Mikähän olisi Hasselle parasta?

Kiersin tyytymättömänä Hopiavuoren hevostallin tarhoilla isäntä Eetu Hopiavuoren jalanjäljissä. Pakkasta oli noin satatuhatta astetta. Naamaa kirveli. Eetu oli tympeää seuraa, eikä osannut keskustella: osoitteli vain hevosia, nimesi niitä ja toimitti tallin rutiineista. Hän oli ollut samanlainen mörkö silloin neljäsataa vuotta sitten, kun olin käynyt tallilla pitämässä jotain ratsujousiammuntajuttua. Silloin hamaassa nuoruudessani... Ei kun pari vuotta sitten.

Talli sinänsä oli ihan jees. Tai siis tosi jees. Hassen tallin heinä oli ollut homeessa, kun olin mennyt katsomaan. Se oli ollut viimeinen tikki. Aina siinä tallissa sisäilma oli ollut ihan selvästi pilalla, mutta nyt oikeasti riitti. Olisi pitänyt lähteä jo viisituhatta vuotta aikaisemmin, mutta kun oli muka rahasta kiinni. Eikä ole oma ja hevosen terveys rahasta kiinni, ei saa olla. Pakko päästä muualle. Sisko vastusti, ja hänenhän Hasse puoliksi oli, mutta nyt hänen oli pakko päästää meidät muuttamaan vähän kauemmas hevosen takia.

Niitä tallilaisia siellä vilisi aina silloin tällöin. Aika vähän niitä oli oikeastaan. Siellä meni maneesille esimerkiksi joku kolmen jengi, josta ei ottanut pirukaan selvää, olivatko naisia vai miehiä vai mitä. Kaikilla oli nimittäin ihan samanlainen lyhyt tukka, joka vähän pilkotti pipon alta, sinipipoisella vissiin kihara, ja kaikilla jotkut tummat ratsastushousut ja mustat takit. Kahdella niistä -- pisimmällä ja lyhyimmällä -- oli ihan järkyttävän suuret ruskeat puoliveriset, ja yhdellä sellainen helmenvärinen, mitä ne koukkupolvet nyt ovat, tekke? Tallin puolella oli sitten joku partainen mutta tytönnäköinen ja varsinkin tytön kuuloinen pussailemassa vielä isompaa tupsujalkaista kylmäveristä niin kuin se olisi ollut syliin mahtuva ihmisvauva tai koiranpenikka. Sen mukana oli joku vaalea miesmalli, jonka ottaisin kaupanpäällisiksi, jos tänne tulisin. Oudon oloista, mutta kivaa possea kaiken kaikkiaan. Kohtelivat ainakin hevosiaan hyvin. Osa vissiin liiankin rakastavasti. Ainakin Eetu Hopiavuori katsoi omaa hevostaan niin kuin ylpeä isä katsoo lastaan, tai tavallaan jopa niin kuin kaunista naista katsotaan.

Tuvan puoli ei ollut hyväksi ainakaan minulle. Eikä Hassekaan siitä pääsisi nauttimaan. Siellä oli sekä keksiä että pullaa ja heti se nuori emäntä, se Nelly, työnsi kahvikuppia kohti, että ota ota. Voin kertoa, ettei näitä linjoja pidetä yllä pullaa mussuttamalla. Otin paljasta kahvia. Sitten kun Nelly istui, hän oli kuitenkin ihan normaalin oloinen. Tykkäsi urheilusta. Kuulemma kohta piti televisiokin vääntää päälle. Tour de Ski tuli. Kuulemma joku Oskarikin tulisi katsomaan, ja joku Camilla, mutta Eetu sanoi, että Oskari oli mennyt juuri maneesille. Okei, eli se joku Oskari oli yksi niistä kolmesta samannäköisestä. Tour de Ski kuulosti kuitenkin hyvältä. Jos Hasse olisi asunut täällä jo, olisin varmasti jäänyt katsomaan myös. Olkkarissa näytti olevan isompi televisio kuin minulla kotona, ja urheilun äärellä oli ihan jees tutustua. Siinä näki heti, keitä muut ovat naisiaan. Ja miehiään, tietysti.

Sitten puhuttiin rahasta. Eetu sanoi varmaan hinnan väärin, koska se oli vain hieman kalliimpi kuin Hassen nykyisellä hometallilla. Eetulla oli kuitenkin maneesi, isommat karsinat ja terveen hajuinen talli. En viitsinyt kysyä hintaa uudelleen, koska saisin saman kuitenkin kirjallisena, ja siinä hinta olisi oikein. Nelly ei reagoinut outoon hintaan mitenkään. Ei kai ollut hevosihmisiä, tai ei sitten ymmärtänyt rahasta niiden suhteen. Ihan välkyn olonen hän muuten oli, eli ei ollut kyllä siitä kiinni.

Vähän Hopiavuoren hevostallin pisteet laskivat kyllä siinä kohtaa, kun joku tyyppi päästi jonkin kakaran juoksemaan ovelta haalari päällä keittiöön kuin kotiinsa. Se kakara huusi eetueetueetueetu ja sillä oli asiaa, ja Eetu Hopiavuori nosti sen syliinsä niin kuin olisi normaalia hoitaa yritystään vieras penikka polvellaan. Sen äiti tai lastenhoitaja tuli perästä ja sanoi vain terve. Näiden tyyppien mielestä tuon naisenkin oli ilmeisesti ihan normaalia tulla paikalle, kun hierottiin kauppaa. No, eipä tässä mitään salaista ollutkaan. Nainen valikoi itse kaapista itselleen Polle-mukin ja jälkeläiselleen Muumi-kuvioisen nokkamukin ja alkoi sitten touhata keittiössä niin kuin olisi ollut itsekin Hopiavuoren emäntä. Tai... Mistä sen tiesi? Oikeastaan tuo nainen näytti Nellyä enemmän siltä, että oli Eetun puoliso. Ota nyt näistä tällaisista ihmisistä selvää. Tuo kakara ei ainakaan ollut Eetun oma.

Lopulta Nelly kutsui minuakin katsomaan Tour de Skitä, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Eetulle lupasin, että palaisin asiaan tallipaikan suhteen. Ennen lähtöäni kysyin emännältä (kai?) vielä, että voisinko käydä kylpyhuoneessa pesemässä käteni, eli oikeasti tarkastamassa naamani ulkoilun jäljiltä. Jouduin kumartumaan hieman, jotta näin koko naamani peilistä. Se ei ollut koskaan hyvä merkki, mutta onneksi huulipuna oli edelleen täydellisesti. Puin eteisessä kengät ja kiittelin vielä tutustumiskierroksesta ja kaikesta muustakin kerran eteisessä. Sitten häivyin. Rosita has left the building.

Lordi Rosita Degerlund teille

 Syljin lyijykynän sirpaleita suustani. Vitsit. Olin ladannut Level Up Life -sovelluksen ja onnistunut sen avulla pääsemään eroon kynän pureskelun pahasta tavasta. Lipsuinkohan aina ollessani harmistunut, vai muuten vain koko ajan? Nyt ainakin olin harmistunut.

VHRY:n cupissa minua vaadittiin taas olemaan lady tai sir. Halusin ratsastaa kilpaa, halusin ilmoittautua. Minusta oli tullut salakavalasti hyvä ratsastaja ja ampuja ja Hassesta hyvä hevonen. Kynttilää ei saa laittaa vakan alle, sanotaan. En kuitenkaan tahtonut leikkiä ladya ja tulla sekoitetuksi siihen teatteriväkeen, joka ei osannut ampua niin hyvin kuin minä, vaikka osasikin katsella minua nenänvarttaan pitkin. Mitä tekisin? Keksitty arvonimi oli oltava, jotta pääsi ratsastamaan. Ilmoittautumislomake kutsui minua. Leikkiladyt loivat kiusauksen pyöritellä silmiä ja huokailla merkitsevästi. En voisi tulla sekoitetuksi moisiin hulluihin. Tämäkö oli lopulta harrastukseni loppu?

Päätäni pudistellen aloin täyttää lomaketta. Jätin tyhjäksi ratsastajan nimen. Hevosen nimi oli helpompi kohta: Hassen nimeksi hyväksyttäisiin Hachim, eikä sen tarvinnut olla His Royal Highness Lord Hachim. Osoitteeksikin kävi Oravatie 8, eikä tarvinnut ryhtyä etsimään mitään Buckinghamin palatsin osoitetta. Puhelinnumeroon ei tarvinnut edes suuntanumeroa, ja ilmoittautumismaksunkin sai maksaa tavallisen kuolevaisen tapaan pankkitililtä, eikä tarvinnut lähetellä kultaisia shekkejä koristeellisissa kirjekuorissa vahasinettivaakunalla suljettuna. Miksi minun siis piti olla lady Rosita?

Kun lomake oli täytetty, palasin ratsastajan nimen kohtaan.

Rosita Degerlund.

Rosita Degerlund, perkele: ratsastaja, eikä sirkuspelle.

Painoin ilmoittautumisnappia kaivellen samalla puhelimestani Nordea Mobilea esiin maksamista varten.

Lomakkeen täytössä on virheitä.
Lisää ratsastajan nimeen liite (sir/lady).

Paukautin pöytää molemmilla kämmenillä. On se nyt ihme. Irvistellen kirjoitin nimeni eteen Lady ja etsin ilmoittautumispainikkeen uudelleen. En kuitenkaan ehtinyt klikata sitä ennen kuin sain kuningasidean. Scrollasin takaisin ylimmän kentän, ratsastajan nimen kohdalle.

Eikös ollutkin olemassa jokin nettisivu, josta sai alle parillakympillä ostaa muutaman neliön verran maata Skotlannista ja sai samalla aidon ladyn tai lordin arvonimen, jota kenelläkään kilparatsastajalla ei oikeasti ollut..? Mitä jos ostaisin..? Tarvitsiko minun tehdä tästä hankalaa? Mitä jos olisin oikeasti lady?

Pudistin päätäni itselleni ja klikkasin nimikenttää. Se tyhjeni itsekseen. Kirjoitin siihen uudelleen nimeni. Tällä kertaa nimessäni oli etuliite, jota en ansainnut sen enempää kuin muutkaan ratsastajat. Jos kerran leikitään ansaitsemattomilla kunniamerkeillä ja nimillä, joiden eteen oikeat ihmiset ovat jopa kuolleet, miksei tehdä sitä sitten kunnolla? Nimen kirjoitettuani painoin Lähetä osallistuminen -nappulaa, eikä lomake herjannut mitään.

Minä olen Loordi Rosita Degerlund teille.

Novice Endurance Champion

 Olisin luullut etukäteen, että laatuarvostelussa käyminen on vaikeampaa. Jännitti nimittäin ihan hirveästi jo silloin, kun sain kutsun tilaisuuteen. Holger oli tietenkin heti käsi pitkällä sekä kutsua että Hassen riimunarun päätä kohti, että hän vie, hän on mies talossa.
"Vitut sä ole mies ainakaan mun talossa", kerroin Holgelle. Ilmeisesti hän ymmärsi jo siitä, ettei vie Hassea yhtään minnekään, koska asiasta ei keskusteltu enää uudelleen, eikä Holge kiukutellut enää.


Pikku apinan sijaan Holger oli arviointipäivänä pikku apulainen. Tai no. Myönnetään. Tällä kertaa Holger oli hyödyllinen: iso apu. Hän ilmaantui tallille, vaikkakin ilmeisesti kuumeisen Ramonan lähettämänä, eikä yrittänyt yhtään hyppiä silmille.
"Mitä jos mä peruutan kuljetuskopin tuohon eteen?" hän kysyi, kun tein sykeröitä aamun pimeydessä ja pakkasessa Hassen harjaan.
"Joo", myöntelin, enkä edes lisännyt, että minä sitten ajan.
Hasse ei sanonut mitään. Se nukkui.

Matka suunnilleen sadan kilometrin päähän laatuarvosteluun oli sekin miellyttävä. Annoin Holgerin ruuvata radion HitMixille, jota hän tykkäsi kuunnella.
"Ootko sä ikinä ajatellu hankkia omaa hevosta?" kysyin häneltä arkiasioita koskevan sivistyneen keskustelun lomassa.
"Miksi?" Holger kysyi.
"Pitäähän joka miehellä hevonen olla", toistin Holgerin usein hokeman fraasin.
"Niin pitää. Mutta toistaiseksi meillä on hevonen vain emännällä", Holger tuumasi. Ajatuksissani lisäsin plussapisteitä  Holgerin arviointitaulukkoon, jonka avulla tarkastelin häntä ihmisenä. Siihen mennessä Holgerin arvosana oli ollut Harry Potterin asteikolla Peikko. "Ehkä mä hankin ravihevosen. Jos vaikka se juoksis mulle rahaa", Holger jatkoi nojaten päätään apukuskin penkin niskatukeen. "Ei sillä että ratsuissakaan vikaa olis", hän lisäsi ja nostin hänen arvosanansa Peikosta suoraan Surkeaksi. "Siis naisilla", hän ei malttanut olla sanomatta ja uudelleenarvioin hänen suorituksensa Hirveäksi.

Hasse oli raukea matkan jäljiltä. Meillä oli runsaasti aikaa saada se piristymään. Aluksi harjasin sen pikkupakkasessa ja nostin sitten loimen uudelleen sen selkään. Holger ei sekaantunut hevoseen liiaksi, vaan haki minulle kahvia samalla kun itselleenkin ja syötti Hasselle porkkanan. Kun matkaratsastuskisoista tutut naamat poikkesivat onnittelemaan laatuarvostelukutsun johdosta, Holger otti kyllä tosi rasittavasti onnittelut vastaan, vaikka minä olin ne ansainnut. Hän kehtasi vielä samalla läimiä Hassea takapuolelle oikein omistajan elkein. Tyydyin pyörittelemään silmiäni. Hullun maineenhan hän noin sai, eikä ratsastajasankarin. En osannut päättää, häpesinkö häntä, vai ärsyttikö minua vielä enemmän.

"Pitäsköhän sitä vähä juoksuttaa?" Holger kysyi yhtäkkiä, kun olin juuri ryhtynyt pelaamaan vähän Candy Crush Sagaa trailerin kylkeä nojaten.
"Jaa kuule", tiuskaisin. "Mitä jos mä nyt hoidan tämän? Kun mä oon kuitenkin hoitanu sen ratsastamisenkin. Niinku saavuttanu tämänkin palkinnon."
"Mä vaan ajattelin", Holger mumisi.
"Mee ostaan mulle limsaa äläkä ajattele", käskin.

Minun oli odotettava kymmenen kokonaista minuuttia ennen kuin lähdin juoksuttamaan Hassea. En tosiaankaan voinut antaa Holgerin kuvitella, että lähtisin, koska hänen ideansa olisi muka hyvä. Onneksi Holger ei sanonut mitään, sillä muuten hän olisi saanut kävellä kotiin arvioinnin jälkeen.

Juoksutin Hassea, jotta se reipastuisi, mutta en antanut sen päästä hikeen asti. Vetkuttelimme niin pitkään, että saimme lopulta kävellä suoraan maneesiin, odotella pienen hetken verryttelyalueella ja kävellä sitten tuomarien eteen. Panin merkille, että meitä vastaan talutettavalla arabianhevosella oli nahkariimu, jossa oli kullanvärinen laatta ja kaikki. Riimunarussa oli nahkaa ja ketjua, ja se sopi täydellisesti yhteen riimun kanssa. Hymyilin ja nyökkäsin kuitenkin. Ei tässä riimua arvioitu. Ei ollut tullut mieleenkään, ettei riittäisi, kun vaihdoin Hasselle puhtaan naruriimun. Seuraavalla kerralla, jos vielä toisin sitä tällaiseen tilaisuuteen, ottaisin kyllä edes riimun kanssa saman värisen narun.

Arviointi oli helppo. Minun piti juoksuttaa Hassea ravissa ensin ympyrää, sitten kolmiota ja lopuksi vielä suoraan kohti tuomaria. Sen lisäksi (ja ennen kaikkea) arvioitiin Hassen kilpailunäyttöjä: niistä oli pitänyt toimittaa todistukset jo monta viikkoa etukäteen. Lopulta yksi tuomari nosti ilmaan sinistä nauhaa.

"Mitä toi naru tarkotti?" sihahdin meitä odottaneelle Holgerille, kun pääsimme Hassen kanssa päät pystyssä pois.
"No se tarkottaa et sä sait sen noviisipalkinnon", Holger hymyili.
"Mistä sä tiedät?"
"Kai mä nyt hevosnäyttelyissä oon ennenkin ollut."
"Tietenkin."
"Rasisti."
"Pöh."

Viimeiset kahvit tallin kahviosta ostin minä: tarjosin Holgerillekin. Oli kuitenkin Holgerin ansiota, että ymmärsin hakea Hassen ansaitseman palkintolautasen. Sitä ei annettukaan nimittäin käteen niin kuin urheilukilpailuissa, vaan se piti erikseen itse noutaa sihteeriltä. Se oli oikeastaan aika hieno. Ajattelen tehdä siitä tuikkulautasen.

Kolmivuotiskauden avaus

 "Sä teet aikamoista tiliä, poika", Gunnar kommentoi.

En sanonut mitään. Kun avasin trailerin etuoven, kaksi samannäköistä voittolointa -- tämänkertaisen reissun molempien lähtöjen tavarapalkinnot -- putosi sekasotkuna loskaiseen maahan. Potkaisin ne syrjemmälle ja otin nahkaisen riimunarun koukusta. Oljo matkusti irti, niin se pysyi rauhallisena.

"Mäkin tein tiliä", Gunnar jatkoi vilkaisten loimimyttyä. "Mä totosin sun hevosen puolesta."
"Minkälaisen summan?" kysyin ennen kuin kiiruhdin kurkottelemaan trailerin salpoja auki. Kaikesta oli tullut automaattista, ajattelin riimunaru niskassani roikkuen.
"En mä sitä sulle kerro. Tulet pian vaatimaan osuuksia."
"Olisit kertonut, jos olisit hävinnyt rahas."
"Niin olisin."
"Miten sä uskalsit totota?" ihmettelin ja kiipesin traileriin. Oljo tervehti minua puhaltamalla lämmintä ilmaa käsilleni, kun laitoin sille narun. "Siellä oli kuitenkin jotain sata ninitralaista samassa lähdössä", jatkoin peruuttaessani Oljoa ulos.
"Mä en ymmärrä -- terve Oljo! Mitä likka? Mä en ymmärrä, mikä pakkomielle sulla on Ninitrasta, Joosef."
"Mitä nyt sata vuotta ammattimaista hevosenkasvatusta, miljardi jotain ravikuninkaallista tallissa, aina vievät tuhansia euroja kotiin joka raveista, kuskitkin ajavat ainoana ammattinaan ja saavat enemmän palkkaa kuin mä hikoilemalla keittiössä--"
"Joosef", Gunnar sanoi saadakseen minut hiljaiseksi. Oljo pärskähti. "Sä teit viime vuonna yhdellä hevosella muutamassa kuukaudessa kahdensadantuhannen kruunun tilin. Sä yhtä lailla valmensit hevosen, joka voittaa. Jos alkaisit mulle vuokrakuskiksi, säkin tienaisit--"
"En halua."
"Selvä."

Oljo askelsi pää pystyssä perässäni hakaa kohti. Se oli täynnä energiaa kuljetuksen päälle, reppana. Silti se malttoi jäädä aidan eteen, kun sidoin sen löyhästi kiinni. Toki se nosteli jalkojaan ja säpsähtelin pelätessäni sen potkivan, kun tavoittelin suojia sen kintuista. Kun lopulta päästin sen hakaan, se ravasi häntä korkealla kuin olisi täysiverinen, eikä viidelläsataa ostettu hevosenrumilus. Olisikohan sen kasvattaja koskaan luopunut siitä, jos olisi osannut aavistaa sen tienaavan maisemanvaihdoksen jälkeen kolmattakymmentätuhatta euroa melkein saman tien..? Ei kai.

Oljo ravasi  kaksi kokonaista kierrosta. Ajattelin sen kaartavan lopulta heinäkasalle, mutta se tulikin aidalle. Silitin sen päätä otsasta turpaan asti. Hetkeksi se painoi silmänsä kiinni, mutta kavahti taas pian kauemmas ja juoksi pärskien ja pukitellen heinäkasalleen. Hymyilin sen menolle. Oljo oli juossut kahden lähdön mittaisella reissullamme kuusituhatta euroa lisää ja avannut kolmivuotiskautensa kahdella voitolla. Siitä huolimatta hienoin hetki oli vasta siinä: minun katsellessani hevoseni hulluuttelemista. Hevoseni, joka oli kaikesta huolimatta vasta vauva. Taisin pitää Oljosta. Ja Oljokin taisi pitää vähän minusta.

Oljon koikkelehtimisesta huolimatta oli mentävä. Oli traileri purkamatta ja siivoamatta. Tallin pihassakin oli loimenmuotoisia roskia. Olisin tahtonut pitää ne, mutta tosiasiassa minulla ei ollut enää säilytystilaa yhdellekään loimelle Oljon viime vuoden hattutemppujen jälkeen.

Minä olen Rosita Degerlund, eikä minussa ole sinistä verta

 "Joo. Sovitaan näin. Teamsin kautta kuudelta. Kiitos. Hei."

Minun täytyi puhelinta pitkään sen jälkeen, kun olin hyvästellyt soittajan ja sulkenut linjan. Hassekin nimittäin töytäisi hartiaani, vaikka aina melkein nukkuikin, kun sidoin sen käytävälle hoidettavaksi. Rapsutin sen korvantaustaa hajamielisesti. Siihen se tyytyi. Olin ajatellut lähteväni maastoon, pakkastakin kun oli sopivasti vain pari astetta ja ilmakin oli tuuleton. Yhtäkkiä kuitenkin tuntui siltä, että minun pitäisi mennä sen sijaan kentälle.

Minua oli katsottu nenänvartta pitkin, kun olin ratsastanut marraskuussa Gestüt Kelsen nurmikentälle Hassella jouseni kanssa. Itse asiassa muilla oli ollut sama ilme jo silloin, kun olin hoitanut hevostani. Ilmoittautumisessa oli vaadittu minua ilmoittamaan talli, jota edustin cup-luokissa, enkä ollut tiennyt mitä vastata. Ei Joelin pienellä tallilla ollut nimeä. Koska tieto oli ollut pakollinen, olin kirjoittanut siihen Joelin talli, ja sen kisojen järjestäjä oli muuttanut omin päin muotoon Joelin Talli, ihan niin kuin se olisi muka ollut tallin nimi. Lähtölistoissa muiden kohdalla oli ollut sellaisia tallinnimiä, joita en osaisi edes lausua. Ei ihme, että meitä oltiin katsottu pitkään, kun muut olivat tulleet kaiken maailman Chateau Croissanteistaan ja minä kahden yskivän työhevosen välisestä nimettömästä karsinasta. Oli tehnyt mieli lähteä kotiin lannistuneena, vaikka en helpolla luovutakaan. Oli ollut liikaa olla aina kaikkein huonoin kaikilla mahdollisilla tavalla. Minulla oli halvin hevonen, ratsastusvaatteina farkut ja verryttelytakki, jousi oli halvin mahdollinen ja ollut monella omistajalla ennen minua. Edes ilmoittautumisessani ei lukenut sitä Chateau Croissanttia. Silti olin mennyt, sillä olin ajatellut luovuttamisen olevan niiden hienojen ihmisten mielestä vielä typerämpää kuin hevoseni, vaatteeni, jouseni ja Hassen nimetön kotitalli. Olin sitonut hiukseni, painanut Eläinkeskuksen alekorista ostamani kypärän päähän ja ratsastanut.

Ja olin näyttänyt niille. Kaikille.

Olin ratsastanut kolme luokkaa. Ensimmäisessä olin sijoittunut neljänneksi. Olin taputtanut Hassen kaulaa ja katsonut niitä hienoja ladyja, lordeja, sirejä ja serejä silmiin. Olin soittanut Ramonalle, purrut hampaat yhteen ja päättänyt, että minä pyyhin niillä kaikilla vielä lattiaa. Ja niin olin tehnyt. Minä ja Hasse voitimme kaksi muuta luokkaamme. Se ei käynyt helposti, eikä voitto ollut ylivoimainen, mutta me kaksi, nimettömän tallin rispaantunut ratsukko, näytimme joka ainoalle, että ei tässä keksityillä ladyn arvonimillä voiteta, vaan taidolla. Suomessa ei ole ladyja. Suomessa on sen sijaan kauden paras ampuja: minä.

Kun olin pakannut Hassea traileriin, muiden katseet eivät olleet muuttuneet vähääkään, mutta enää en ollut väistellyt niitä. Katsokoon. Hyvänen aika: keksityillä ladyilla oli päissään linnunsulkia. Linnunsulkia!! Eivät he olleet ainakaan sen vähempää sirkuspellejä kuin minä! Päätin, että menisin seuraavaankin cuppiin. Näyttäisin, että minä en voita tuurilla tai arpaonnella. Minä en olisi alempaa kastia jousineni ja verkkatakkeineni.

Ja minä menin.

Sillä kertaa kieltäydyin olemasta Lady. Minä olen Rosita Degerlund, perkele, eikä minussa virtaa pisaraakaan ylhäistä verta. Ennen kolmen luokkamme alkua istuin Hassen selässä hengittämässä, mutta kerrankin en yrittänyt rauhoittaa itseäni kisajännityksen vuoksi. Olin vihainen.

Ratsastin Hassella kolme luokkaa. Ammuin maaliin, enkä epäillyt enää sekuntiakaan, olenko tarpeeksi hyvä, tai onko hevoseni tarpeeksi hieno. Ajattelin, että Ramona on katsomossa tällä kertaa, ja jos minä saan ruusukkeen, minä vien sen hänelle matkien ironisesti sitä, miten typerät ladyt antoivat typerille sireilleen, sereilleen ja lordeilleen typeriä nenäliinojaan suosionosoituksiksi ennen turnajaisia.

Loppujen lopuksi sain kolme ruusuketta, joista yksi oli voittajan. En vienyt niitä Ramonalle, vaan kiitin kauniisti ja korjasin asian todellisen laidan, kun minua taas kerran kutsuttiin lady Rositaksi. Minä olen Rosita Degerlund, ja minä olen niin erinomainen ampuja ja ratsastaja, että minun nimeni sai jo sanoa oikein.

Niistä uhmakkaista cupeista ei ollut vielä paljoa aikaa, mutta kaikki viha oli jo sulanut minusta. Siksi olin lähdössä maastoonkin. Olin taas Rosita, Hassen äiti, ja Hasse oli taas Hasse, minun vauvani. En ollut lady, en ratsujousiampuja, enkä ainakaan julkkis.

Sitten tuo kirottu puhelin oli soinut äsken.

Nyt kun minua haluttiin kuulla jotain heppalehden ratsujousiammuntajuttua varten pienten tyttöjen idolina, tuntuikin siltä, että minun olisi otettava harrastus vakavammin. Pitäisi sittenkin treenata, pitäisi unohtaa kauniin ja lämpöisen talvipäivän maasto. Pitäisi voittaa lisää.

Puhelinsoiton aiheuttama paine hartioissani ei tuntunut enää hyvältä. Nostin satulan haukottelevan Hassen selkään. Menisin kuitenkin maastoon miettimään. Jos jatkaisin jousiammuntaharrastustani, ilmeisesti olisin pienten tyttöjen esikuva. Silloin minun tulisi ehdottomasti käyttäytyä paremmin: osoittaa terveempää urheiluhenkeä, lopettaa typerää lady-liitettä vastaan kapinointi, hymyillä...  Lopettaa tupakointi... Teeskennellä, että harrastusyhteisöni oli muka kannustava ja ihana... Ja jos en halunnut muuttaa tapojani, minun täytyi vaihtaa harrastusta ja olla taas ei-kukaan.

Olisi ihanaa olla taas ei-kukaan. Toisaalta sekin oli ihanaa, kun meni Hassella täyttä laukkaa ja ampui maaliin ihan keskelle niin että mäiskähti.

"No joo Hasse. Tuuppa äiskän kaa niin mennään kattoon nähtäskö taas pupuja metsässä."

Ruusukkeet: Zen.

VMRJ Xmas Inspiration

Rosita ja Hasse osallistuivat VMRJ:n alaisiin tarinakisoihin jouluaattona ja sijoittuivat sijalle 1/2 120 km:n luokassa.

Pentuna kävin ratsastustunneilla. Siellä piti mennä usein mustalla ponilla, jonka nimi oli Fairy, koska olin muihin verrattuna aika pienikokoinen ja kevyt. Aluksi Fairy oli kiva poni: talutusratsastuksessa sillä meni samalla lailla kuin muillakin. Sittemmin aloin inhota sillä ratsastamista. Se ei ollut nopea, se ei ollut hyvä kouluratsastuksessa, se hyppäsikin yhtä vähän kuin pikkulasten ratsastamat shetlanninponit. Mitä enemmän hävisin Fairylla leirikisoissa, sitä vahvemmin minusta tuntui, että olisin halunnut olla paras. Voittaja. Myöhemmin sain muutaman kerran ollakin, mutta en hevosten kanssa. Voitin hanmoodossa, kendossa, painissa, pesäpallossa, pikajuoksussa, kolmiloikassa, keihäänheitossa... Ja sitten kasvoin aikuiseksi.

Ei ollutkaan ihme, kuinka varsinkin sisartani vähän hykerrytti, kun ostimme hevosemme, Hassen, yhdessä Tinon kanssa. Hasse ei nimittäin ollut eikä ole mikään voittaja. Siitä piti tulla hyvä harrasteratsu, ja niin tulikin. Se käveli uskollisesti maastossa ja autoteilläkin, veti kevyttä koppakärryä sinnikkäänä kuin pikku härkä ja nautiskeli harjauksesta ja huomiosta nukkuen. Sitten kyllästyin tasaisuuteen ja harrastamiseen. Ja näin Seinäjoella ratsujousiammuntakurssin. Ja mielikuvissani itseni sillä kurssilla. Sitten voittamassa kilpailuita.

Nälkä kasvoi syödessä. Hasse laukkasi ja minä ammuin ensimmäisen kerran napakympin. Hasse laukkasi ja ammuin ensimmäisen kerran kilpailuissa. Se meni ohitse, mutta kuitenkin. Hasse laukkasi ja ammuin marraskuun 2020 VHRY-Cupissa kolmessa luokassa täydellisesti maaliin ja toin voitot kotiin. Oli mahtava tunne olla taas voittaja, ja tällä kertaa oman hevosen kanssa. Sitten kyllästyin laukkaamaan suoraan, kääntymään ja ampumaan. Ja näin, että matkaratsastuksesta, jota joskus vasemmalla kädellä olimme kokeilleet siellä sun täällä, oli tarjolla arvokisaruusuke. Ja mielikuvissani näin itseni ratsastammassa kilpaa sen ruusukkeen perässä. Sitten istumassa satulassa, kun se ruusuke pujotettiin Hassen suitsiin.

Siinä minä siis olin. Viimeisin VMRJ:n alainen matkaratsastuskilpailumme oli ollut siihenastisen uramme pisin taivallus, mutta se ei riittänyt. Olin halunnut vielä enemmän. Sitä varten seisoin työntämässä Hassen satulalaukkuun vielä yhtä varariimunarua, varavesipulloa ja kännykän varavirtalähdettä lisää. Olin menossa voittamaan sen ruusukkeen, joka oli muita arvokkaampi, enkä häviämään tai putoamaan, mutta sisareni ei ollut antanut periksi varavahinkoesineiden suhteen. Kuulemma tärkeintä oli pitää minut turvassa siitä huolimatta, että naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa. Hän oli väärässä. Tärkeintä oli saada se muita arvokkaampi ruusuke omalla hevosella ja sitten syöttää se sisareni miehelle, jonka mielestä naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa.

VMRJ:n merkki: VMRJ, ruusuke: Marjahilla.

Black Magic Mile

 Joosefin ja Oljon tarinassa Black Magic Mile juostiin vasta 12.11.2020, Marraskuun Murkkujen jälkeen.

"Älä ylpisty", Gunnar kehotti pilkettä silmäkulmassaan kun hymyilin itsevarmasti Oljon kärryllä. Hän mutisi Oljolle rauhoittavia kehuja napatessaan yllättävän ketterästi kiinni sen ohjista.
"En en", vastasin vähättelevästi. En oikeastaan ollut juttutuulella. Vaikka en voinut lakata hymyilemästä, se ei johtunut ilosta tai kuplivasta jännityksestä, eikä varsinkaan Gunnarin epäilemästä ylpistymisestä. Olin kauhusta kankea. "Mulle on pääasia, että mä voitan sut ja Bonnien, Markus", sanoin leikilläni. Markus, joka ei ollut sen enempää juttutuulella hermostuksissaan, tuhautti nenäänsä Bonnien pääpuolesta ja loi minuun häijyn katseen.

Marraskuun Murkusta oli tullut kymppitonni rahaa, enkä ollut vieläkään päässyt yli siitä. Olin ilmoittanut Gunnarille, että Oljo ei juokse enää tänä vuonna. En halunnut rasittaa sitä liikaa, enkä pilata sen ensimmäisen kilpavuoden statistiikkojakaan. Saati sitten omiani: saattaisin pian oikeasti olla rahan arvoinen vuokrakuski. Gunnar oli kuitenkin muistuttanut terävästi, että Oljo oli jo ilmoitettu vielä muutamaan lähtöön, ja että nyt sitä kannattaisi viedäkin, kun oltiin porukalla lähdössä. Vaikka epäilin, että Gunnar tahtoi Oljosta oikeastaan kirittäjän Bonnielle, en silti tohtinut vastustella.

Joten tässä sitä oltiin.
Odottamassa viimeisiä minuutteja ennen hevosten esittelyä.
Black Magic Mile oli alkamassa.
Bonnie ja Oljo, kaksi samannäköistä ja saman ikäistä tammaa, juoksisivat pian taas toisiaan vastaan isoista rahoista.
Ihme, että Markus halusi vieläkin lähteä lauantaisin yhdessä kaljalle.

Aika eteni sykäyksittäin. Yhdessä vaiheessa yritin hengitellä rauhassa tarkistaessani, että kypäräni ja ajopukuni oli ojennuksessa. Kilpailin Wäckelinin puvussa, kuinkas muutenkaan. Seuraavassa vaiheessa puristin jo hyödyttömästi ohjaksia Bonnien perässä ravaavan Oljon kärryillä. Sydämeni hakkasi vieläkin lujempaa, kun kuulin, miten kuuluttaja sanoi sekä Oljon että minun nimeni oikein tällä kertaa. K. Happy Creaturea ohjastaa Joosef Kurjenharju. Happy Creature juoksi viimeksi voittoon Marraskuun Murkuissa.

Aika pikakelautui taas siihen pisteeseen, kun kuulin ne sanat, jotka saivat vereni kuplimaan. Yksi. Kaksi. Aja. Ja minä ajoin voitosta, vaikka jäimme hankalaan paikkaan ninitralaisten taa.

Tiesin, ettei Oljo laukkaa. Tiesin, että vaikka kuinka painostaisin sitä suorilla ulkoradalla, se pysyisi ravissa. Matkaa oli vain maili. Oljon kaviot nielivät metrejä nopeasti. En ehtinyt sääliä hevosta; siihen matka oli liian lyhyt ja liian nopeasti ohitse. En katsonut, kenen kaksi hevosta ohitimme. Näin vain ninitralaisten kuskien selät ja tiesin, että noiden ohitse minun on pakko päästä. En ehtinyt edes ilahtua, kun toinen hevosista hyytyi heti ensimmäisessä kaarteessa: oli kai hapoilla. En tunnistanut hevosta, joka nousi jäljelle jääneen ninitralaisen rinnalle loppusuoralla samaan aikaan minun ja Oljon kanssa. Omituinen väkivaltainen kilpailuhenkisyys nosti minussa pelottavasti päätään. Näin mielikuvissani, miten löisin Oljoa ja nakkaisin sitten piiskan jomman kumman kilpakumppanimme kavioiden alle. Onneksi mielikuva tuntui kamalalta jo sillä ohikiitävällä hetkellä, kun ajattelin sitä.

Maaliviivalla en tiennyt, kuka meistä oli ollut ensimmäisenä perillä. En voinut olla katkera sille ninitralaiselle. Oljo oli juossut varmemmin kuin koskaan. Vaikka olisimme kolmansia, Oljo oli voittanut tuhansia euroja ja tehnyt hyvän ajan. Sitten kaiuttimista kuului: "ja ensimmäisenä maalissa Happy Creature, toisena Coronation Burn, Oxalis Ach, Rest In Speed... Ja niin edelleen. Ohjat meinasivat väkisin livetä käsistäni yhä uudelleen, eikä Oljo olisi meinannut sen vertaa hidastaa, että sen selkään saatiin mustanoranssi voittoloimi. 

 

Päivä oli pitkä vielä voittomme jälkeen, mutta vielä kotimatkallakin istuin korvat soiden ja äimistyksestä mykkänä autossa. Nyreä Markus ilmoitti, että minä tarjoaisin vähintään hänelle ruuan, kun pysähtyisimme puolimatkassa syömään jotain. Minä vain nyökytin.