Kaulanaru ja pokaali: niillä Holge taltutetaan

Rositan ja Hachimin tuotos elokuun vmrj-cuppiin

"Katso", komensin sisartani Ramonaa ja näytin hänelle Instagramin reelsiä kännykästäni. Olin säästänyt sen juuri tätä päivää varten, kun Ramona tulisi seuraavan kerran katsomaan Hassea. Siinä hän nyt oli, hikisenä röijyssään, selkeästi ohikulkumatkalla, mutta silti talikko kädessä Hassen karsinassa. Näin syksyisin Ramonalle tuli aina jokin kuntoiluvaihe, ja lannanluonti oli loistavaa kuntoilua. Ramona otti kännykkäni talikkoonsa nojaten, kun ei meinannut otsa- ja nenärypyistään päätellen nähdä kunnolla, ellei pidellyt laitetta itse.

Videon oli kuvannut puolalaisnainen, jolla oli suuri työhevonen, jolle hän tapasi puhua niin kuin vauvalle tai koiranpennulle -- eli täsmälleen niin kuin hevoselle kuuluikin puhua. Jokainen hevonen on vauvahevonen, varsinkin meidän syksynvärinen Hassemme. Ja tietenkin se videon suuri vauvaheppa. Videolla nainen ratsasti ja kuvasi samalla. Kameralle hän toimitti, miten oli kouluttanut hevostaan kuuntelemaan verbaalisia käskyjä kuin koira, ja hienosti se kuuntelikin. Nainen näytti, miten hänellä oli rungoton satula, kun muu ei hänen leveälle kullannupulleen sopinut, ja etupäätä hän ohjasi kaulanarulla.

"Joo?" Ramona sanoi hitaasti vähän ennen kuin video edes loppui ja tarjosi puhelintani takaisin minulle.
"Mä päätin, että Hassella mennään jatkossa kaulanarulla", tokaisin ja pyörähdin ympäri palatakseni tulosuuntaani ja sitä kautta hakemaan Hassen haasta. Pihalla kaikki oli niin ihanan raikasta, kun tuuli suhisi kypsyvässä viljassa tallia ympäröivissä pelloissa. Olisi täydellinen hetki aloittaa harjoittelu juuri nyt. Siis just nyt. Heti.
"Odota -- odota -- Rosita", Ramona käski askeltensa tahdissa, kun yritti juosta hameidensa painon alla perääni. "Mihin sä meet?"
"Mä alotan tän projektin nyt. Mä meen maastoon Hassella."
"Kuule, etkö sä voisi koettaa vaikka aitauksessa? Mitä Holgerkin sanoo? Ja Tino? Rikot niiden hevosen tommosella hömpötyksellä -- ja pistä herran tähden paita päälle, susta näkyy aivan liikaa ihoa!"

Pysähdyin ja katsoin Ramonaa yrittäen olla niin uhkaava kuin ikinä. En oppisi koskaan olemaan yhtä uhkaava kuin Ramona itse. Hänellä oli paksu, musta tukka ja mustien silmien yllä tasainen otsatukka, paksu sekin, niin kuin ripset ja kyömynenäkin. Ramona tietenkin vastasi heti ilmeeseeni samalla mitalla. Kaikkine helmi- ja strassikoristeineenkin hän oli niin pelottava ja löi niin kirkkaanoransseja kipinöitä silmistään, että minä olin se, jonka oli otettava hiekkaisen narahtava askel taaksepäin.

"Holge ei omista Hassesta karvaakaan", sanoin kuitenkin vakaasti.
"Holger on mun mies!" Ramona älähti niin kuin se muka tarkoittaisi jotain.
"Ja sinä Hassen toinen omistaja! Älä tee tästäkin jotain ongelmaa."
"Hassen kolmas omistaja! Ettet vaan unohda Tinoa!"
"Tino on mun eksä ja sille käy kaikki mun ideat, jos mä sanon että sille käy kaikki mun ideat."
"Tän takia sulla ei oo miestä. Sä et kuuntele niitä."
"Niinpä, enkä kuuntele suakaan. Mee vaikka Holgelle raakkumaan, mut mä meen nyt opettamaan Hasselle kaulanarua", toivotin Ramonalle ja lähdin.
"Se näyttää tyhmältä! Missään julkisella paikalla et sitten mene sillä lailla!" Ramona vielä huusi. "Ja paita päälle Rosita!"
"Mä meen kaulanarulla VMRJ-cuppiin!" ilmoitin, ja päätin sen sillä sekunnilla.

Jo Hassen haalla olin rauhoittunut. Hevoseni, ja valitettavasti myös Ramonan ja Tinon hevonen, meidän Hassemme, tuli korvat pystyssä vastaan portille. Rapsuttelin sen suloista kyömynaamaa pitkän aikaa. Hitsi. Nyt pitäisi ihan totta mennä sitten sinne VMRJ-cuppiin asti kaulanarulla, ettei Ramona tai varsinkaan Holge pääsisi kitisemään. Ei kyllä ollut mitään käryä, miten sellainen kapistus hevoselle esiteltiin. No, kyllä se järjestyisi. Vielä oli kuitenkin melkein viikko aikaa, ja Hasse nyt on kovin kiltti ja ymmärtäväinen. Sitä paitsi oli oivallinen harjoitteluilma. Melkein kypsä vilja tanssi pelloissa ja laskeva aurinko värjäsi taivaankin oranssiksi. Siinä valossa sekä minä että Hasse olimme yhtä kultaisia kuin se matkaratsastuspokaali, jota mielikuvissani seuraavan cupin jälkeen puristin ja jolla cupin jälkeen mänttäsin Holgea päähän niin että hänen nenänsäkin oikeni kauhusta. Oppisipa olemaan, kun näkisi minun ja Hassen kaulanarun mahdin. Silläkin voisi mäntätä Holgea, ellei Hasse oppisi sen käyttöön.

Seitsemän kukkaa tyynyn alla

 Rositan ja Hachimin tuotos kesäkuun VMRJ-cuppiin.


Siitä oli jo aikaa, kun Hassen kanssa oli viimeksi kilpailtu. Tino ja Holger olivat laittaneet kapuloita rattaisiin minkä kerkesivät, vaikka eivät arkena viitsineet auttaakaan. Sisareni oli sitä mieltä, että annetaan miesten päättää: turha sitä Hassea oli roikottaa kaiken maailman kilpailuissa. Minä olin eri mieltä. Kun tarpeeksi lähellä järjestettiin matkaratsastuksen kesän cup-kilpailu, pakkasin Hassen kysymättä kuljetuskoppiin ja kaasutin pois ennen kuin kukaan ehti ulista, että naisena en osaa muka ajaa kopin kanssa, eikö nyt Holge edes voisi tulla kuskiksi, ini ini ini.

Niin että tässä sitä oltiin, vaikka taukoa oli tullut jo useampi vuosi. Maasto oli kuitenkin helppoa, eikä Hasse edes hengästynyt, kun tummia kuusia lipui tasaisesti ohitsemme kelluskellessamme metsän virrassa. Oli turhaa keskittyä kauhean ankarasti. Tuskin näistä lähtökohdista voitettaisiin, eikä se ollut edes tärkeää. Se sen sijaan oli, että tässä minä olin oman Hasseni kanssa, eikä Holgen tai kenenkään ote yltänyt meihin metsän varjoissa. Saimme vain katsella ja hengittää kerrankin vapaasti.

Ja voi että, miten me katselimme. Hasse säpsähti ensimmäisen kerran, kun annoin ylävitosen tarpeeksi matalalla roikkuvalle kuusenoksalle, mutta ei se piitannut enää seuraavilla kerroilla. Sen ravi oli tasaista, mutta koska olin vain nauttimassa itsenäisyydestäni, annoin sen pysähtyä syömään aukealle. Meillä oli hyvin aikaa: seuraavalle tarkastuspisteelle ei olisi mitään asiaa vielä hetkeen. Hassen syödessä hivutin sen vaivihkaa syreenipuun alle ja katkaisin yhden oksan. Hitsi, kun saisi tehdä kesäkukkaseppeleen, mutta kun kypärä vähän haittasi. Syreeni tuoksui ihanalta, joten pujottelin kaikki oksan kukat pikaisesti palmikkooni ja taas mentiin, vaikkakin käynnissä tällä kertaa.

Löysin seuraaviltakin aukioilta aarteita. Sopivasti jyrkkäseinäisellä kummulla kasvoi niittyleinikeitä ja voikukkia. Hetken matkan päässä olevaa raunioitunutta aitaa peittivät hiirenvirnat korkealle asti. Maitohorsman sai taitettua ojasta myöskin jalkautumatta, koska Hasse suostui astumaan sivuttain tarpeeksi lähelle. Niityn ja metsän rajasta nypin pikaisesti joukon harakankelloja, metsäkurjenpolvia ja ihanaa pientä luhtalemmikkiä. Kun oma palmikkoni loppui kesken, nyhräsin kävellessämme Hassen olemattomaan harjaan niin paljon kukkia kuin siinä vain sai pysymään kiinni. Sitten loppui tila: monessakin mielessä.

Kun maali häämötti, olisin halunnut pysähtyä, tai mieluiten kääntyä takaisin. Lapsekas päähänpistoni käski keskeyttämään ja muuttamaan metsään vaikka asumaan. Maalin tuolla puolella minun pitäisi laittaa kännykän äänet takaisin päälle ja väistämättä palata kotiin. Metsässä asuminen ei tietenkään ollut oikeasti mahdollista, mutta tarvitsin jonkin muutoksen. Jos keräisin nämä kukat juhannusyöksi tyynyni alle, näkisin varmasti vain Tinon, ellen muuttaisi pian jotain.

Vaikka teki mieli pysähtyä, annoin Hassen ravata hitaasti perille asti. Se sentään oli unelmieni mies, se oli ja pysyi. Se nimittäin ei ollut mikään puolisonketale, ei entinen eikä tuleva, vaan minun oma hevoseni.

VMRJ Xmas Inspiration

Rosita ja Hasse osallistuivat VMRJ:n alaisiin tarinakisoihin jouluaattona ja sijoittuivat sijalle 1/2 120 km:n luokassa.

Pentuna kävin ratsastustunneilla. Siellä piti mennä usein mustalla ponilla, jonka nimi oli Fairy, koska olin muihin verrattuna aika pienikokoinen ja kevyt. Aluksi Fairy oli kiva poni: talutusratsastuksessa sillä meni samalla lailla kuin muillakin. Sittemmin aloin inhota sillä ratsastamista. Se ei ollut nopea, se ei ollut hyvä kouluratsastuksessa, se hyppäsikin yhtä vähän kuin pikkulasten ratsastamat shetlanninponit. Mitä enemmän hävisin Fairylla leirikisoissa, sitä vahvemmin minusta tuntui, että olisin halunnut olla paras. Voittaja. Myöhemmin sain muutaman kerran ollakin, mutta en hevosten kanssa. Voitin hanmoodossa, kendossa, painissa, pesäpallossa, pikajuoksussa, kolmiloikassa, keihäänheitossa... Ja sitten kasvoin aikuiseksi.

Ei ollutkaan ihme, kuinka varsinkin sisartani vähän hykerrytti, kun ostimme hevosemme, Hassen, yhdessä Tinon kanssa. Hasse ei nimittäin ollut eikä ole mikään voittaja. Siitä piti tulla hyvä harrasteratsu, ja niin tulikin. Se käveli uskollisesti maastossa ja autoteilläkin, veti kevyttä koppakärryä sinnikkäänä kuin pikku härkä ja nautiskeli harjauksesta ja huomiosta nukkuen. Sitten kyllästyin tasaisuuteen ja harrastamiseen. Ja näin Seinäjoella ratsujousiammuntakurssin. Ja mielikuvissani itseni sillä kurssilla. Sitten voittamassa kilpailuita.

Nälkä kasvoi syödessä. Hasse laukkasi ja minä ammuin ensimmäisen kerran napakympin. Hasse laukkasi ja ammuin ensimmäisen kerran kilpailuissa. Se meni ohitse, mutta kuitenkin. Hasse laukkasi ja ammuin marraskuun 2020 VHRY-Cupissa kolmessa luokassa täydellisesti maaliin ja toin voitot kotiin. Oli mahtava tunne olla taas voittaja, ja tällä kertaa oman hevosen kanssa. Sitten kyllästyin laukkaamaan suoraan, kääntymään ja ampumaan. Ja näin, että matkaratsastuksesta, jota joskus vasemmalla kädellä olimme kokeilleet siellä sun täällä, oli tarjolla arvokisaruusuke. Ja mielikuvissani näin itseni ratsastammassa kilpaa sen ruusukkeen perässä. Sitten istumassa satulassa, kun se ruusuke pujotettiin Hassen suitsiin.

Siinä minä siis olin. Viimeisin VMRJ:n alainen matkaratsastuskilpailumme oli ollut siihenastisen uramme pisin taivallus, mutta se ei riittänyt. Olin halunnut vielä enemmän. Sitä varten seisoin työntämässä Hassen satulalaukkuun vielä yhtä varariimunarua, varavesipulloa ja kännykän varavirtalähdettä lisää. Olin menossa voittamaan sen ruusukkeen, joka oli muita arvokkaampi, enkä häviämään tai putoamaan, mutta sisareni ei ollut antanut periksi varavahinkoesineiden suhteen. Kuulemma tärkeintä oli pitää minut turvassa siitä huolimatta, että naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa. Hän oli väärässä. Tärkeintä oli saada se muita arvokkaampi ruusuke omalla hevosella ja sitten syöttää se sisareni miehelle, jonka mielestä naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa.

VMRJ:n merkki: VMRJ, ruusuke: Marjahilla.

Storywoodsin tarinakilpailut

Rosita ja Hasse sijoittuivat 1/2 Storywoodsin tarinakilpailuissa 11.7.2020. Tehtävänanto on seuraava:

EQP

"Kesä ja kärpäset." Mittari hipoo lähemmäs hellelukemia ja lakeuksilla käy lämmin mutta ei helpottava tuuli. Nautitteko ratsunne kanssa täysin siemauksin kesästä, vai pakottaako kuumuus nauttimaan tallin tarjoamista päiväkarsinoista ja tallin viileydestä?


"Laita takki päälle", sisareni kuiskasi silmät pyöreinä ja ojensi ympärilleen vilkuillen kilpatakkiani minua kohti.

Katsoin häntä niin kuin hulluja nyt tavataan katsoa. Lämmintä oli noin miljoona astetta, eikä musta hengittämätön kilpatakki auttaisi siihen kyllä ollenkaan. Sitä paitsi hevosemme Hasse oli melkein valkoinen ja viimeistelin sen karvan kiiltoa vielä ennen lämmittelyä. Sen karvat oikein loistaisivat mustassa takissa. Rosita Degerlund on epäsiisti, niin ne karvat sanoisivat katsojille loistaessaan mustasta takista. Rosita Degerlund ratsastaa karvaisessa ja nukkaisessa kirpparitakissa, kun on pelkkä siivooja, eikä varmaan osta edes hevoselleen kunnon ruokaa.

"Mä hikoilen niinku sika ihan tällä topillakin. Haluatko sä nähdä mun kainalot ja tissinaluset?" kysyin Ramonalta, joka katsoi heti hermostuneesti ympärilleen, ettei vain kukaan kuulisi aikuisen ihmisen sanovan tissi.
"Mä näen sun tissit kokonaisuudessaan jo nyt, kiitos vain", hän supatti hädissään. "Laita joku vaate päälle. Tässä -- tää on väljä, kato, ei ole kuuma puuvillapaidassa!"
"Mä en laita sun miehen haisevaa paitaa."
"Et sä voi ainakaan ratsastaa noin vähissä vaatteissa!"
"Mitkä säännöt niin edes sanoo?"
"Kouluratsastuksen säännöt! Pitää olla siististi pukeutunut."

Hikoilutti entistä enemmän heti, kun oli alkanut ärsyttää. Hevosta ei ärsyttänyt, vaan se torkkui ja maiskutti välillä huuliaan. Se oli kuin auringossa lämmittelevä sisilisko. Taputin Hassen vaaleaa kaulaa ja ojensin kättäni Ramonaa kohti. Hän yritti laskea kilpatakkini siihen, mutta kun väistin sitä ja ravistin kättäni vaativammin, hän huokaisi ja rutisti takkini ja miehensä ällöttävän puuvillapaidan polviensa väliin ja riisuutui nahkatakistaan. Se ei ollut sen viileämpi kuin kisatakki, mutta karvat eivät tarttuneet siihen. Ihmettelin, miten Ramona ei saanut lämpöhalvausta, kun käytti nahkatakin lisäksi kesäkuumallakin pitkää paksua hametta ja mustaa röijyä. Ja piti vielä pitkiä mustia hiuksiaan auki estämässä tuulenvireenkin pääsyn niskaansa.

"Muillakin tytöillä on toppeja", huomautin vielä Ramonalle ennen kuin jatkoin auringosta nauttivan ja melkein nukkuvan Hassen sivelyä kangaspalalla. "Enkä mä kulje kuitenkaan täällä tai ylipäätään missään sellaisissa shortseissa, että puoli pakaraa näkyy."
"Niin, niin", Ramona myönteli hiljaa ja laski kisatakkini Hassen harjasangon päälle huolellisesti niin, että vain Holgerin oksettava puuvillapaita koski maahan ja suojasi takkiani likaantumiselta. "Tytöillä", hän jatkoi nyhtäen itselleenkin pakin reunasta kangaspalan Hassen kiillottamista varten.

Kun minä sain varmaan palovammoja Ramonan nahkatakin läpi, hänen kasvonsa eivät edes punoittaneet, vaikka aurinko paistoi hänen kasvoihinsa ja paksuun mustaan pukuunsa. Ramonan täydellinen iho ei hionnut pisaraakaan, kun hän nosti Hassen selkään satulan ja samalla kyydillä nakkasi minulle sen suitset sen selän ylitse. Näin satuloidun ja suitsitun Hassen venyttelevän itseään tyytyväisesti kuin kissa auringossa, kun pujahdin sivuovesta traileriin vaihtamaan vallkoisen paidan toppini tilalle. Ramona kallisti kasvojaan kohti aurinkoa silmät suljettuina ja rapsutteli Hassen niskaa sen näköisenä kuin olisi ollut rannalla kevyessä ja vilpoisessa kesämekossa, eikä paarmaisella tallipihalla tasan kaksitoista kiloa hamekangasta yllään. Huomasin kyllä hänen vetävän katseita puoleensa toppiin pukeutuneilta tytöiltä. Ramonastahan näkyi ihoa vain ranteista alaspäin ja kaulasta ylöspäin. Vaikka saattoivat he katsoa senkin takia, ettei meillä ole ikinä historiassa ollut hyvä maine missään pohjalaiskunnassa.

"Sä näytät prinssiltä", Ramona hymyili, kun tulin ulos trailerista kisatakkiani nykien.
Hymyilin hänelle mielissäni, vaikka hän tarkoittikin kehunsa samaan aikaan loukkaukseksi, sillä hänestä en ollut tarpeeksi lady.
"Ainakin mä oon kuuma", vastasin hiljaa ja vihjailevasti, mutta nostin sitten nutturaani näyttääkseni hikisen niskani ja sain hänet naurahtamaan.
"No. Yksi rata vain. Sitten mennään kotia ja omalla pihalla saat taas kulkea tissit näkyvissä niin paljon kun jaksat."
"Ramona. Muillakin on toppi. Kenelläkään ei ole tommosta kun sulla. Miten sä et pyörry?"
"Mä kalvehdin", Ramona sanoi olkiaan kohauttaen. "Hassekin nauttii kun on lämmin."
"Niin nauttii. Melkein harmittaa nousta sen selkään ja vaatia siltä mitään tämmösenä päivänä."
"Kato nyt mikä alahuuli..."
"Älä löllötä hevosen alahuulta. Mene varjoon. Toivota mulle onnea kisaan."
"Onnea kisaan Rosita. Onnea kisaan Hasse hirmuinen Äippä ja Holge katsoo teitä koko aika tarkasti."
"Mä olen sen äiti."
"Mä kans olen sen äiti."
"Kunhan mikään Holger ei ole sen isä..."
"Rosita!"

Hiivurin Suomenhevosten tarinakoulukilpailut

Rosita ja Hasse osallistuivat Hiivurin tarinakisoihin 29.6.2020. Tämän tarinan kertoja on Ramona, Rositan sisar.

Tehtävänanto:
Olet ottanut kisoihin mukaan kisahoitajan. Kirjoita teksti kisasuorituksesta hänen näkökulmastaan. Onko hoitajallasi tapana analysoida tuomarin tapaan hoitohevosensa jokaiset liikkeet vai meneekö radan seuraaminen lähinnä sormien välistä vilkuillen ja täristen? Vai eikö hoitaja ollutkaan kentän laidalla tsemppaamassa, mitä tapahtui? 

Sanoin sisarelleni Rositalle aina ennen kouluratsastuskisoja, että hän näytti prinssiltä. Pidin tietenkin huolta, ettei mieheni kuullut sitä. Kun katselin Rositaa radalla silmiä särkevän kirkkaassa auringonpaisteessa, ajattelin, että sekä loukkaukseksi että kehuksi tarkoitettu lausahdukseni oli ainakin tällä kertaa ihan totta.

Välillä halusin olla niin kuin Rosita kultakalvosinnapillisessa kilpatakissaan. Olisi hienoa laukata millä tahansa hevosella tuolla tavalla selkä suorana ja leuka pystyssä. Hassellakin, vaikka se kilpaili vain poneja ja suomenhevosia vastaan, eikä se ollut mitään verrattuna ratsupuoliverisiin saati sitten juokseviin lämminverisiin. Rositan asennetta oli hienompaa katsoa kuin Hassen liikkeitä. Olisi ihanaa uskaltaa pukeutua tuollaisiin tiukkoihin valkoisiin ratsastushousuihin ja tyköistuvaan mustaan takkiin siitä huolimatta, että vieraat ihmiset katselivat. Tuntuisi mahtavalta pystyä tervehtimään tuomaria kentällä yhtä ylpeänä kuin Rosita: niin kuin hän kuuluisi radalle, niin kuin hänellä olisi oikeus olla siellä. Olisi ylipäätään ihanaa voida ratsastaa ensimmäisen kerran omalla hevosellaan, tapahtui se sitten kisoissa tai ihan vain kotona...

Toisaalta en kuitenkaan kehtaisi ikinä käyttäytyä niin kuin Rosita. Nainen ei kuulu ratsaille. Ei edes tällaisiin koulukilpailuihin, puhumattakaan siitä, miten Rosita muutama viikko sitten voitti ratsujousiammuntakilpailut silkkaa röyhkeyttään. Kaikki hänen menossaan oli sopimatonta aina liian tiukoista vaatteista miesten harrastuksiin -- olihan kouluratsastuspukukin suunniteltu miehille aina silinteriä myöten! Ei ollut mitenkään päin hyväksyttävää, että Rosita teki Hassella jonkin sortin voltteja tai ympyröitä tai mitä lie -- mistä minä ratsastustaidottomana tietäisin -- tuolla tavalla kaikkien edessä.

Ajatuksistani ja mielipiteistäni huolimatta kiersin silti kilpailuita Rositan ja Hassen mukana. Minä olin se, joka ojensi Rositalle vesipullon satulaan, ja joka piteli Hassen ohjia hänen noustessaan sen selkään tai laskeutuessaan sieltä. En välittänyt, vaikka sekin oli miesten työtä. Sen takia kai hänen kanssaan parhaimmissa väleissä olinkin. Vaikka mieheni mielestä ratsastus olikin ajanhukkaa ja oikeat hevoset olivat raviradalla miesten kanssa, en antaisi hänen ikinä tulla minun ja sisareni väliin. Siksi seurasin Rositan ja Hassen suoritusta päättäväisesti ratsastajien alueen puolelta, vaikka en osannutkaan ratsastustaidottomana sitä ollenkaan analysoida. Joka tapauksessa minä ojentaisin käteni, kun Rosita ratsastaisi lopulta pois radalta, ja pitelisin Hassea niin kuin aina, kun hän laskeutuisi sen selästä. Vaikka Hasse ei ollutkaan mitään kunnon ravihevosiin verrattuna, ja vaikka ratsastus ei sopinut Rositalle tai kenellekään naiselle, minä en ikinä lakkaisi seuraamasta kentän reunalta Rositan ja Hassen kuulemma erilaisia mutta minusta ihan samalta näyttäviä ravi- ja laukkatehtäviä. Rositahan näytti prinssiltä ja Hasse kiillotettuna melkein kuninkaan hevoselta. Prinssit saivat tehdä mitä tahansa.