Rosita ja Hasse osallistuivat Hiivurin tarinakisoihin 29.6.2020. Tämän tarinan kertoja on Ramona, Rositan sisar.
Tehtävänanto:
Olet ottanut kisoihin mukaan kisahoitajan. Kirjoita teksti kisasuorituksesta hänen näkökulmastaan. Onko hoitajallasi tapana analysoida tuomarin tapaan hoitohevosensa jokaiset liikkeet vai meneekö radan seuraaminen lähinnä sormien välistä vilkuillen ja täristen? Vai eikö hoitaja ollutkaan kentän laidalla tsemppaamassa, mitä tapahtui?
Sanoin sisarelleni Rositalle aina ennen kouluratsastuskisoja, että hän näytti prinssiltä. Pidin tietenkin huolta, ettei mieheni kuullut sitä. Kun katselin Rositaa radalla silmiä särkevän kirkkaassa auringonpaisteessa, ajattelin, että sekä loukkaukseksi että kehuksi tarkoitettu lausahdukseni oli ainakin tällä kertaa ihan totta.
Välillä halusin olla niin kuin Rosita kultakalvosinnapillisessa kilpatakissaan. Olisi hienoa laukata millä tahansa hevosella tuolla tavalla selkä suorana ja leuka pystyssä. Hassellakin, vaikka se kilpaili vain poneja ja suomenhevosia vastaan, eikä se ollut mitään verrattuna ratsupuoliverisiin saati sitten juokseviin lämminverisiin. Rositan asennetta oli hienompaa katsoa kuin Hassen liikkeitä. Olisi ihanaa uskaltaa pukeutua tuollaisiin tiukkoihin valkoisiin ratsastushousuihin ja tyköistuvaan mustaan takkiin siitä huolimatta, että vieraat ihmiset katselivat. Tuntuisi mahtavalta pystyä tervehtimään tuomaria kentällä yhtä ylpeänä kuin Rosita: niin kuin hän kuuluisi radalle, niin kuin hänellä olisi oikeus olla siellä. Olisi ylipäätään ihanaa voida ratsastaa ensimmäisen kerran omalla hevosellaan, tapahtui se sitten kisoissa tai ihan vain kotona...
Toisaalta en kuitenkaan kehtaisi ikinä käyttäytyä niin kuin Rosita. Nainen ei kuulu ratsaille. Ei edes tällaisiin koulukilpailuihin, puhumattakaan siitä, miten Rosita muutama viikko sitten voitti ratsujousiammuntakilpailut silkkaa röyhkeyttään. Kaikki hänen menossaan oli sopimatonta aina liian tiukoista vaatteista miesten harrastuksiin -- olihan kouluratsastuspukukin suunniteltu miehille aina silinteriä myöten! Ei ollut mitenkään päin hyväksyttävää, että Rosita teki Hassella jonkin sortin voltteja tai ympyröitä tai mitä lie -- mistä minä ratsastustaidottomana tietäisin -- tuolla tavalla kaikkien edessä.
Ajatuksistani ja mielipiteistäni huolimatta kiersin silti kilpailuita Rositan ja Hassen mukana. Minä olin se, joka ojensi Rositalle vesipullon satulaan, ja joka piteli Hassen ohjia hänen noustessaan sen selkään tai laskeutuessaan sieltä. En välittänyt, vaikka sekin oli miesten työtä. Sen takia kai hänen kanssaan parhaimmissa väleissä olinkin. Vaikka mieheni mielestä ratsastus olikin ajanhukkaa ja oikeat hevoset olivat raviradalla miesten kanssa, en antaisi hänen ikinä tulla minun ja sisareni väliin. Siksi seurasin Rositan ja Hassen suoritusta päättäväisesti ratsastajien alueen puolelta, vaikka en osannutkaan ratsastustaidottomana sitä ollenkaan analysoida. Joka tapauksessa minä ojentaisin käteni, kun Rosita ratsastaisi lopulta pois radalta, ja pitelisin Hassea niin kuin aina, kun hän laskeutuisi sen selästä. Vaikka Hasse ei ollutkaan mitään kunnon ravihevosiin verrattuna, ja vaikka ratsastus ei sopinut Rositalle tai kenellekään naiselle, minä en ikinä lakkaisi seuraamasta kentän reunalta Rositan ja Hassen kuulemma erilaisia mutta minusta ihan samalta näyttäviä ravi- ja laukkatehtäviä. Rositahan näytti prinssiltä ja Hasse kiillotettuna melkein kuninkaan hevoselta. Prinssit saivat tehdä mitä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti