kilometrin, eli vähän lyhyempi kuin sunnuntaimaastolenkkimme Hassen kanssa. Mitä sitä turhaa miettimään? Sitten en miettinytkään. Unohdin koko jutun. Laukkasin maastossa Hassella ja ruska oli ihanaa. Näytin kahtena eri päivänä keskisormea Holgerille ihan vahingossa, kun hän huuteli jotain peräämme tallipihasta poistuessamme. Hoidin talliaskareita yksin ja Ramonan kanssa. Elin kotona normaalia arkea. Tilasin Disneyplussan Ramonan kanssa puoliksi, koska en minä kauheasti elokuvia viitsi katsella.
Sunnuntaiaamuna oli sitten jotenkin ihmeellinen olo, kun säpsähdin kuudelta hereille. Sellainen kuin ala-asteella kun yöllä muistin unohtaneeni näyttää äidille jonkin lapun tai tehdä jonkin tehtävän. Ajattelin, että olin kai nähnyt vain unta, ja painoin pääni takaisin norppakuvioiseen tyynyliinaan verhotulle tyynylleni. Varmuuden vuoksi muistelin, oliko jotain jäänyt tekemättä. Vuokra oli maksettu jo, vaikka eräpäivä oli vasta maanantaina... Sähkölasku maksettu... Hassen raspaus tilattu... Mutta piru vie, se matkaratsastuskisa oli unohtunut!
En ole koskaan elämässäni niin nopeasti sinkoutunut sängystä vaatteisiinii ja autolla talliin. Siinä meni varmaan alle viisi minuuttia. Vedätin trailerin keskelle pihaa vinoon niin että hiekka pöllysi ja juoksutin aamuheiniään vielä nieleskelevän Hassen kyytiin ihan täyttä ravia. Paiskasin auton takapenkille sokkona Lidlin muovipussillisen jotain harjoja ja yleissatulan sekä suitset. Niin ja Holgerin ajohaalarin, kun epäilin, että minun tulisi kylmä pienessä nahkatakissani. Sitten mentiin lujaa ja toivottiin, etteivät nopeuskamerat räpsähtelisi ja idiootit hirvet hyppisi auton alle.
Cramptonissa ehdin juuri ja juuri eläinlääkärin tarkastukseen Hassen kanssa. Sen aikana hymyilin ja esitin rentoa ja rauhallista, mutta heti kun sain luvan, hölkkäsin hevosen kanssa pukemaan sille hätäisesti satulan ja suitset ja itselleni vielä hätäisemmin Holgerin ajohaalarin. Sitten vain tukka poninhännälle ja rentoa ravia, ja sekös Hasselle sopi niin ihanana viileänä syyspäivänä!
Olin ollut ihan oikeassa matkaratsastuksesta. Se oli maastoratsastusta. Luokka, johon osallistuimme, oli ihanneaikaluokka. Se tarkoitti, etten voinut päästellä Hassella yhtä reippaasti kuin kotona, koska ihanneaikaa ei saanut alittaa. Ravailimme siis niin paljon kuin aika antoi myöten pysyäksemme lämpöisinä, ja aina välillä laahustimme mahdollisimman hidasta käyntiä pitkiä pätkiä. Käyntihommatkaan eivät kuitenkaan ikävystyttäneet minua. Syksyllä luonto on tottavie kauneimmillaan, uudet maisemat ovat aina kiehtovia ja Holger oli kotonaan kaukana minusta ja hyvästä päivästäni. Sitä paitsi Hassen etukavioiden edestä juoksi orava, joka oli varmaan Hassenkin mielestä söpö, kunhan se toipui ensisäikähdyksestään.
Kurjinta päivässä oli odottelu, eikä sekään ollut hirveää. Kun pikku lenkki oli heitetty, piti odottaa viimeistenkin ratsastajien pääsyä maaliin jotta voittajat voitaisiin palkita, vaikka järjestys oli ollut selvillä jo iät ajat. Käytin ajan hyväkseni ratsastelemalla kentällä, koska ei meillä kotona niin hyvää kenttää ole laukkaamista varten. Hassekin tykkäsi, kun oli tasainen maa mennä. Sain ratsastaa sillä suoraan kentältä hakemaan neljännen sijan ruusukkeen. En malttanut edes laskeutua hevosen selästä ennen kuin postasin ruusukkeesta kuvan Insta Storyyn.
Kotimatkalla ajoin hitaammin kuin aamulla. Lisäksi kävin ostamassa Prismasta seinäkalenterin, kun olin valmis Hassen kanssa tallilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti