Oma hevonen

Joosefin hevonen Oljo muuttaa Stall Wäckeliniin.

Jotenkin asioilla oli taipumus aina järjestyä. Pitelin Oljon nahkariimuun kiinnitetystä narusta ja katselin sen uutta kotia pitäen näkemästäni. Talli oli pieni, ei ollenkaan niin kuinse paikka josta olin Oljon hakenut. Hevosen näköisiä hevosia katseli minua kaukaa. Joku nuori nainen talutti rautiasta suomenhevosta kauempana. Tämä talli ei tuntunut hevostehtaalta. Tämä taisi olla jonkun koti.

Kodikkaasta tuntumasta huolimatta oli omituista seistä keskellä pihaa hevosen kanssa. Oman hevosen kanssa. Oman tuoreen hevosen kanssa. Vaikka Oljo oli periaatteessa tuttu tamma, käteni hikosivat riimunarua pidellessäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni tilanne oli se, että jos jotain sattuisi, kukaan ei hoitaisi sotkuja puolestani. Hevosen omistaja ei olisi enää puhelinsoiton päässä, kun tarvitsisin neuvoja ja apua, sillä hevosen omistaja olin minä. Katsoin Oljoa, ja se näytti epätodelliselta kuljetussuojissaan, kun se katsoi vierastaen minua. Sitten se palautti minut todellisuuteen luimistamalla korvansa ja uhkaamalla näykätä.

Se joku nainen sai kai rautiaan suomenhevosensa paikoilleen, kun tuli poninhäntä heiluen uudelleen ulos tallista ja käveli minua vastaan. Rutistin Oljon narua vähän kovemmin. Olin puhunut aiemmin vain isännän kanssa, Gunnarin kanssa, eikä tuosta toisesta nähnyt ulospäin, mikä hän oikein oli. Mistä sen tiesi, vaikka olisi ollut joku kikattava heppatyttö, joka olisi alkanut itkeä, kun Oljo luimisi. Heppatyttö kuitenkin ojensi kättään minua kohti jo monta askelta ennen kuin saavutti minut ja alkoi samalla puhua.

"Hei, Linnea, hei. Pappa sanoikin, että tänään on se päivä, kun -- Oljohan se oli?"
"Joo."
"Niin, se päivä kun Oljo tulee. Me ollaan Oljo varattu sulle oikein hyvä karsina tuonne. Onhan se tamma?"
"On."
"Hyvä Oljo -- hei älä nyt ole tuon värinen, nuori hevonen ja noin yrmeä! Tulkaapa, niin mä näytän mihin hakaan se voi mennä koipiaan oikomaan ja... Mä en tainnut kysyä sun nimeä, enhän?"

Hymyilin hieman sille naiselle. Ainakaan hän ei ollut kiljunut ja itkenyt, kun Oljo luimi, vaan hän oli taputtanut sen kaulaa, kääntynyt kohti hakoja ja viittonut jo meitä mukaansa samalla vauhdilla. Hän osasi puhua, mutta ei ollut sellainen moottoriturpa, etten olisi saanut sanottua jotain väliin, jos olisin oikeasti tahtonut. Hänellä oli sitä paitsi siedettävä murre, josta sai selvän, toisin kuin etelä-ruotsalaisilla. Oli kuitenkin parempi aluksi vain kuunnella.

"Joosef", sanoin ja siristin silmiäni.
Tämä Linneakin siristi silmiään. Hän katsoi minua ensin toiseen silmään, sitten toiseen, mutta taisi sitten päättää, että joko olin Joosef tai tosi kummallinen sanoessani hänelle väärän nimen.
"Selvä. Tulepa, Joosef, niin katotaan se Oljon haka."

Niin me menimme. Haka oli tyhjä, jotta Oljo saisi ensin rauhoittua yksin. Se oli suurempi kuin se haka, josta olin tamman hakenut aamulla mukaani, mutta myös rapaisempi ja epätasaisempi pohjaltaan. Ajattelin, ettei se haittaa, ja nyhdin Oljolta suojat portilla. Kun avasin portin ja päästin sen narusta, se lähti niin kuin ohjus. Minun pitäisi kouluttaa se olemaan rauhassa portilla, tai muuten minulta tai joltakulta lähtisi joskus vielä käsi irti.

Kun Oljo ravasi ringin haassaan ja asettui sitten heinäkasansa ylle tuijottamaan ja miettimään, uskaltaisiko syödä, tunsin oloni omituisen tyhjäksi. En ollut ajatellut paljoa sitä, millaista olisi omistaa oma hevonen, mutta epämääräisissä mielikuvissani se ei ollut tällaista. Minusta tuntui samalta kuin ennenkin. Kun katselin Oljoa, joka tuijotti meitä uhkaavasti heinien ylitse, olisin halunnut tuntea jotain erikoista. Hevosen omistaminenhan oli sitä, että laitettiin hyvä hevonen kärryjen eteen ja ravattiin ruusun terälehtiä pitkin auringonlaskuun. Sen piti olla huimaa ja jännittävää.

"Se varmaan jää sinne?" Linnea kysyi.
"Joo, siellä sen on hyvä."
"Hmm. Mä veikkaan että me haetaan se sisään samaan aikaan kuin muutkin? Mutta hei, mä näytän silti sulle sen karsinan. Sitten mä ehdin auttaa sua vielä laittamaan tavaroita paikoilleen, niin löydät kaiken huomenna kun -- oliko sulla omat kärryt?"
"Joo, tai oikeastaan ne on lainassa, mutta on."

Sinne jäi hevoseni, hieman kuoppaiseen hakaan, ja laski päänsä heiniin kun olimme sen mielestä tarpeeksi kaukana. Sen karsina oli pimeämpi kuin sen vanha, mutta suloinen silti, ja puruja siellä oli paksulti. Täytetty heinäverkkokin siellä jo oli, vaikka olin ostanut omankin. Kaikki oli muuten hyvin ja kivasti, paitsi valjaiden säilytys. Katsoin katossa asti olevia koukkuja, kun toimme tavaroita varustehuoneeseen, ja Linnea katsoi vuorotellen myös sitä koukkua ja minua. Hän ei sanonut mitään, kun mietin, mikä olisi kauheinta: se, että huomenna minua varten olisi seinässä matalampi koukku, vai se, että satulahuoneeseen olisi ilmaantunut tyhjästä pieni jakkara, vai se, että Linnea nyt ojentaisi kätensä ja sanoisi, että anna kun autan laittamaan valjaat tuonne ylös, pikku ukko.