VMRJ Xmas Inspiration

Rosita ja Hasse osallistuivat VMRJ:n alaisiin tarinakisoihin jouluaattona ja sijoittuivat sijalle 1/2 120 km:n luokassa.

Pentuna kävin ratsastustunneilla. Siellä piti mennä usein mustalla ponilla, jonka nimi oli Fairy, koska olin muihin verrattuna aika pienikokoinen ja kevyt. Aluksi Fairy oli kiva poni: talutusratsastuksessa sillä meni samalla lailla kuin muillakin. Sittemmin aloin inhota sillä ratsastamista. Se ei ollut nopea, se ei ollut hyvä kouluratsastuksessa, se hyppäsikin yhtä vähän kuin pikkulasten ratsastamat shetlanninponit. Mitä enemmän hävisin Fairylla leirikisoissa, sitä vahvemmin minusta tuntui, että olisin halunnut olla paras. Voittaja. Myöhemmin sain muutaman kerran ollakin, mutta en hevosten kanssa. Voitin hanmoodossa, kendossa, painissa, pesäpallossa, pikajuoksussa, kolmiloikassa, keihäänheitossa... Ja sitten kasvoin aikuiseksi.

Ei ollutkaan ihme, kuinka varsinkin sisartani vähän hykerrytti, kun ostimme hevosemme, Hassen, yhdessä Tinon kanssa. Hasse ei nimittäin ollut eikä ole mikään voittaja. Siitä piti tulla hyvä harrasteratsu, ja niin tulikin. Se käveli uskollisesti maastossa ja autoteilläkin, veti kevyttä koppakärryä sinnikkäänä kuin pikku härkä ja nautiskeli harjauksesta ja huomiosta nukkuen. Sitten kyllästyin tasaisuuteen ja harrastamiseen. Ja näin Seinäjoella ratsujousiammuntakurssin. Ja mielikuvissani itseni sillä kurssilla. Sitten voittamassa kilpailuita.

Nälkä kasvoi syödessä. Hasse laukkasi ja minä ammuin ensimmäisen kerran napakympin. Hasse laukkasi ja ammuin ensimmäisen kerran kilpailuissa. Se meni ohitse, mutta kuitenkin. Hasse laukkasi ja ammuin marraskuun 2020 VHRY-Cupissa kolmessa luokassa täydellisesti maaliin ja toin voitot kotiin. Oli mahtava tunne olla taas voittaja, ja tällä kertaa oman hevosen kanssa. Sitten kyllästyin laukkaamaan suoraan, kääntymään ja ampumaan. Ja näin, että matkaratsastuksesta, jota joskus vasemmalla kädellä olimme kokeilleet siellä sun täällä, oli tarjolla arvokisaruusuke. Ja mielikuvissani näin itseni ratsastammassa kilpaa sen ruusukkeen perässä. Sitten istumassa satulassa, kun se ruusuke pujotettiin Hassen suitsiin.

Siinä minä siis olin. Viimeisin VMRJ:n alainen matkaratsastuskilpailumme oli ollut siihenastisen uramme pisin taivallus, mutta se ei riittänyt. Olin halunnut vielä enemmän. Sitä varten seisoin työntämässä Hassen satulalaukkuun vielä yhtä varariimunarua, varavesipulloa ja kännykän varavirtalähdettä lisää. Olin menossa voittamaan sen ruusukkeen, joka oli muita arvokkaampi, enkä häviämään tai putoamaan, mutta sisareni ei ollut antanut periksi varavahinkoesineiden suhteen. Kuulemma tärkeintä oli pitää minut turvassa siitä huolimatta, että naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa. Hän oli väärässä. Tärkeintä oli saada se muita arvokkaampi ruusuke omalla hevosella ja sitten syöttää se sisareni miehelle, jonka mielestä naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa.

VMRJ:n merkki: VMRJ, ruusuke: Marjahilla.