Se tuli täysin yllätyksenä. Se, kun meille Hassen kanssa annettiin sinivalkoruusuke. Sen ruusukkeen värillinen osuus toi minulle mieleen tiskirätin, jota äiti käytti, kun olin lapsi. Tiskirättiruusuke. Silottelin poninhäntääni juuri ennen kuin se annettiin minulle. Hassekin näytti ihan nukkuneen rukoukselta.
Olin ollut jo pakkaamassa Hassea pois. Rata ei ollut mennyt huonosti, vaan ihan nappiin, mutta muut olivat vain vaikuttaneet niin paljon paremmilta. Olimme kilpailleet Yorca Warmbloodsissa ihan oikeissa jousiammuntakisoissa, emmekä missään huuhaamarkkinoilla, joilla ihmiset liehuivat keskiaikaisissa roolipelipuvuissaan. Miten olisin voinut muka sijoittua sellaisia ratsukoita vastaan, jotka kilpailivat oikeasti voittaakseen, eivätkä leikkiäkseen ritaria tai prinssiä? Sitten joku oli tullutkin hoputtamaan. Pian nyt, Degerlund! Palkintojenjakoon!
Vaikka olin ollut varma häviöstäni, olin rakastanut radan ratsastamista. Kerrankin olin ollut yksin kilpailuissa, ja vaikka Ramonan puuttuminen oli pelottavaa, Holgerin poissaolo tuntui voimaannuttavalta. Ratsastaessani olin tuntenut olevani yksin, mutta asiantuntevana, enkä pelokkaana. Olin ajatellut, että tällaisille ratsukoille on kunnia hävitä, joten tehdäänpä, Hasseni, tähän asti paras suorituksemme. Ja niin me olimme tehneet. Hasse oli ollut hereillä, laukannut suoraan ja kyselemättä. Minä olin ehtinyt ampua jokaiseen tauluun, vaikka päädyn osumat olivatkin olleet hutiloituja ja hätäisiä suotta kiihdytetyn vauhdin takia. Se oli totta tosiaan ollut hyvä rata. Ei ollut puuttunut mitään muuta kuin Ramona minua onnittelemasta jälkeenpäin.
Vaikka aamulla yksin lähteminen oli tuntunut pahalta, vaikka käsiä oli tärisyttänyt jo ajomatkalla, oli kannattanut tulla. Tarvitsin juuri tällaista itsetuntoboostia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti