Mä ja Faythe oltiin Riitan kaa kisois

Minä olen Ruska ja olen jo käytännössä aikuinen. Ainakin olen niin aikuinen, että menin Faythen kanssa kisoihin ILMAN ISKÄÄ, ja vain Riitta oli mukana. Ja sain tällaisen ruusukkeenkin sieltä. Ja kisasin ihan aikuisten luokassa, kun kerran iskä ei ollut siinä mankumassa, että lasten luokkaan pitäisi mennä. Riitta tietää, että kyllä minä ja Faythe osataan, ja että sen tarvii auttaa meitä vain ilmoittautumishommissa ja sellaisissa ja vähäsen kulkemisessa kun en osaa mennä julkisilla vielä hotellista. Enkä uskalla nukkua yksin hotellihuoneessakaan ihan vielä. 

Kun Riitta oli mukana, ei pelottanut yhtään olla isoissa kisoissa. Faythekin oli niin kuin enkeli, eikä se yrittänyt yhtään purra minua, vaan Riittaa vain, ja sitähän se aina yrittää purra. Laitoin sille itse satulan ja suitset, ja sitten join pillimehua, jonka Riitta antoi. Niin kuin muutkin ihan oikeat kilparatsastajat, menin ihan itse lämmittelemäänkin Faythen, ja Riitta katsoi vain aidan takaa ja näytti peukkua välillä. Kerran se sanoi, että reippaampaa ravia, että ei tänne olla löntystämään tultu. 

Sitten me mentiin helppo C. Meinasin unohtaa tervehtiä tuomaria, kun ihan vähäsen jännitti kuitenkin. Faythe onneksi muistutti. Se ei heti lähtenyt liikkeelle kun käskin, niin muistin siitä nimittäin. Mutta sen jälkeen meni tosi hyvin. Faythe on niin kiltti poni. Se ei tällä kertaa edes pukitellut yhtään. 

Tiesin koko ajan, että Riitta on katsomossa. En kuitenkaan uskaltanut katsoa sitä yhtään kertaa, mutta helpotti tietää, että siellä se kuitenkin on. Piti keskittyä kovasti, että muistan tehdä kaikki kouluratsastusjutskat, ja jos olisin katsonut Riittaa, olisin varmaan unohtanut jonkun pysähdyksen. Mutta muistin kaikki ja Faythe tällä kertaa suostui tekemään kaikki. 

Luokan jäkeen ehdin vähäsen aikaa pussailemaan Faythea, ja sitten iskä soitti Riitalle ja minun piti puhua sille ja kuunnella sen tyhmiä vanhojen ihmisten juttuja. Se kyseli kaikkea tyhmää, niin kuin että menikö hyvin ja oliko Faythe kiltisti. No tietenkin meni hyvin, ja ainahan Faythe on kiltisti! Ihmeellisiä kysymyksiä! Sitten Riitta sanoi, että nyt pitää Ruska äkkiä lopettaa puhelu, kun meidän pitää Faythen kanssa hakea meidän ruusuke! Koska me saatiin ruusuke! Kun me ollaan niin hyviä!

Me voitettiin Faythen kaa kaikki Provandolla

Tiedättekö mitä mieltä iskä on. No väärää mieltä. Se on sitä mieltä, että mä ja Faythe ollaan niin pieniä, ettei me saada tehdä yhtään mitään. Me saadaan esimerkiksi mennä maastoon vain jos iskä on mukana. En saa mennä edes kaverin kanssa, koska iskä luulee, että Faythe on paha poni. Faythe on kuitenkin maailman kiltein poni, eikä se yrittänyt tänäänkään kertaakaan purra, paitsi Riittaa se yritti vähän purra. 

Riitta kuitenkin sanoi iskälle yksi päivä, että haloo iskä. Tai ei se sitä iskäksi sanonut, koska ei se ole sen iskä. Mutta se sanoi että haloo, Ruska on jo vaikka kuinka iso, ja Ruskan (eli MUN) pitäisi siksi päästä ihan yksin kisoihin. Tai no, ei se kyllä sanonut että ihan yksin, mutta Riitan kanssa ilman iskää kuitenkin. Iskä meni ihan punaiseksi poskista ja tuhisi ja möhisi siinä, että kai se sitten pitää päästää, ja niin minä pääsin tänään ekaa kertaa ILMAN ISKÄÄ Riitan kanssa Provandoon kun siellä oli estekisat. 

Menin siellä Faythella 40 sentin radan. En ole koskaan hypännyt millään ponilla korkeampia, mutta Faythella olisin uskaltanut vaikka sellaisia 160-senttisiä, joita iskä muka nuorena meni vaikkei enää uskalla. Faythe on kuitenkin aika pieni, niin ettei se jaksa hypätä korkeampia, joten me mentiin sitten noita 40-senttisiä. Riitta huusi kentän laidalta HYVÄ RUSKA kun menin ohitse, ja tuuletti kun tulin Faythen kanssa pois. Ja minäkin tuuletin, koska oli ihan tosi kivaa hypätä monta estettä eikä vain kahta niin kuin Riitan ratsastuskoululla aina! Faythe pärski ja siinä se sitten yritti purra Riittaa kun Riitta otti sitä ohjasta kiinni että saan tulla alas. Riitta ei kuitenkaan suuttunut Faythelle, kun menin niiden väliin seisomaan ja levitin kädet. Olen kuullut, että joskus aikuiset lyövät poneja, mutta minun Faytheani ei lyö kukaan, ei edes Riitta, vaikka se on sen omistaja. 

Mutta me voitettiin se koko luokka Faythen kanssa. Meidän piti hakea ruusuke, ja en oikein tiennyt kuinka. Olisin halunnut, että Riitta tulee siihen taluttamaan, mutta Riitta sanoi, ettei varmana tule, kun ei se hänen ruusukkeensa ollut. Vähän meinasin, että en sitten hae sitä ruusuketta, kun en uskalla, mutta sitten en olisi saanut sitä kotiin ja näyttää iskälle. Niin että lopuksi hain. Eikä se ollut kovin kamalaa, kun kerran Faythekin sai tulla hakemaan. Sanoin sille palkintojenjakotädille, että älä koske Faytheen kun se on villihevonen ja puree kaikkia paitsi minua, mutta ei se uskonut, niin että Faythe sitten melkein puri sitäkin. Ehdin nippa nappa vetää sen pään sivuun ohjasta onneksi. 

Tarina siitä ku iskä on pyllyhousu ja Faythe melkein kuolee mut ei ihan

 "Mutta mulla EI OO NÄLKÄ!" yritin selittää iskälle, kun se ei tajua mitään ikinä ja on maailman tyhmin ääliö.
"Sitten sä et syö", iskä sanoi ihan sairaan ärsyttävällä rauhallisella opettajaäänellä, jota se käytti minuun tasan käydäkseen hermoille. "Mutta jos sä et syö, sä et mene tallille. Ja missaat sun yllätyksen."
"En mä voi syödä jos ei oo nälkä!" sanoin sille ja pistelin tyhmää kanakeittoa suuhun.
"Jaajaa", iskä huokaisi iskämäisesti ja kääntyi rapsuttamaan meidän Taavia pylly pystyssä.

Vaikka iskä on aivan pyllyhousu, se on reilu kuitenkin. Heti kun olin syönyt ja pukenut, se veti nahkatakin päälle (VAIKKA ON PAKKASTA JA VÄHÄSEN LUNTA!!) ja lenkkarit jalkaan (HUOM EI TALVILENKKAREITA, JA NAUHATKIN OLI AUKI!!). Sitten me lähdettiin autolla menemään tallille Riitan tyä, vaikka ei ollut edes ratsastustuntipäivä. Ajattelin, että se yllätys on varmaan ylimääräinen ratsastustunti, mutta iskä ei sanonut mitään vastauksia vaikka kuinka kysyin.

"Terve", iskä sanoi Riitalle heti kun me mentiin talliin sisään.
"Faythe!" minä sanon Faythelle heti kun me mentiin talliin sisään.
Faythe sanoi ihahaa ja Riitta sanoi jotain että hän laittaa sen valmiiksi. Valmiiksi mihin?
"Eikä kun Ruska saa itte opetella tekemään asioita", iskä mumisi ja rapsutti ensin Faythen niskaa niin kuin koiraa ja sitten omaa silmäänsä. Sitä silmää, jossa ei kasva ripsiä.
"Mä osaan jo laittaa satulan", tuhahdin.
"Näin on", iskä myönsi ja siirtyi kauemmas, kun Faythe yritti purra sitä. Me ei Faythen kanssa tykätä iskästä.
"Missä se on?"
"Mikä?"
"Satula?"
"Ei sille satulaa pistetä nyt. Ootsä Ruska ennen pistäny tommosia?"

Iskä osoitti jotain ihme toppahöskiä, jotka olivat Ruskan vieressä käytävällä. Aika pieniä toppahöskiä. Niiden alla oli loimi, ja sitä en kyllä osannut itse laittaa niin ettei karva menisi huonosti, vaan Riitta tai iskä aina auttoi. Niistä toppahöskistä ei ottanut edes selvää, mitä ne on.

"Noi pitkät menee takajalkoihin. Laitanks mä ne? Ettei toi poni potki sua vahingos? Jos sä pistät noi lyhyet eteen?" Iskä höpisi ihan niin kuin Faythe olisi ikinä tehnyt pahaa kärpäsellekään.
"Mä voin laittaa itte kaikki", ilmoitin. "Jos... Jos Riitta näyttää kuinka ne pistetään."
"Ai mä en saa näyttää?" iskä kysyi.
"No et! Mee sä pois."

Joo ei mitään sellaisia että iskä muka näyttää. Se on jo tarpeeksi noloa että iskä tulee tallille mukaan, kun muut saavat tulla aika usein yksin fillarilla, tai siis ainakin kesällä saavat. Vitsit että kaverit nauraisivat, jos iskä vielä näyttäisi miten jotain toppahöskiä laitetaan.

"Nää on Ruska kuljetussuojat", Riitta sanoi ja kyykistyi Faythen vierelle, mutta ei yhtään taakse, kerta hepan taakse ei saa mennä. Eikä päätä saa pistää sen alle kun nostaa kaviota. Ettäs tiedätte.
"Nää kaikki tarrat pitää olla ulkopuolella. Tohon jalkaan menee tää."

Koska me ei Riitan kanssa olla mitään turhia jätkiä, eikä Faythekaan ole, niin me saatiin nopeasti Faythelle kuljetussuojat ja loimi. Heti alkoi sujua, kun iskä meni jonnekin pihalle siitä jaloista pyörimästä. Riitta nauroi, kun sanoin sillekin niin. Sitten yhtäkkiä tajusin, mitä tässä ollaan oikein tekemässä. Menin nopeasti Faythen eteen seisomaan kädet levälläni niin ettei iskä tai Riitta saisi enää ikinä koskettua siihen.

"Kauanko Faythe on poissa?" kysyin ekana.
"Jaa-a kuule. Varmaan hyvän aikaa", Riitta hymyili.
Katsoin olkani ylitse korvat luimussa tönöttävää ruskeaa ponia. Riitta oli sata kertaa uhannut, että pistäisi sen makkaraksi. Mutta ei kai makkaraksi pistettävälle ponille pistetä mitään ihme kuljetussuojia jos se kerran vain kärrätään teurastamolle? Eihän?
"Mä haluan että iskä tulee!" vaadin Riitalta ja näytin hampaita Faythen kanssa kun se yritti tulla lähemmäs meitä.
"Mikä sun kulta nyt tuli?" Riitta kysyi ja kyykistyi taas, tällä kertaa ihan minun ja Faythen naamojen eteen.
"Mä haluan iskän tänne! Et vie Faythea mihinkään! Mihin se menee? Missä iskä on? Et tapa Faythea!"
"Mitä jeesusta sä huudat hevostallissa?" iskä mölisi tullessaan juuri silloin takaisin sisälle, vaikka ei hevostallissa edes saa mölistä, kaikkihan sen tietää!
"Riitta tappaa Faythen, iskä ostetaan se, mä en tarvi enää ikinä viikkorahaa jos me ostetaan Faythe, ja mä en tarvi synttärilahjoja enkä mitää mut voidaanko iskä kiltti--"
"Hei", iskä sanoi ihmeellisen lempeästi ja meni polvilleen. Se oli aika paljon pitempi kuin Riitta, mutta se kumarsi selkäänsä niin paljon että senkin silmät olivat samalla tasolla Riitan kanssa. Pakkanen kiristi sen vanhoja arpia niin ettei sen silmä mennyt kunnolla kiinni kun se räpytti sitä.
"Hei hei hei", iskä sanoi uudestaan. "Ei oo kulta pieni mistään semmosesta kyse että kukaan tappais sitä ponia. Eikä se edes mee mihinkään kauas. Älä itke. Tuu tänne."
"Mihin se sitte menee?" kysyin kun pääsin iskän syliin, kerta ketään ei ollut näkemässä ja nauramassa siinä.
"Tohon melko lailla naapuriin. Saat kuule harjotella hevosenomistajuutta nytte. Katotaan vaan, niin et jaksa joka aamu kumminkaan mennä talliin vaikka uhoat, ja ton ponin voi palauttaa tänne sitten kun sä kyllästyt", iskä hyrisi. Faythe yritti taas purra sitä, mutta ei yltänyt.
Silitin Faythen nokkaa käsi pitkällä, koska Faythe puree vain iskän ja Riitan kaltaisia ilkeitä tyyppejä, jotka valehtelevat toisille että niitten poni tapetaan.

"Miksen mä voinu vuokrata tätä Riitan tallilla?" kysyin iskältä käsi Faythen kaulan ympärillä. Iskä ei antanut edes minun taluttaa itse, kun hän ja Riitta luulevat että Faythe voi olla muka jotenkin vaarallinen uudessa paikassa. Ei Faythe ole koskaan vaarallinen!
"Siks että sun pitää ihan ite oppia tekemään asioita jos sä muka joskus haluat oman hevosen", iskä mutisi ja melkein laahasi vastahakoista Faythea perässään kohti yhtä tarhaa, jonka yksi täti oli osoittanut Faythelle.
"Voin mä opetella Riitanki työnä tekemään itte!"
"Riitalla on vaan täyshoitopaikkoja, ja tää on karsinapaikka. Täällä sun on pakko tehdä mun kaa hommia. Ja lisäks tänne sä pääset suksilla talvella ja fillarilla kesällä ihan ilman mua -- mutta sitä ei olis pitäny sanoa."
"Miksei?"
"Siks että sä et saa tulla tänne yksinäs ennen kun mä näen että sä osaat olla."
"Olisin mä jaksanu ajaa Riitanki tyä!"
"Sit ne vielä maksaa jotain tonnin ne Riitan vuokrakarsinat."
"Ai eiks me olla miljonäärejä?" (Iskä aina sanoi niin kun joku oli muka liian kallista.)
"Ei. Hyvä jos ollaan tuhatnäärejä", iskä naurahti.
"Mä haluan päästää Faythen itte tarhaan!"
"Ekkä päästä! Meet tonne sivulle siitä ettei se tuu sun päälle!"
"Ei se tuu ikinä mun päälle. Se tykkää musta!"
"Tykkääkö tämä lie kenestäkään", iskä mutisi ja päästi Faythen pimeään tarhaan.

Sinne se paineli häntä pitkällään, minun melkein oma ponini. Ärsytti, etten saanut itse taluttaa sitä, koska tasan olisin osannut. Kauheasti ei kuitenkaan ärsyttänyt, kun kerran iskä oli vihdoin hommannut Faythen minulle... Ainakin melkein. Ja melkein riitti.

"FAYTHE!" huusin sinne hakaan.
"Hys!" iskä sihisi. "Tiedä mitä noi muut hevoset pelkää!"
"En mä niille huudakaan", tuhahdin.

Faythe tuli vielä vastahakoisesti aidalle. Silitin sen päätä. Se yritti vain ihan vähän purra, mutta sitä ei edes oikeastaan lasketa. Sen korvatkin nousivat luimusta kun iskä kaivoi taskustaan jonkun omalta hepaltaan jääneen tyhmän namin ja laittoi sen minun kämmenelleni. Annoin sen Faythelle. Tiesin, että tänään ei ratsastettaisi, ja jos olisin edes kysynyt, iskä olisi sanonut, että kello on miljoona. Oli kylmä, ja aiemman järkytyksen takia väsykin.

"Sittekkö kotia?" kysyin iskältä.
"Kotia?" iskä hirnahti niin kuin iskän hevonen hirnahtaa. "Ei kuule, neiti hevosenomistajalla on vielä paljo hommaa."
"Ai mitä muka? Ai harjataanks me Faythe!"
"Ei. Ja me ei tehdä mitään, vaan sä teet. Alapa kantaa noita ponin romuja tonne talliin."
"Eksä muka auta! Emmä jaksa kantaa! Mua väsyttää! Ylikovaa!"
"No mä vien satulan kun se painaa niin paljon. Mutta arvaa kuka vie ihan joka ainoan muun romun? Sinä!"
"Eikä! Viedään huomenna!"
"Ehei kun hevosenomistajat hoitaa aina ensi hevosensa ja sitte vasta ittensä vaikka niitä väsyttäis kuinka lujaa. Menes jo. Mitä kauemmin seisot siinä, sitä myöhemmin ne kamat on tallissa."
"Huomenna mä kyl sitte ratsastan", murisin iskälle ja lähdin sen edellä autolle. "Heippa Faythe!"
"Ratsasta kuule niin paljon kun kerkeet kakan luomiselta ja muulta kaikelta. Heti kun on läksyt tehty ja kaikki tallihommat tehty niin siitä vaan."
"Räh!" rähähdin sanattomasti iskälle. Vaan vielä tämä tästä muuttuisi! Vielä menisi Faythe Riitalle ja minä sen kanssa, ja sitten menisin heti koulusta kyllä bussilla Riitalle, ja sitten ratsastaisin, enkä yhtään siivoaisi kakkoja, ja kaikki olisi niin kuin hevosenomistajalla kuuluu olla! Tai siis melkein-hevosenomistajalla! Ja siihen asti jaksaisin tasan olla täällä, kun kerran Faythekin oli täällä eikä menossa makkaraksi. Ja se olisi tärkeintä se.

**

Faythe muutti Kössin kimppatallille ja on Ruskan (melkein) ikioma (vuokra)poni.

Mä ja Faythe voitetaan (melkein) kaikki aikuiset

Ruska Svart, 11v, kertoo

Mä ja Faythe ollaan myös kouluratsastajia sitte kun me ollaan isoja. Tai siis isompia. Me aloitettiin kuitenkin nytte Harmony Championsin helposta B:stä, mutta me oltiin vaan viidensiä vaikka meidän piti olla yksensiä, tai siis ensimmäisiä. Meille pitäis antaa tasoitusta, koska Faythe on 40 senttiä lyhyempi kun muut ja mä oon 20 vuotta nuorempi kun muut, mutta ei meille annettu mitään tasoitusta. Iskä sanoo, että ei näin isot tytöt tasoitusta enää tarvi kun mä ja Faythe: meidän pitää vaan olla parempia jos me halutaan olla yksensiä. Pitää harjoitella kovaa.

No mä ja Faythe päätettiin, että me harjoitellaan sitten tosi kovaa ens kerralle. Mä meen ratsastustunnille ainakin joka päivä,  jos iskä antaa luvan. Me mennään Faythen kaa estehyppyjä ja kouluratsastusta koko aika ja sit kukaan ei voi meille mitään. Vaikka ei kukaan voi meille nytkään mitään, kun me ollaan vaan niin hyviä. Tai ne neljä, jotka meni paremmin siellä kisoissa, näköjään voi meille jotain, mutta ne onkin sitten ainoat.

Mutta nyt pitää lopettaa kertominen kerta iskä sanoo että mun pitää mennä aamupalalle. Hei hei!

Kuinka mä ja Faythe oltiin taas parhaita ratsastajia kaikista

Ruska Svart (11 vuotta) kertoo)

Mä ja Faythe ollaan saatu kilpailla ainakin ihan sikamonta kertaa, koska mä oon ihan sairaan hyvä ratsastaja ja Riitta ja iskä sanoi että me saadaan. 14.7. me oltiin esim. Rihtniemessä ja tietenkin me sijoituttiin, koska ollaanhan me niin hyviä. Me oltiin neljänsiä, eikä pudotettu yhtään puomia tietenkään. Mä olisin voinut tietenkin mennä vaikka 160-senttisiä esteitä, mutta iskä ja Riitta sanoi että mä meen 60-senttisiä tai en mee ollenkaan, joten me mentiin 60-senttisiä. Vaikka oon mä hypänny isompiakin. Oonpa! Oon monta kertaa! No ainakin Faythe on hypänny 80-senttisiä ja ne on ihan tosi isoja: mä näin kun isot tytöt hyppäs sillä kesäleirillä.

Faythe oli tietenki koko kisan kaikkein paras hevonen ja koko Suomen paras muutenki. Siellä oli muitakin hevosia ja jotain ratsastajia, joiden kaa iskä jutteli jotain ihan sikakauan ja me jouduttiin odottamaan. Sanoi se kaikkien nimetkin mulle, mutta mitä mä jollain Malmilan tädillä, Flockhartin tädillä tai Seljavaaran sedällä teen, kun oli kerran sovittu, että mennään jätskille paluumatkalla? Iskä vaan jankutti, että se on ennen paljon kilpaillu niitä vastaan ja niitä on hauska nähdä, mutta ei se oo kyllä mun syy eikä mun pitäis joutua kärsimään siitä. Ainoa kiva ketä siellä oli, oli Kozlovin setä, kerta mä oon valmentanu sen poikakaveria ja se on sen takia niin hyvä ratsastaja kun mä oon sen valmentaja. Mä menin kysymään siltä että ostaako se mulle jätskin kun iskä vaan puhui ja puhui Käkiharjun sedän kaa jostain hevosista, mutta ei se kerjenny ostaa kun just sillon iskä oli muka valmis ja otti mua olkapäästä kiinni ja sanoi ettet kerjää Niklakselta yhtään mitään siellä.

Iskä sit osti mulle jätskiä ja me mentiin Riitan tyä. Siellä mä talutin Faythen itte trailerista pois ja iskä vähäsen katto ettei se putoa rampilta. Oli ihan hirvee väsy, mutta Riitta sanoi, että jos on tarpeeks vanha ja viisas kilpailemaan hevosella, on tarpeeks vanha ja viisas hoitamaan sen valmiiksi ennen kun menee itte kotia nukkumaan. Niin mä sit harjasin Faythen, kun Riitta kyseli iskältä kaikkea tylsää ja ne puhui taas sata vuotta niistä sedistä ja tädeistä. Mutta se ei ollu niin tylsää kun siellä kisapaikalla, kun Riittan työnä mä tiedän missä on hevosten herkut niin mä syötin Faythelle vähä kaikkea. Riitta sanoo aina et sillä on onneksi rautamaha. Oikeesti sillä on kyllä ihan tavallinen hevosmaha.

Toivottavasti ens kerran kun me kisataan, niin iskä ei tuu. Tai ainakaan Malmilan täti, Flockhartin täti ja Seljavaaran setä ei tuu eikä varsinkaan Käkiharjun setä ettei iskä muhi siellä sitte yöhön asti.

Mulle ja Faythelle ei ryppyillä

Ruska Svart kertoo

Riitta ja ISKÄ sanoi, että MÄ saan kilpailla Faythella, koska MÄ oon jo todella taitava ja iso. Sitä paitsi mä oon ratsastanut Faythella jo jotain viis vuotta, niin se on tuttu ja kyllä mä muutenkin osaan. Mä oon muutenkin jo ykstoista, ja iskä jankutti aina, että mä saan aloittaa kun oon kymmenen.

Mutta enivei. Iskä luuli, että me aloitetaan jotenkin kevyesti jossain ratsastuskoulun kisoissa, mutta todellakaan en oo aloittamassa missään höpönhöpön-leikkikisoissa. Mä oon hypännytkin Faythella jotain miljardi kertaa enemmän kun iskä edes tietää, joten mä päätin tulla tänne Kultasaaren kartanolle kuulkaa kansainvälisiin kisoihin. Meen nyt ihan justiinsa kenttää, mut oon täällä koko viikon ja meen koulua ja esteitäki samalla. Kyllä Faythe jaksaa, ja muutenkin se on tasan paras poni ainakin Riitan omista, niin varmaan me voitetaankin kaikki.

Iskä ja Riitta ei olis silleen antanu lupaa lähtee tänne, mutta mä tiesin kyllä heti kuinka mä saan luvan: kysymällä äidiltä. Äidillä on syyllinen olo, kun se on koko kesän laukannu jalkkispeleissä ja reeneissä. Mä olin muka surullinen siitä niin mä saan ihan mitä vaan. Iskä sit taas ei ikinä uskalla sanoa ei, jos äiti on jo antanu luvan. Edes Riitta ei uskalla sanoa mitään, jos meidän äiti päättää jotain, koska meidän äidille ei ryppyillä.

Eikä mulle ja Faythelle. Meillekään ei ryppyillä. Olkoon niin aikusten kisat kun tahtoo, niin me tasan pärjätään täällä. Ja sit kun mä oon vielä isompi, mä meen myös Power Jumppiin Faythella ja voitan kaikki. Ja se on pikkusen vielä isompi kisa, niin että melkeen on jo kiirekin mennä niihin kansainvälisiin. Sitä paitsi mua ei jännitä nytkään yhtään, vaikka iskä kyselee tossa koko ajan.

Kansainvälisen tason ratsu

 "Meistä on tullu voittamattomia", ilmoitin Hasselle kun purin sen trailerista. "Helpossa seessä voittamattomia, koska sä liikut ku lehmä ja mä ratsastan ku jauhosäkki, mut voittamattomia silti."

Hasse katseli minua riimunarun toisesta päästä levollisena, vaikka oli kisahälinää. Se huiski laiskasti olemattomalla hännällään, eikä sillä tuntunut olevan huolen häivää. Yritin itsekin pitää yllä iloista naamaa. Hassen ei tarvitsisi vaistota jälleen sitä, että olin taas tapellut Holgen kanssa viimeksi juuri ennen lähtöä. Riitely oli jatkuvaa, ja koski aina samaa asiaa. Kilpailemista. Nyt aihe oli ajankohtainen, kun tänne oli lähdetty aamuyöstä. Olin lähtenyt Hassen kanssa ovet paukkuen Kultasaaren kartanolle. Näyttämään vähän mallia kouluratsastuksessa. Ei kun siis osallistumaan helppoon C:hen. Holgen mielestä tämä oli liian pitkä matka lähteä häviämään, mutta Holge voisi kaikin mokomin vaikka kaatua idioottimaisissa Crocs-sandaaleissaan takapihallaan ja kuolla kitumalla. Ihme homma, että hänellä oli kaikista eniten mielipiteitä Hassesta, vaikka hänen omistusprosenttinsa siitä oli nolla.

"Kuulikko hä, Hasse? Meidän pitää kilpailla nyt aiva sairaan täysii, kun me kerran ollaan voittamattomia. Nää on aika isot kisat. Täällä on ulkomaalaisia ja kaikkea. Me voitetaan tää Holgen ja Ramonan kiusaksi oikeen, niin voitetaan."

Hasse ei virkkanut mitään. Se jatkoi huiskimistaan kaikessa rauhassa, eikä näyttänyt ollenkaan siltä, että lähtisi puolen tunnin päästä kansainvälisen kouluratsastuskilpailun luokkaan. Toisaalta eipä se koskaan näyttänyt muuta kuin tyytyväiseltä ja tyyneltä.

"Viittikkö avata silmät kunnolla? Meidän kovettu luksustreeni menee hukkaan, jos sä et herää aika nopeesti. Ei oo kauaa aikaa ennen lämmittelyä. Tuukko hä, Hasse? Lämmittelyyn? Tuukko jos saat omppua? Omppua, huhuu?"

Kun tarpeeksi hoki, että omppua, kansainvälisen tason helpon C:n ratsuni avasi silmänsä ja maiskutteli hieman. Raahasin sen mukaani pikku kävelytykseen. Se virkistyisi vähän ennen kuin nukkuisi taas vilinässä, kun satuloisin sitä. Voi äiti, että se oli taas uljas näky lontiessaan niin kuin etana ja syödessään  omppua samalla, mutta ai jehna miten ylpeä olin siitä joka hetki. Ei hävettänyt pätkääkään raahata Hassen kaltaista nukkuvaa heppaa perässään, vaikka muilla oli kuinka kovetut puokit ja sporttiponit. Holgen kiusaksikin olin ylpeä.

Diilejä

Oli jouduttu käymään monesta taistelusta koostuva sota, että olimme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mikä olisi Hasselle parasta. Sen olisi pitänyt päästä homeisesta Joelin tallista pois jo aikaa sitten, ja olin vain odottanut, koska sen keuhkot vaurioituisivat ja elämä päättyisi. Uutta tallipaikkaa, jonka Holge antaisi Ramonan hyväksyä, ei kuitenkaan ollut löytynyt. Suurin osa oli ehdottomasti liian kalliita, vaikka minä, Ramona Holgeineen sekä Tino maksoimmekin karsinamaksut kolmeen osaan jaettuna. Tinolle olisi kyllä käynyt kalliskin, ja minulle tiettyyn rajaan asti, mutta koska Holgen mielestä Hassen piti saada asua käytännössä ilmaiseksi, Ramona piti jarruja päällä. Ne harvat paikat, jotka olivat yhtä ilmaisia kuin vanha homeinen talli, olivat ihan yhtä homeisia ja surkeitakin.

Kesäkuussa sitten vain kyllästyin. Olin Hiekka-Ahossa VMRJ-cupissa ja nautin siitä, ettei kukaan ääliö, tai siis Holge, ollut lähelläni. Päätin, että nyt muuten me pääsemme hittoon sen hullun valitsemasta homepesästä. Irtisanoin Hassen karsinapaikan, ja siitä seurasi ihan hirveä huuto.

"Mä paan sen konin makkaratehtaalle! Ei sitä taivasalla pidetä! Mihin sä ajattelit sen laittaa? Sun rivitaloasunnon takapihalle?" Holge paasasi puhelimessa.
"Harmi kun ne ei ota makkaratehtaalla vastaan vaimolta ja sen siskolta varastettuja koneja!" huusin päälle, koska vaikka Ramona omistikin Hassesta kolmasosan, Holge ei omistanut edes yhtä korvankärkeä.
"Mä en jumalauta maksa mitään monen sadan karsinavuokria!"
"Se on tosi harmi et sä oot niin köyhä! Onneksi sulla ei oo varaa ostaa hevostakaan, niin että me normaalituloiset voidaan katsoa meidän hevoselle paikka!"
"Mä en voi uskoa että sä tuut samasta äidistä kun Ramona, senki luonnevikanen akka!"
"Mä en voi uskoa, että Ramona pitää sua eikä vaihda jo toy boyta, senki köyhä pieru!"

Huuto päättyi hetkeksi, kun laitoin puhelimen kiinni. Sitten Holge oli oven takana. Kun en avannut ovea, Holge räyhäsi ulkona. Onneksi ovi ja seinät eristivät ääntä hyvin.
"Päästä Holger sisälle", Ramona sanoi rauhallisesti niin kuin riiteleville kakaroille, kun soitti selkeästi Holgen pyynnöstä perään.
"En kai mä nyt hullu ole", vastasin siihen ja estin molempien numerot väliaikaisesti.

Kun Hassella ei enää kuunvaihteen jälkeen ollut kotia, uusi oli ihan pakko valita. Siihen nerokas juoneni nojasikin. Rajasin Tinon kanssa vaihtoehdot kolmeen, sillä hän oli yhteistyökykyisin osaomistaja, eikä ollut naimisissa raivohullun vajakin kanssa. Yksi vaihtoehto oli se makkaratehdas, jolla Holge oli uhkaillut. Tino ei tehnyt Hassella enää mitään, koska emme enää seurustelleet, joten hän voisi koska tahansa päättää luopua osuudestaan. Holge puolestaan voisi pakottaa Ramonan luopumaan omastaan, ja yksin en pystyisi maksamaan Hassen kuluja. Kaksi muuta vaihtoehtoa olivat kuitenkin toiveikkaampia: Riitan ratsastuskoulu -niminen paikka valtatien varressa, ja Storywood Dressage Center. Jälkimmäinen oli yli puolet kalliimpi kuin ratsastuskoulu ja noin kahdeksan kertaa kalliimpi kuin Hassen vanha koti, Joelin talli, mutta kannatti edes yrittää. Monesti pääsin tallin isäntien ja oikeastaan kaikkien kanssa yhteisymmärrykseen, jos pidin tarpeeksi avonaista toppia ja vihjailin tarpeeksi siitä, mitä meillä voisi olla.

Neuvottelukierrokseni alkoi Riitan ratsastuskoululta, joka oli hieman lähempänä kotiani kahdesta paikasta. Ratsastuskoulua johti jo tämän Riitan tytär Pirjo, mutta neuvotteluissa oli edelleen pääosassa ja aikuista lastaan opettamassa eläköitynyt Riitta, jolla oli tiukka harmaantunut nuttura ja jämäkkä kädenpuristus. Heti kävi erinomaisen selväksi, että täällä osattiin käsitellä hevosia ja niiden ratsastajia. Kuuden tunnin minimaaliset tarhausajat eivät kuitenkaan houkutelleet. Hasse oli tottunut olemaan ulkona mahdollisimman pitkään, ja hevoselle kahdeksantoista tuntia vuorokaudesta karsinan vankina oli tosi pitkä aika. Hyvä paikka se oli joka tapauksessa muuten.

Jatkoin seuraavaan paikkaan suoraan Riitalta. Storywood Dressage Centerin pihassa ruuvasin auton aurinkolipassa olevan peilin esiin. Lisäsin hieman huulipunaa ja pöyhin hiuksiani. Nyin vaatteet parempaan asentoon ennen kuin nousin. Riittaan eivät mitkään temput tepsineet, mutta tämän tallin omistikin puhelimessa esihurmaamani mies, Trevor Andrews. Joku amerikanpellehän hän oli, mutta eipä minun ollutkaan tarkoitus hurmaantua hänestä vaan hurmata hänet. Tänne se halpa karsinapaikka, että pääsen kauemmas Holgesta ennen kuin vahingossa kaadan ruokasuolaa hänen silmänmuniinsa!

Joku pikkutyttö käveli vastaan reippain ponitytönaskelin heti tallin pihassa. Jes. Kakarat tallilla olivat hyväksi, koska jossainhan heidän piti oppinsa saada, mutta muutama oli ihan tarpeeksi. Ratsastuskoululla samanlaisia oli ihan vilissyt. Pentu oli sellainen pätkä, jollaisia he nyt ovat, lippis päässä. Hänen nimensä olisi voinut olla Anni tai Sanni, ja hän olisi voinut olla vaikka Prinsessa-nimisen ponin hoitaja. Olin ollut samanlainen pentuna, mutta en enää ala-asteen viimeisinä vuosinakaan noin pätkä. Valmistauduin sanomaan iloisen hein ja hymyilemään kannustavasti tälle tulevaisuuden toivolle, mutta Anni tai Sanni tulikin käsi ojossa kohti.

"No terve, ja tervetuloa Storywoodsiin! Me ei ollakaan puhuttu aiemmin, kun Trevor oli kuulemma vastannut sulle puhelimeen, mutta hauska tavata. Mä olen Storywoodsin emäntä, Minni Vanha-aho."

Voi nyt suoraan sanoen paska!

Olin tyytyväinen siihen lähes riittamaiseen kädenpuristukseen. Olin tyytyväinen suuriin tarhoihin. Pitkiin ulkoiluaikoihin. Siisteyteen. Tallirakennusten selkeyteen. Esittelykierroksen reippauteen ja asiantuntevuuteen. Sen saamarin Minnin, joka ei ollut mies, ääneen, jolla hän osasi puhua niin, että tuulessakin kuuli, eikä tarvinnut karjua koko ajan TÄ niin kuin jollekin mutisevalle Holge-paskahousulle. Nyt ei kuitenkaan auttaisi, vaikka kaivaisin miten monta tissiä esiin ja vaikka miten ripeästi räpyttäisin silmäripsiä. Riitalle oli mentävä. En voinut maksaa tällaisia summia edes Holgen kiusaksi. Sitä paitsi Ramona ei ikinä suostuisi, vaikka Tino suostuisikin.

En kuitenkaan kehdannut sanoa heti mitään. Kuka hullu tuli katsomaan karsinapaikkaa, josta ei aikonutkaan maksaa pyydettyä hintaa? Kiitin kierroksesta niin herttaisesti kuin osasin ja lupasin palata asiaan. Kotimatkan unelmoin synkästi Storywoodsin luksuselämästä, jota Hasse ei eläisi. Seuraavana aamuna soitin takaisin ja teeskentelin, että olin muka tehnyt juuri päätöksen.

"Okei, selvä juttu!" itse puhelimessa sillä kertaa oleva Minni sanoi, kun kerroin pahoitellen Hassen menevän muualle. "Saanko kysyä, oliko jokin tai useampi ratkaiseva tekijä? Ihan että osataan parantaa tallia tarvittaessa tulevaisuudessa?"
"Ei", huokaisin. "Suoraan sanoen mieluiten olisin tuonut Hassen sinne. Me ei kuitenkaan edes yhdessä pystytä maksamaan teidän vuokraa. Siis teillä on pelit ja vehkeet, joten tietenkin hinta on niihin nähden kohtuullinen, mutta tällä hetkellä Hasse asuu siis vanhasta autotallista tehdyssä paskatallissa satasella kuukausi."
"Okei -- satasella kuukausi. Siihen me ei pystytä vastaamaan, mutta jos se on hinnasta kiinni, kyllä mä luulen että me päästään sopimukseen. Mitkä on sellaisia palveluita ja asioita, joita sä tallilla tavallisesti haluat käyttää?"
"Tähän asti me ollaan ruokittu ja siivottu itse ja eletty ilman kenttää, että... Olishan se hienoa, jos olis kesällä kenttä ja talvella huipputapauksessa maneesi. Ja jos joku muu ruokkis vaikka aamut ettei enää tarvis riidellä että kuka sinne menee ennen töitä, tai edes viikonloppuaamut niin sais nukkua."
"Jaaha. Kuules. Mulla on tämmösiä diiliehdotuksia--"

Niin siinä kävi, että teimme suullisen sopimuksen Hassen tulevasta kodista. Onnittelin itseäni siitä, etten ollut soittanut ensin Riitalle. Pyörittelin hetken puhelinta ruokapöytääni vasten tyytyväisenä. Sitten nousin, nappasin autonavaimet eteisen pikkupöydältä ja häivyin Ramonan ja hänen ääliönsä luo.

"Huijausta", Holge tuomitsi Ramonan keittämän kahvin ääressä, kun näytin Storywood Dressage Centerin kotisivut ja kerroin Hassen muuttavan sinne.
"Ramona. Sun koira räksyttää mulle taas. Voitko komentaa sitä tai mä potkaisen sitä?" sanoin siskolleni.
"Holger on kylläkin ehkä oikeassa", Ramona tuumi. "Tommoset puitteet ja toi hinta..."
"Mitä sä oikeesti sovit maksuksi?" Holge kysyi. Hän luuli aina, että olin epärehellinen rahasta.
"Annan persettä lisäksi torstaisin", totesin kohteliaasti. "Mä käsitän että sä oot kateellinen, mutta kun sulla ei vaan valitettavasti oo muhun varaa kuitenkaan, niin et sä voi vaan omia mua."
"Nyt sitte!" Ramona suuttui.
"Millanen mies se on, joka tommosesta tallista tarjoaa muka noin halpoja paikkoja?" Holger marmatti.
"Ei varmaan mikään mies pystyiskään siihen", hymisin omahyväisesti, vaikka itsekin olin luullut jonkun miehen omistavan tuollaisen tallin. "Tää on onneksi nainen, niin se on sentään vähän pystyvämpi."
"Nainen!" Holge ulvaisi niin kuin vajakki kierosilmäinen karhu, jota oli ammuttu suoraan persuksiin. Hän ei kuitenkaan jatkanut. Jos Holgen hyväksi on jotain sanottava, niin hänestä nainen ei lähtökohtaisesti ollut sen huonompi kuin mieskään. Ei ainakaan ennen kuin meni naimisiin. Ramonan oli kuitenkin tehtävä aika lailla niin kuin Holge sanoi.
"Mä lähden nyt", ilmoitin ja laskin sievän kukallisen kahvikupin sievälle kultareunaiselle asetilleen niin kovin sirosti ja söpösti. "Kiitos kahvista. Mä voin pakata Hassen kamat kyllä, mut olis kiva jos me yhdessä vietäisiin Hasse sitten ylihuomenna. Oltais niinku yhteinen rintama. Tinokin tulee jos se pääsee."
"Joo, ehdottomasti", Holge myönteli.
"Mä tarkotin niinku meitä hevosenomistajia, mut mä voin kysyä siltä naiselta, onko ookoo tuoda koiria tallille."
"Sä et voi Rosita tulla tänne mun ja Holgerin kotiin ja sanoa mun miestä koiraksi ja puhua sille perseen antamisesta tallipaikkaa vastaan", Ramona vänisi.
"Anteeksi, hyvä herra. Teidän läsnäolonne ei kuitenkaan ole välttämättömyys hevostallilla, sillä teillä ei ole hevosta, tarkoitin."

Kaulanaru ja pokaali: niillä Holge taltutetaan

Rositan ja Hachimin tuotos elokuun vmrj-cuppiin

"Katso", komensin sisartani Ramonaa ja näytin hänelle Instagramin reelsiä kännykästäni. Olin säästänyt sen juuri tätä päivää varten, kun Ramona tulisi seuraavan kerran katsomaan Hassea. Siinä hän nyt oli, hikisenä röijyssään, selkeästi ohikulkumatkalla, mutta silti talikko kädessä Hassen karsinassa. Näin syksyisin Ramonalle tuli aina jokin kuntoiluvaihe, ja lannanluonti oli loistavaa kuntoilua. Ramona otti kännykkäni talikkoonsa nojaten, kun ei meinannut otsa- ja nenärypyistään päätellen nähdä kunnolla, ellei pidellyt laitetta itse.

Videon oli kuvannut puolalaisnainen, jolla oli suuri työhevonen, jolle hän tapasi puhua niin kuin vauvalle tai koiranpennulle -- eli täsmälleen niin kuin hevoselle kuuluikin puhua. Jokainen hevonen on vauvahevonen, varsinkin meidän syksynvärinen Hassemme. Ja tietenkin se videon suuri vauvaheppa. Videolla nainen ratsasti ja kuvasi samalla. Kameralle hän toimitti, miten oli kouluttanut hevostaan kuuntelemaan verbaalisia käskyjä kuin koira, ja hienosti se kuuntelikin. Nainen näytti, miten hänellä oli rungoton satula, kun muu ei hänen leveälle kullannupulleen sopinut, ja etupäätä hän ohjasi kaulanarulla.

"Joo?" Ramona sanoi hitaasti vähän ennen kuin video edes loppui ja tarjosi puhelintani takaisin minulle.
"Mä päätin, että Hassella mennään jatkossa kaulanarulla", tokaisin ja pyörähdin ympäri palatakseni tulosuuntaani ja sitä kautta hakemaan Hassen haasta. Pihalla kaikki oli niin ihanan raikasta, kun tuuli suhisi kypsyvässä viljassa tallia ympäröivissä pelloissa. Olisi täydellinen hetki aloittaa harjoittelu juuri nyt. Siis just nyt. Heti.
"Odota -- odota -- Rosita", Ramona käski askeltensa tahdissa, kun yritti juosta hameidensa painon alla perääni. "Mihin sä meet?"
"Mä alotan tän projektin nyt. Mä meen maastoon Hassella."
"Kuule, etkö sä voisi koettaa vaikka aitauksessa? Mitä Holgerkin sanoo? Ja Tino? Rikot niiden hevosen tommosella hömpötyksellä -- ja pistä herran tähden paita päälle, susta näkyy aivan liikaa ihoa!"

Pysähdyin ja katsoin Ramonaa yrittäen olla niin uhkaava kuin ikinä. En oppisi koskaan olemaan yhtä uhkaava kuin Ramona itse. Hänellä oli paksu, musta tukka ja mustien silmien yllä tasainen otsatukka, paksu sekin, niin kuin ripset ja kyömynenäkin. Ramona tietenkin vastasi heti ilmeeseeni samalla mitalla. Kaikkine helmi- ja strassikoristeineenkin hän oli niin pelottava ja löi niin kirkkaanoransseja kipinöitä silmistään, että minä olin se, jonka oli otettava hiekkaisen narahtava askel taaksepäin.

"Holge ei omista Hassesta karvaakaan", sanoin kuitenkin vakaasti.
"Holger on mun mies!" Ramona älähti niin kuin se muka tarkoittaisi jotain.
"Ja sinä Hassen toinen omistaja! Älä tee tästäkin jotain ongelmaa."
"Hassen kolmas omistaja! Ettet vaan unohda Tinoa!"
"Tino on mun eksä ja sille käy kaikki mun ideat, jos mä sanon että sille käy kaikki mun ideat."
"Tän takia sulla ei oo miestä. Sä et kuuntele niitä."
"Niinpä, enkä kuuntele suakaan. Mee vaikka Holgelle raakkumaan, mut mä meen nyt opettamaan Hasselle kaulanarua", toivotin Ramonalle ja lähdin.
"Se näyttää tyhmältä! Missään julkisella paikalla et sitten mene sillä lailla!" Ramona vielä huusi. "Ja paita päälle Rosita!"
"Mä meen kaulanarulla VMRJ-cuppiin!" ilmoitin, ja päätin sen sillä sekunnilla.

Jo Hassen haalla olin rauhoittunut. Hevoseni, ja valitettavasti myös Ramonan ja Tinon hevonen, meidän Hassemme, tuli korvat pystyssä vastaan portille. Rapsuttelin sen suloista kyömynaamaa pitkän aikaa. Hitsi. Nyt pitäisi ihan totta mennä sitten sinne VMRJ-cuppiin asti kaulanarulla, ettei Ramona tai varsinkaan Holge pääsisi kitisemään. Ei kyllä ollut mitään käryä, miten sellainen kapistus hevoselle esiteltiin. No, kyllä se järjestyisi. Vielä oli kuitenkin melkein viikko aikaa, ja Hasse nyt on kovin kiltti ja ymmärtäväinen. Sitä paitsi oli oivallinen harjoitteluilma. Melkein kypsä vilja tanssi pelloissa ja laskeva aurinko värjäsi taivaankin oranssiksi. Siinä valossa sekä minä että Hasse olimme yhtä kultaisia kuin se matkaratsastuspokaali, jota mielikuvissani seuraavan cupin jälkeen puristin ja jolla cupin jälkeen mänttäsin Holgea päähän niin että hänen nenänsäkin oikeni kauhusta. Oppisipa olemaan, kun näkisi minun ja Hassen kaulanarun mahdin. Silläkin voisi mäntätä Holgea, ellei Hasse oppisi sen käyttöön.

Seitsemän kukkaa tyynyn alla

 Rositan ja Hachimin tuotos kesäkuun VMRJ-cuppiin.


Siitä oli jo aikaa, kun Hassen kanssa oli viimeksi kilpailtu. Tino ja Holger olivat laittaneet kapuloita rattaisiin minkä kerkesivät, vaikka eivät arkena viitsineet auttaakaan. Sisareni oli sitä mieltä, että annetaan miesten päättää: turha sitä Hassea oli roikottaa kaiken maailman kilpailuissa. Minä olin eri mieltä. Kun tarpeeksi lähellä järjestettiin matkaratsastuksen kesän cup-kilpailu, pakkasin Hassen kysymättä kuljetuskoppiin ja kaasutin pois ennen kuin kukaan ehti ulista, että naisena en osaa muka ajaa kopin kanssa, eikö nyt Holge edes voisi tulla kuskiksi, ini ini ini.

Niin että tässä sitä oltiin, vaikka taukoa oli tullut jo useampi vuosi. Maasto oli kuitenkin helppoa, eikä Hasse edes hengästynyt, kun tummia kuusia lipui tasaisesti ohitsemme kelluskellessamme metsän virrassa. Oli turhaa keskittyä kauhean ankarasti. Tuskin näistä lähtökohdista voitettaisiin, eikä se ollut edes tärkeää. Se sen sijaan oli, että tässä minä olin oman Hasseni kanssa, eikä Holgen tai kenenkään ote yltänyt meihin metsän varjoissa. Saimme vain katsella ja hengittää kerrankin vapaasti.

Ja voi että, miten me katselimme. Hasse säpsähti ensimmäisen kerran, kun annoin ylävitosen tarpeeksi matalalla roikkuvalle kuusenoksalle, mutta ei se piitannut enää seuraavilla kerroilla. Sen ravi oli tasaista, mutta koska olin vain nauttimassa itsenäisyydestäni, annoin sen pysähtyä syömään aukealle. Meillä oli hyvin aikaa: seuraavalle tarkastuspisteelle ei olisi mitään asiaa vielä hetkeen. Hassen syödessä hivutin sen vaivihkaa syreenipuun alle ja katkaisin yhden oksan. Hitsi, kun saisi tehdä kesäkukkaseppeleen, mutta kun kypärä vähän haittasi. Syreeni tuoksui ihanalta, joten pujottelin kaikki oksan kukat pikaisesti palmikkooni ja taas mentiin, vaikkakin käynnissä tällä kertaa.

Löysin seuraaviltakin aukioilta aarteita. Sopivasti jyrkkäseinäisellä kummulla kasvoi niittyleinikeitä ja voikukkia. Hetken matkan päässä olevaa raunioitunutta aitaa peittivät hiirenvirnat korkealle asti. Maitohorsman sai taitettua ojasta myöskin jalkautumatta, koska Hasse suostui astumaan sivuttain tarpeeksi lähelle. Niityn ja metsän rajasta nypin pikaisesti joukon harakankelloja, metsäkurjenpolvia ja ihanaa pientä luhtalemmikkiä. Kun oma palmikkoni loppui kesken, nyhräsin kävellessämme Hassen olemattomaan harjaan niin paljon kukkia kuin siinä vain sai pysymään kiinni. Sitten loppui tila: monessakin mielessä.

Kun maali häämötti, olisin halunnut pysähtyä, tai mieluiten kääntyä takaisin. Lapsekas päähänpistoni käski keskeyttämään ja muuttamaan metsään vaikka asumaan. Maalin tuolla puolella minun pitäisi laittaa kännykän äänet takaisin päälle ja väistämättä palata kotiin. Metsässä asuminen ei tietenkään ollut oikeasti mahdollista, mutta tarvitsin jonkin muutoksen. Jos keräisin nämä kukat juhannusyöksi tyynyni alle, näkisin varmasti vain Tinon, ellen muuttaisi pian jotain.

Vaikka teki mieli pysähtyä, annoin Hassen ravata hitaasti perille asti. Se sentään oli unelmieni mies, se oli ja pysyi. Se nimittäin ei ollut mikään puolisonketale, ei entinen eikä tuleva, vaan minun oma hevoseni.

Mikähän olisi Hasselle parasta?

Kiersin tyytymättömänä Hopiavuoren hevostallin tarhoilla isäntä Eetu Hopiavuoren jalanjäljissä. Pakkasta oli noin satatuhatta astetta. Naamaa kirveli. Eetu oli tympeää seuraa, eikä osannut keskustella: osoitteli vain hevosia, nimesi niitä ja toimitti tallin rutiineista. Hän oli ollut samanlainen mörkö silloin neljäsataa vuotta sitten, kun olin käynyt tallilla pitämässä jotain ratsujousiammuntajuttua. Silloin hamaassa nuoruudessani... Ei kun pari vuotta sitten.

Talli sinänsä oli ihan jees. Tai siis tosi jees. Hassen tallin heinä oli ollut homeessa, kun olin mennyt katsomaan. Se oli ollut viimeinen tikki. Aina siinä tallissa sisäilma oli ollut ihan selvästi pilalla, mutta nyt oikeasti riitti. Olisi pitänyt lähteä jo viisituhatta vuotta aikaisemmin, mutta kun oli muka rahasta kiinni. Eikä ole oma ja hevosen terveys rahasta kiinni, ei saa olla. Pakko päästä muualle. Sisko vastusti, ja hänenhän Hasse puoliksi oli, mutta nyt hänen oli pakko päästää meidät muuttamaan vähän kauemmas hevosen takia.

Niitä tallilaisia siellä vilisi aina silloin tällöin. Aika vähän niitä oli oikeastaan. Siellä meni maneesille esimerkiksi joku kolmen jengi, josta ei ottanut pirukaan selvää, olivatko naisia vai miehiä vai mitä. Kaikilla oli nimittäin ihan samanlainen lyhyt tukka, joka vähän pilkotti pipon alta, sinipipoisella vissiin kihara, ja kaikilla jotkut tummat ratsastushousut ja mustat takit. Kahdella niistä -- pisimmällä ja lyhyimmällä -- oli ihan järkyttävän suuret ruskeat puoliveriset, ja yhdellä sellainen helmenvärinen, mitä ne koukkupolvet nyt ovat, tekke? Tallin puolella oli sitten joku partainen mutta tytönnäköinen ja varsinkin tytön kuuloinen pussailemassa vielä isompaa tupsujalkaista kylmäveristä niin kuin se olisi ollut syliin mahtuva ihmisvauva tai koiranpenikka. Sen mukana oli joku vaalea miesmalli, jonka ottaisin kaupanpäällisiksi, jos tänne tulisin. Oudon oloista, mutta kivaa possea kaiken kaikkiaan. Kohtelivat ainakin hevosiaan hyvin. Osa vissiin liiankin rakastavasti. Ainakin Eetu Hopiavuori katsoi omaa hevostaan niin kuin ylpeä isä katsoo lastaan, tai tavallaan jopa niin kuin kaunista naista katsotaan.

Tuvan puoli ei ollut hyväksi ainakaan minulle. Eikä Hassekaan siitä pääsisi nauttimaan. Siellä oli sekä keksiä että pullaa ja heti se nuori emäntä, se Nelly, työnsi kahvikuppia kohti, että ota ota. Voin kertoa, ettei näitä linjoja pidetä yllä pullaa mussuttamalla. Otin paljasta kahvia. Sitten kun Nelly istui, hän oli kuitenkin ihan normaalin oloinen. Tykkäsi urheilusta. Kuulemma kohta piti televisiokin vääntää päälle. Tour de Ski tuli. Kuulemma joku Oskarikin tulisi katsomaan, ja joku Camilla, mutta Eetu sanoi, että Oskari oli mennyt juuri maneesille. Okei, eli se joku Oskari oli yksi niistä kolmesta samannäköisestä. Tour de Ski kuulosti kuitenkin hyvältä. Jos Hasse olisi asunut täällä jo, olisin varmasti jäänyt katsomaan myös. Olkkarissa näytti olevan isompi televisio kuin minulla kotona, ja urheilun äärellä oli ihan jees tutustua. Siinä näki heti, keitä muut ovat naisiaan. Ja miehiään, tietysti.

Sitten puhuttiin rahasta. Eetu sanoi varmaan hinnan väärin, koska se oli vain hieman kalliimpi kuin Hassen nykyisellä hometallilla. Eetulla oli kuitenkin maneesi, isommat karsinat ja terveen hajuinen talli. En viitsinyt kysyä hintaa uudelleen, koska saisin saman kuitenkin kirjallisena, ja siinä hinta olisi oikein. Nelly ei reagoinut outoon hintaan mitenkään. Ei kai ollut hevosihmisiä, tai ei sitten ymmärtänyt rahasta niiden suhteen. Ihan välkyn olonen hän muuten oli, eli ei ollut kyllä siitä kiinni.

Vähän Hopiavuoren hevostallin pisteet laskivat kyllä siinä kohtaa, kun joku tyyppi päästi jonkin kakaran juoksemaan ovelta haalari päällä keittiöön kuin kotiinsa. Se kakara huusi eetueetueetueetu ja sillä oli asiaa, ja Eetu Hopiavuori nosti sen syliinsä niin kuin olisi normaalia hoitaa yritystään vieras penikka polvellaan. Sen äiti tai lastenhoitaja tuli perästä ja sanoi vain terve. Näiden tyyppien mielestä tuon naisenkin oli ilmeisesti ihan normaalia tulla paikalle, kun hierottiin kauppaa. No, eipä tässä mitään salaista ollutkaan. Nainen valikoi itse kaapista itselleen Polle-mukin ja jälkeläiselleen Muumi-kuvioisen nokkamukin ja alkoi sitten touhata keittiössä niin kuin olisi ollut itsekin Hopiavuoren emäntä. Tai... Mistä sen tiesi? Oikeastaan tuo nainen näytti Nellyä enemmän siltä, että oli Eetun puoliso. Ota nyt näistä tällaisista ihmisistä selvää. Tuo kakara ei ainakaan ollut Eetun oma.

Lopulta Nelly kutsui minuakin katsomaan Tour de Skitä, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Eetulle lupasin, että palaisin asiaan tallipaikan suhteen. Ennen lähtöäni kysyin emännältä (kai?) vielä, että voisinko käydä kylpyhuoneessa pesemässä käteni, eli oikeasti tarkastamassa naamani ulkoilun jäljiltä. Jouduin kumartumaan hieman, jotta näin koko naamani peilistä. Se ei ollut koskaan hyvä merkki, mutta onneksi huulipuna oli edelleen täydellisesti. Puin eteisessä kengät ja kiittelin vielä tutustumiskierroksesta ja kaikesta muustakin kerran eteisessä. Sitten häivyin. Rosita has left the building.

Lordi Rosita Degerlund teille

 Syljin lyijykynän sirpaleita suustani. Vitsit. Olin ladannut Level Up Life -sovelluksen ja onnistunut sen avulla pääsemään eroon kynän pureskelun pahasta tavasta. Lipsuinkohan aina ollessani harmistunut, vai muuten vain koko ajan? Nyt ainakin olin harmistunut.

VHRY:n cupissa minua vaadittiin taas olemaan lady tai sir. Halusin ratsastaa kilpaa, halusin ilmoittautua. Minusta oli tullut salakavalasti hyvä ratsastaja ja ampuja ja Hassesta hyvä hevonen. Kynttilää ei saa laittaa vakan alle, sanotaan. En kuitenkaan tahtonut leikkiä ladya ja tulla sekoitetuksi siihen teatteriväkeen, joka ei osannut ampua niin hyvin kuin minä, vaikka osasikin katsella minua nenänvarttaan pitkin. Mitä tekisin? Keksitty arvonimi oli oltava, jotta pääsi ratsastamaan. Ilmoittautumislomake kutsui minua. Leikkiladyt loivat kiusauksen pyöritellä silmiä ja huokailla merkitsevästi. En voisi tulla sekoitetuksi moisiin hulluihin. Tämäkö oli lopulta harrastukseni loppu?

Päätäni pudistellen aloin täyttää lomaketta. Jätin tyhjäksi ratsastajan nimen. Hevosen nimi oli helpompi kohta: Hassen nimeksi hyväksyttäisiin Hachim, eikä sen tarvinnut olla His Royal Highness Lord Hachim. Osoitteeksikin kävi Oravatie 8, eikä tarvinnut ryhtyä etsimään mitään Buckinghamin palatsin osoitetta. Puhelinnumeroon ei tarvinnut edes suuntanumeroa, ja ilmoittautumismaksunkin sai maksaa tavallisen kuolevaisen tapaan pankkitililtä, eikä tarvinnut lähetellä kultaisia shekkejä koristeellisissa kirjekuorissa vahasinettivaakunalla suljettuna. Miksi minun siis piti olla lady Rosita?

Kun lomake oli täytetty, palasin ratsastajan nimen kohtaan.

Rosita Degerlund.

Rosita Degerlund, perkele: ratsastaja, eikä sirkuspelle.

Painoin ilmoittautumisnappia kaivellen samalla puhelimestani Nordea Mobilea esiin maksamista varten.

Lomakkeen täytössä on virheitä.
Lisää ratsastajan nimeen liite (sir/lady).

Paukautin pöytää molemmilla kämmenillä. On se nyt ihme. Irvistellen kirjoitin nimeni eteen Lady ja etsin ilmoittautumispainikkeen uudelleen. En kuitenkaan ehtinyt klikata sitä ennen kuin sain kuningasidean. Scrollasin takaisin ylimmän kentän, ratsastajan nimen kohdalle.

Eikös ollutkin olemassa jokin nettisivu, josta sai alle parillakympillä ostaa muutaman neliön verran maata Skotlannista ja sai samalla aidon ladyn tai lordin arvonimen, jota kenelläkään kilparatsastajalla ei oikeasti ollut..? Mitä jos ostaisin..? Tarvitsiko minun tehdä tästä hankalaa? Mitä jos olisin oikeasti lady?

Pudistin päätäni itselleni ja klikkasin nimikenttää. Se tyhjeni itsekseen. Kirjoitin siihen uudelleen nimeni. Tällä kertaa nimessäni oli etuliite, jota en ansainnut sen enempää kuin muutkaan ratsastajat. Jos kerran leikitään ansaitsemattomilla kunniamerkeillä ja nimillä, joiden eteen oikeat ihmiset ovat jopa kuolleet, miksei tehdä sitä sitten kunnolla? Nimen kirjoitettuani painoin Lähetä osallistuminen -nappulaa, eikä lomake herjannut mitään.

Minä olen Loordi Rosita Degerlund teille.

Novice Endurance Champion

 Olisin luullut etukäteen, että laatuarvostelussa käyminen on vaikeampaa. Jännitti nimittäin ihan hirveästi jo silloin, kun sain kutsun tilaisuuteen. Holger oli tietenkin heti käsi pitkällä sekä kutsua että Hassen riimunarun päätä kohti, että hän vie, hän on mies talossa.
"Vitut sä ole mies ainakaan mun talossa", kerroin Holgelle. Ilmeisesti hän ymmärsi jo siitä, ettei vie Hassea yhtään minnekään, koska asiasta ei keskusteltu enää uudelleen, eikä Holge kiukutellut enää.


Pikku apinan sijaan Holger oli arviointipäivänä pikku apulainen. Tai no. Myönnetään. Tällä kertaa Holger oli hyödyllinen: iso apu. Hän ilmaantui tallille, vaikkakin ilmeisesti kuumeisen Ramonan lähettämänä, eikä yrittänyt yhtään hyppiä silmille.
"Mitä jos mä peruutan kuljetuskopin tuohon eteen?" hän kysyi, kun tein sykeröitä aamun pimeydessä ja pakkasessa Hassen harjaan.
"Joo", myöntelin, enkä edes lisännyt, että minä sitten ajan.
Hasse ei sanonut mitään. Se nukkui.

Matka suunnilleen sadan kilometrin päähän laatuarvosteluun oli sekin miellyttävä. Annoin Holgerin ruuvata radion HitMixille, jota hän tykkäsi kuunnella.
"Ootko sä ikinä ajatellu hankkia omaa hevosta?" kysyin häneltä arkiasioita koskevan sivistyneen keskustelun lomassa.
"Miksi?" Holger kysyi.
"Pitäähän joka miehellä hevonen olla", toistin Holgerin usein hokeman fraasin.
"Niin pitää. Mutta toistaiseksi meillä on hevonen vain emännällä", Holger tuumasi. Ajatuksissani lisäsin plussapisteitä  Holgerin arviointitaulukkoon, jonka avulla tarkastelin häntä ihmisenä. Siihen mennessä Holgerin arvosana oli ollut Harry Potterin asteikolla Peikko. "Ehkä mä hankin ravihevosen. Jos vaikka se juoksis mulle rahaa", Holger jatkoi nojaten päätään apukuskin penkin niskatukeen. "Ei sillä että ratsuissakaan vikaa olis", hän lisäsi ja nostin hänen arvosanansa Peikosta suoraan Surkeaksi. "Siis naisilla", hän ei malttanut olla sanomatta ja uudelleenarvioin hänen suorituksensa Hirveäksi.

Hasse oli raukea matkan jäljiltä. Meillä oli runsaasti aikaa saada se piristymään. Aluksi harjasin sen pikkupakkasessa ja nostin sitten loimen uudelleen sen selkään. Holger ei sekaantunut hevoseen liiaksi, vaan haki minulle kahvia samalla kun itselleenkin ja syötti Hasselle porkkanan. Kun matkaratsastuskisoista tutut naamat poikkesivat onnittelemaan laatuarvostelukutsun johdosta, Holger otti kyllä tosi rasittavasti onnittelut vastaan, vaikka minä olin ne ansainnut. Hän kehtasi vielä samalla läimiä Hassea takapuolelle oikein omistajan elkein. Tyydyin pyörittelemään silmiäni. Hullun maineenhan hän noin sai, eikä ratsastajasankarin. En osannut päättää, häpesinkö häntä, vai ärsyttikö minua vielä enemmän.

"Pitäsköhän sitä vähä juoksuttaa?" Holger kysyi yhtäkkiä, kun olin juuri ryhtynyt pelaamaan vähän Candy Crush Sagaa trailerin kylkeä nojaten.
"Jaa kuule", tiuskaisin. "Mitä jos mä nyt hoidan tämän? Kun mä oon kuitenkin hoitanu sen ratsastamisenkin. Niinku saavuttanu tämänkin palkinnon."
"Mä vaan ajattelin", Holger mumisi.
"Mee ostaan mulle limsaa äläkä ajattele", käskin.

Minun oli odotettava kymmenen kokonaista minuuttia ennen kuin lähdin juoksuttamaan Hassea. En tosiaankaan voinut antaa Holgerin kuvitella, että lähtisin, koska hänen ideansa olisi muka hyvä. Onneksi Holger ei sanonut mitään, sillä muuten hän olisi saanut kävellä kotiin arvioinnin jälkeen.

Juoksutin Hassea, jotta se reipastuisi, mutta en antanut sen päästä hikeen asti. Vetkuttelimme niin pitkään, että saimme lopulta kävellä suoraan maneesiin, odotella pienen hetken verryttelyalueella ja kävellä sitten tuomarien eteen. Panin merkille, että meitä vastaan talutettavalla arabianhevosella oli nahkariimu, jossa oli kullanvärinen laatta ja kaikki. Riimunarussa oli nahkaa ja ketjua, ja se sopi täydellisesti yhteen riimun kanssa. Hymyilin ja nyökkäsin kuitenkin. Ei tässä riimua arvioitu. Ei ollut tullut mieleenkään, ettei riittäisi, kun vaihdoin Hasselle puhtaan naruriimun. Seuraavalla kerralla, jos vielä toisin sitä tällaiseen tilaisuuteen, ottaisin kyllä edes riimun kanssa saman värisen narun.

Arviointi oli helppo. Minun piti juoksuttaa Hassea ravissa ensin ympyrää, sitten kolmiota ja lopuksi vielä suoraan kohti tuomaria. Sen lisäksi (ja ennen kaikkea) arvioitiin Hassen kilpailunäyttöjä: niistä oli pitänyt toimittaa todistukset jo monta viikkoa etukäteen. Lopulta yksi tuomari nosti ilmaan sinistä nauhaa.

"Mitä toi naru tarkotti?" sihahdin meitä odottaneelle Holgerille, kun pääsimme Hassen kanssa päät pystyssä pois.
"No se tarkottaa et sä sait sen noviisipalkinnon", Holger hymyili.
"Mistä sä tiedät?"
"Kai mä nyt hevosnäyttelyissä oon ennenkin ollut."
"Tietenkin."
"Rasisti."
"Pöh."

Viimeiset kahvit tallin kahviosta ostin minä: tarjosin Holgerillekin. Oli kuitenkin Holgerin ansiota, että ymmärsin hakea Hassen ansaitseman palkintolautasen. Sitä ei annettukaan nimittäin käteen niin kuin urheilukilpailuissa, vaan se piti erikseen itse noutaa sihteeriltä. Se oli oikeastaan aika hieno. Ajattelen tehdä siitä tuikkulautasen.

Kolmivuotiskauden avaus

 "Sä teet aikamoista tiliä, poika", Gunnar kommentoi.

En sanonut mitään. Kun avasin trailerin etuoven, kaksi samannäköistä voittolointa -- tämänkertaisen reissun molempien lähtöjen tavarapalkinnot -- putosi sekasotkuna loskaiseen maahan. Potkaisin ne syrjemmälle ja otin nahkaisen riimunarun koukusta. Oljo matkusti irti, niin se pysyi rauhallisena.

"Mäkin tein tiliä", Gunnar jatkoi vilkaisten loimimyttyä. "Mä totosin sun hevosen puolesta."
"Minkälaisen summan?" kysyin ennen kuin kiiruhdin kurkottelemaan trailerin salpoja auki. Kaikesta oli tullut automaattista, ajattelin riimunaru niskassani roikkuen.
"En mä sitä sulle kerro. Tulet pian vaatimaan osuuksia."
"Olisit kertonut, jos olisit hävinnyt rahas."
"Niin olisin."
"Miten sä uskalsit totota?" ihmettelin ja kiipesin traileriin. Oljo tervehti minua puhaltamalla lämmintä ilmaa käsilleni, kun laitoin sille narun. "Siellä oli kuitenkin jotain sata ninitralaista samassa lähdössä", jatkoin peruuttaessani Oljoa ulos.
"Mä en ymmärrä -- terve Oljo! Mitä likka? Mä en ymmärrä, mikä pakkomielle sulla on Ninitrasta, Joosef."
"Mitä nyt sata vuotta ammattimaista hevosenkasvatusta, miljardi jotain ravikuninkaallista tallissa, aina vievät tuhansia euroja kotiin joka raveista, kuskitkin ajavat ainoana ammattinaan ja saavat enemmän palkkaa kuin mä hikoilemalla keittiössä--"
"Joosef", Gunnar sanoi saadakseen minut hiljaiseksi. Oljo pärskähti. "Sä teit viime vuonna yhdellä hevosella muutamassa kuukaudessa kahdensadantuhannen kruunun tilin. Sä yhtä lailla valmensit hevosen, joka voittaa. Jos alkaisit mulle vuokrakuskiksi, säkin tienaisit--"
"En halua."
"Selvä."

Oljo askelsi pää pystyssä perässäni hakaa kohti. Se oli täynnä energiaa kuljetuksen päälle, reppana. Silti se malttoi jäädä aidan eteen, kun sidoin sen löyhästi kiinni. Toki se nosteli jalkojaan ja säpsähtelin pelätessäni sen potkivan, kun tavoittelin suojia sen kintuista. Kun lopulta päästin sen hakaan, se ravasi häntä korkealla kuin olisi täysiverinen, eikä viidelläsataa ostettu hevosenrumilus. Olisikohan sen kasvattaja koskaan luopunut siitä, jos olisi osannut aavistaa sen tienaavan maisemanvaihdoksen jälkeen kolmattakymmentätuhatta euroa melkein saman tien..? Ei kai.

Oljo ravasi  kaksi kokonaista kierrosta. Ajattelin sen kaartavan lopulta heinäkasalle, mutta se tulikin aidalle. Silitin sen päätä otsasta turpaan asti. Hetkeksi se painoi silmänsä kiinni, mutta kavahti taas pian kauemmas ja juoksi pärskien ja pukitellen heinäkasalleen. Hymyilin sen menolle. Oljo oli juossut kahden lähdön mittaisella reissullamme kuusituhatta euroa lisää ja avannut kolmivuotiskautensa kahdella voitolla. Siitä huolimatta hienoin hetki oli vasta siinä: minun katsellessani hevoseni hulluuttelemista. Hevoseni, joka oli kaikesta huolimatta vasta vauva. Taisin pitää Oljosta. Ja Oljokin taisi pitää vähän minusta.

Oljon koikkelehtimisesta huolimatta oli mentävä. Oli traileri purkamatta ja siivoamatta. Tallin pihassakin oli loimenmuotoisia roskia. Olisin tahtonut pitää ne, mutta tosiasiassa minulla ei ollut enää säilytystilaa yhdellekään loimelle Oljon viime vuoden hattutemppujen jälkeen.

Minä olen Rosita Degerlund, eikä minussa ole sinistä verta

 "Joo. Sovitaan näin. Teamsin kautta kuudelta. Kiitos. Hei."

Minun täytyi puhelinta pitkään sen jälkeen, kun olin hyvästellyt soittajan ja sulkenut linjan. Hassekin nimittäin töytäisi hartiaani, vaikka aina melkein nukkuikin, kun sidoin sen käytävälle hoidettavaksi. Rapsutin sen korvantaustaa hajamielisesti. Siihen se tyytyi. Olin ajatellut lähteväni maastoon, pakkastakin kun oli sopivasti vain pari astetta ja ilmakin oli tuuleton. Yhtäkkiä kuitenkin tuntui siltä, että minun pitäisi mennä sen sijaan kentälle.

Minua oli katsottu nenänvartta pitkin, kun olin ratsastanut marraskuussa Gestüt Kelsen nurmikentälle Hassella jouseni kanssa. Itse asiassa muilla oli ollut sama ilme jo silloin, kun olin hoitanut hevostani. Ilmoittautumisessa oli vaadittu minua ilmoittamaan talli, jota edustin cup-luokissa, enkä ollut tiennyt mitä vastata. Ei Joelin pienellä tallilla ollut nimeä. Koska tieto oli ollut pakollinen, olin kirjoittanut siihen Joelin talli, ja sen kisojen järjestäjä oli muuttanut omin päin muotoon Joelin Talli, ihan niin kuin se olisi muka ollut tallin nimi. Lähtölistoissa muiden kohdalla oli ollut sellaisia tallinnimiä, joita en osaisi edes lausua. Ei ihme, että meitä oltiin katsottu pitkään, kun muut olivat tulleet kaiken maailman Chateau Croissanteistaan ja minä kahden yskivän työhevosen välisestä nimettömästä karsinasta. Oli tehnyt mieli lähteä kotiin lannistuneena, vaikka en helpolla luovutakaan. Oli ollut liikaa olla aina kaikkein huonoin kaikilla mahdollisilla tavalla. Minulla oli halvin hevonen, ratsastusvaatteina farkut ja verryttelytakki, jousi oli halvin mahdollinen ja ollut monella omistajalla ennen minua. Edes ilmoittautumisessani ei lukenut sitä Chateau Croissanttia. Silti olin mennyt, sillä olin ajatellut luovuttamisen olevan niiden hienojen ihmisten mielestä vielä typerämpää kuin hevoseni, vaatteeni, jouseni ja Hassen nimetön kotitalli. Olin sitonut hiukseni, painanut Eläinkeskuksen alekorista ostamani kypärän päähän ja ratsastanut.

Ja olin näyttänyt niille. Kaikille.

Olin ratsastanut kolme luokkaa. Ensimmäisessä olin sijoittunut neljänneksi. Olin taputtanut Hassen kaulaa ja katsonut niitä hienoja ladyja, lordeja, sirejä ja serejä silmiin. Olin soittanut Ramonalle, purrut hampaat yhteen ja päättänyt, että minä pyyhin niillä kaikilla vielä lattiaa. Ja niin olin tehnyt. Minä ja Hasse voitimme kaksi muuta luokkaamme. Se ei käynyt helposti, eikä voitto ollut ylivoimainen, mutta me kaksi, nimettömän tallin rispaantunut ratsukko, näytimme joka ainoalle, että ei tässä keksityillä ladyn arvonimillä voiteta, vaan taidolla. Suomessa ei ole ladyja. Suomessa on sen sijaan kauden paras ampuja: minä.

Kun olin pakannut Hassea traileriin, muiden katseet eivät olleet muuttuneet vähääkään, mutta enää en ollut väistellyt niitä. Katsokoon. Hyvänen aika: keksityillä ladyilla oli päissään linnunsulkia. Linnunsulkia!! Eivät he olleet ainakaan sen vähempää sirkuspellejä kuin minä! Päätin, että menisin seuraavaankin cuppiin. Näyttäisin, että minä en voita tuurilla tai arpaonnella. Minä en olisi alempaa kastia jousineni ja verkkatakkeineni.

Ja minä menin.

Sillä kertaa kieltäydyin olemasta Lady. Minä olen Rosita Degerlund, perkele, eikä minussa virtaa pisaraakaan ylhäistä verta. Ennen kolmen luokkamme alkua istuin Hassen selässä hengittämässä, mutta kerrankin en yrittänyt rauhoittaa itseäni kisajännityksen vuoksi. Olin vihainen.

Ratsastin Hassella kolme luokkaa. Ammuin maaliin, enkä epäillyt enää sekuntiakaan, olenko tarpeeksi hyvä, tai onko hevoseni tarpeeksi hieno. Ajattelin, että Ramona on katsomossa tällä kertaa, ja jos minä saan ruusukkeen, minä vien sen hänelle matkien ironisesti sitä, miten typerät ladyt antoivat typerille sireilleen, sereilleen ja lordeilleen typeriä nenäliinojaan suosionosoituksiksi ennen turnajaisia.

Loppujen lopuksi sain kolme ruusuketta, joista yksi oli voittajan. En vienyt niitä Ramonalle, vaan kiitin kauniisti ja korjasin asian todellisen laidan, kun minua taas kerran kutsuttiin lady Rositaksi. Minä olen Rosita Degerlund, ja minä olen niin erinomainen ampuja ja ratsastaja, että minun nimeni sai jo sanoa oikein.

Niistä uhmakkaista cupeista ei ollut vielä paljoa aikaa, mutta kaikki viha oli jo sulanut minusta. Siksi olin lähdössä maastoonkin. Olin taas Rosita, Hassen äiti, ja Hasse oli taas Hasse, minun vauvani. En ollut lady, en ratsujousiampuja, enkä ainakaan julkkis.

Sitten tuo kirottu puhelin oli soinut äsken.

Nyt kun minua haluttiin kuulla jotain heppalehden ratsujousiammuntajuttua varten pienten tyttöjen idolina, tuntuikin siltä, että minun olisi otettava harrastus vakavammin. Pitäisi sittenkin treenata, pitäisi unohtaa kauniin ja lämpöisen talvipäivän maasto. Pitäisi voittaa lisää.

Puhelinsoiton aiheuttama paine hartioissani ei tuntunut enää hyvältä. Nostin satulan haukottelevan Hassen selkään. Menisin kuitenkin maastoon miettimään. Jos jatkaisin jousiammuntaharrastustani, ilmeisesti olisin pienten tyttöjen esikuva. Silloin minun tulisi ehdottomasti käyttäytyä paremmin: osoittaa terveempää urheiluhenkeä, lopettaa typerää lady-liitettä vastaan kapinointi, hymyillä...  Lopettaa tupakointi... Teeskennellä, että harrastusyhteisöni oli muka kannustava ja ihana... Ja jos en halunnut muuttaa tapojani, minun täytyi vaihtaa harrastusta ja olla taas ei-kukaan.

Olisi ihanaa olla taas ei-kukaan. Toisaalta sekin oli ihanaa, kun meni Hassella täyttä laukkaa ja ampui maaliin ihan keskelle niin että mäiskähti.

"No joo Hasse. Tuuppa äiskän kaa niin mennään kattoon nähtäskö taas pupuja metsässä."

Ruusukkeet: Zen.

VMRJ Xmas Inspiration

Rosita ja Hasse osallistuivat VMRJ:n alaisiin tarinakisoihin jouluaattona ja sijoittuivat sijalle 1/2 120 km:n luokassa.

Pentuna kävin ratsastustunneilla. Siellä piti mennä usein mustalla ponilla, jonka nimi oli Fairy, koska olin muihin verrattuna aika pienikokoinen ja kevyt. Aluksi Fairy oli kiva poni: talutusratsastuksessa sillä meni samalla lailla kuin muillakin. Sittemmin aloin inhota sillä ratsastamista. Se ei ollut nopea, se ei ollut hyvä kouluratsastuksessa, se hyppäsikin yhtä vähän kuin pikkulasten ratsastamat shetlanninponit. Mitä enemmän hävisin Fairylla leirikisoissa, sitä vahvemmin minusta tuntui, että olisin halunnut olla paras. Voittaja. Myöhemmin sain muutaman kerran ollakin, mutta en hevosten kanssa. Voitin hanmoodossa, kendossa, painissa, pesäpallossa, pikajuoksussa, kolmiloikassa, keihäänheitossa... Ja sitten kasvoin aikuiseksi.

Ei ollutkaan ihme, kuinka varsinkin sisartani vähän hykerrytti, kun ostimme hevosemme, Hassen, yhdessä Tinon kanssa. Hasse ei nimittäin ollut eikä ole mikään voittaja. Siitä piti tulla hyvä harrasteratsu, ja niin tulikin. Se käveli uskollisesti maastossa ja autoteilläkin, veti kevyttä koppakärryä sinnikkäänä kuin pikku härkä ja nautiskeli harjauksesta ja huomiosta nukkuen. Sitten kyllästyin tasaisuuteen ja harrastamiseen. Ja näin Seinäjoella ratsujousiammuntakurssin. Ja mielikuvissani itseni sillä kurssilla. Sitten voittamassa kilpailuita.

Nälkä kasvoi syödessä. Hasse laukkasi ja minä ammuin ensimmäisen kerran napakympin. Hasse laukkasi ja ammuin ensimmäisen kerran kilpailuissa. Se meni ohitse, mutta kuitenkin. Hasse laukkasi ja ammuin marraskuun 2020 VHRY-Cupissa kolmessa luokassa täydellisesti maaliin ja toin voitot kotiin. Oli mahtava tunne olla taas voittaja, ja tällä kertaa oman hevosen kanssa. Sitten kyllästyin laukkaamaan suoraan, kääntymään ja ampumaan. Ja näin, että matkaratsastuksesta, jota joskus vasemmalla kädellä olimme kokeilleet siellä sun täällä, oli tarjolla arvokisaruusuke. Ja mielikuvissani näin itseni ratsastammassa kilpaa sen ruusukkeen perässä. Sitten istumassa satulassa, kun se ruusuke pujotettiin Hassen suitsiin.

Siinä minä siis olin. Viimeisin VMRJ:n alainen matkaratsastuskilpailumme oli ollut siihenastisen uramme pisin taivallus, mutta se ei riittänyt. Olin halunnut vielä enemmän. Sitä varten seisoin työntämässä Hassen satulalaukkuun vielä yhtä varariimunarua, varavesipulloa ja kännykän varavirtalähdettä lisää. Olin menossa voittamaan sen ruusukkeen, joka oli muita arvokkaampi, enkä häviämään tai putoamaan, mutta sisareni ei ollut antanut periksi varavahinkoesineiden suhteen. Kuulemma tärkeintä oli pitää minut turvassa siitä huolimatta, että naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa. Hän oli väärässä. Tärkeintä oli saada se muita arvokkaampi ruusuke omalla hevosella ja sitten syöttää se sisareni miehelle, jonka mielestä naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa.

VMRJ:n merkki: VMRJ, ruusuke: Marjahilla.

Black Magic Mile

 Joosefin ja Oljon tarinassa Black Magic Mile juostiin vasta 12.11.2020, Marraskuun Murkkujen jälkeen.

"Älä ylpisty", Gunnar kehotti pilkettä silmäkulmassaan kun hymyilin itsevarmasti Oljon kärryllä. Hän mutisi Oljolle rauhoittavia kehuja napatessaan yllättävän ketterästi kiinni sen ohjista.
"En en", vastasin vähättelevästi. En oikeastaan ollut juttutuulella. Vaikka en voinut lakata hymyilemästä, se ei johtunut ilosta tai kuplivasta jännityksestä, eikä varsinkaan Gunnarin epäilemästä ylpistymisestä. Olin kauhusta kankea. "Mulle on pääasia, että mä voitan sut ja Bonnien, Markus", sanoin leikilläni. Markus, joka ei ollut sen enempää juttutuulella hermostuksissaan, tuhautti nenäänsä Bonnien pääpuolesta ja loi minuun häijyn katseen.

Marraskuun Murkusta oli tullut kymppitonni rahaa, enkä ollut vieläkään päässyt yli siitä. Olin ilmoittanut Gunnarille, että Oljo ei juokse enää tänä vuonna. En halunnut rasittaa sitä liikaa, enkä pilata sen ensimmäisen kilpavuoden statistiikkojakaan. Saati sitten omiani: saattaisin pian oikeasti olla rahan arvoinen vuokrakuski. Gunnar oli kuitenkin muistuttanut terävästi, että Oljo oli jo ilmoitettu vielä muutamaan lähtöön, ja että nyt sitä kannattaisi viedäkin, kun oltiin porukalla lähdössä. Vaikka epäilin, että Gunnar tahtoi Oljosta oikeastaan kirittäjän Bonnielle, en silti tohtinut vastustella.

Joten tässä sitä oltiin.
Odottamassa viimeisiä minuutteja ennen hevosten esittelyä.
Black Magic Mile oli alkamassa.
Bonnie ja Oljo, kaksi samannäköistä ja saman ikäistä tammaa, juoksisivat pian taas toisiaan vastaan isoista rahoista.
Ihme, että Markus halusi vieläkin lähteä lauantaisin yhdessä kaljalle.

Aika eteni sykäyksittäin. Yhdessä vaiheessa yritin hengitellä rauhassa tarkistaessani, että kypäräni ja ajopukuni oli ojennuksessa. Kilpailin Wäckelinin puvussa, kuinkas muutenkaan. Seuraavassa vaiheessa puristin jo hyödyttömästi ohjaksia Bonnien perässä ravaavan Oljon kärryillä. Sydämeni hakkasi vieläkin lujempaa, kun kuulin, miten kuuluttaja sanoi sekä Oljon että minun nimeni oikein tällä kertaa. K. Happy Creaturea ohjastaa Joosef Kurjenharju. Happy Creature juoksi viimeksi voittoon Marraskuun Murkuissa.

Aika pikakelautui taas siihen pisteeseen, kun kuulin ne sanat, jotka saivat vereni kuplimaan. Yksi. Kaksi. Aja. Ja minä ajoin voitosta, vaikka jäimme hankalaan paikkaan ninitralaisten taa.

Tiesin, ettei Oljo laukkaa. Tiesin, että vaikka kuinka painostaisin sitä suorilla ulkoradalla, se pysyisi ravissa. Matkaa oli vain maili. Oljon kaviot nielivät metrejä nopeasti. En ehtinyt sääliä hevosta; siihen matka oli liian lyhyt ja liian nopeasti ohitse. En katsonut, kenen kaksi hevosta ohitimme. Näin vain ninitralaisten kuskien selät ja tiesin, että noiden ohitse minun on pakko päästä. En ehtinyt edes ilahtua, kun toinen hevosista hyytyi heti ensimmäisessä kaarteessa: oli kai hapoilla. En tunnistanut hevosta, joka nousi jäljelle jääneen ninitralaisen rinnalle loppusuoralla samaan aikaan minun ja Oljon kanssa. Omituinen väkivaltainen kilpailuhenkisyys nosti minussa pelottavasti päätään. Näin mielikuvissani, miten löisin Oljoa ja nakkaisin sitten piiskan jomman kumman kilpakumppanimme kavioiden alle. Onneksi mielikuva tuntui kamalalta jo sillä ohikiitävällä hetkellä, kun ajattelin sitä.

Maaliviivalla en tiennyt, kuka meistä oli ollut ensimmäisenä perillä. En voinut olla katkera sille ninitralaiselle. Oljo oli juossut varmemmin kuin koskaan. Vaikka olisimme kolmansia, Oljo oli voittanut tuhansia euroja ja tehnyt hyvän ajan. Sitten kaiuttimista kuului: "ja ensimmäisenä maalissa Happy Creature, toisena Coronation Burn, Oxalis Ach, Rest In Speed... Ja niin edelleen. Ohjat meinasivat väkisin livetä käsistäni yhä uudelleen, eikä Oljo olisi meinannut sen vertaa hidastaa, että sen selkään saatiin mustanoranssi voittoloimi. 

 

Päivä oli pitkä vielä voittomme jälkeen, mutta vielä kotimatkallakin istuin korvat soiden ja äimistyksestä mykkänä autossa. Nyreä Markus ilmoitti, että minä tarjoaisin vähintään hänelle ruuan, kun pysähtyisimme puolimatkassa syömään jotain. Minä vain nyökytin.

Joelin talli

Hassen karsinan ovessa oli sellainen kokoon taittuva teline, johon satulan sai laskettua käsistään. Se oli varmaankin tallin ainoa mukavuus. Nostin satulan Hassen selästä siihen telineeseen, enkä saanut millään katsettani irrotettua siitä. Vaikka tiesin tarkasti tuijottavani ihan tavallisen satulan takakaarta, en saanut liikutettua silmiäni. Inhosin sitä satulatelinettäkin, kun inhosin niin koko tallia. Satulahuone oli niin kylmä ja kostea, että fleeceloimi oli pakkasaamuina jäästä kova. Ainoa satulamme oli mennyt lyhyessä ajassa niin kamalaksi koppuraksi, etten edes harkinnut uuden ostamista. Ei tänne, ei tälle tallille. Ihme, ettei Hassella ollut riviä, kun se oli seissyt koko syksyn mutalutakossa, jota kutsuttiin tarhaksi.

Riistin katseeni satulasta ja hengitin syvään saadakseni voimia vielä suitsien ottamiseen hevoseni päästä ja sen karvan harjaamiseen. Tallin kunto ei ollut varsinaisesti Joel-isännän syytä. Tiesin, miten kovasti hän yritti. Aina kun isäntä vain jaksoi, hän oli korjaamassa ja laittamassa mitä milloinkin tallissa tai tiluksilla. Karsinat oli aina viimeisen päälle siivottu. Joel ei vain sanonut ääneen sitä, minkä me harvat yksityisenomistajat tiesimme. Hänellä oli rahat loppu, niin kuin terveyskin. Niiden takia talli ajautui koko ajan huonompaan jamaan, ja kun yksikään järkevä ihminen ei hevostaan enää tänne tuonut, toivo toipumisesta oli turhaa. Voi miten mielelläni minäkin olisin lähtenyt Hassen kanssa, mutta en voinut yksin tehdä sellaisia päätöksiä.

Hasse parka. Säälin sitä hiljaa harjatessani sen kaulaa. Se seisoi yöt kosteusvauriolta haisevassa karsinassaan ja päivät lutakkohaassaan kaikkien omistajiensa takia, minunkin. Ramona oli sitä mieltä, että Joelin talli oli ihan hyvä Hasselle, sillä se sijaitsi melko lähellä Ramonan ja Holgerin kotia. Tino puolestaan ajatteli tätä nykyä, että halvin karsina on paras karsina, sillä eipä hän enää ymmärrettävästi Hassea käynyt katsomassakaan. Minun oli oltava Tinon kanssa samaa mieltä rahatilanteeni vuoksi, mutta jossain täytyi kulkea raja. Katto Hassen karsinan yläpuolella oli painunut. Jos tuo tuolta putoaisi hevoseni niskaan, niin itseämme saisimme syyttää...

Kymppitonni

 Oljo voitti 10 000 euroa Karoluksen raveista.

Oljo ei ollut sellainen rauhallinen tammaa, jonka karsinassa tavallisesti istuisi väkeä. Tiesin olevani uhkarohkea, kun olin siellä. Silti kyykötin selkä ovea vasten sen kavioiden ulottuvilla. Se söi juuri heiniään, joten se oli rauhallisimmillaan. Silti kavahdin hieman joka kerta, kun se astui lähemmäs minua. Toistaiseksi se oli kuitenkin tahtonut ainoastaan poskisilityksiä, mutta vain muutama hipaisu kerrallaan.

Minulla oli kakkostililläni yli kymmenentuhatta euroa rahaa. Se oli Oljon tili. Aamulla minulla oli ollut siellä vain vähän tonnin päälle, sillä sen verran Oljon voittorahoista oli jäljellä ostettuani sille oman hiittikärryn. Kymppitonnin Oljo oli juossut sinne aamupäivällä. Yksistä pikku raveista.

Kymmenentuhatta oli iso summa. Minulla ei ollut koskaan ollut sellaisia rahoja. Painoin pääni käsivarsieni varaan miettiessäni, mitä sillä saisi, mutta säpsähdin taas Oljon liikahtaessa. Käytetyistä autoista saisin valita minkä ostaisin kymppitonnilla. Jällivaarassa kymppitonni oli myös yli kymmenesosa rivitalokaksion hinnasta, joten kymppitonnin omistamalla saisin pankkilainan omaan asuntoon. Kymppitonnilla saisi vaikka miten monta lomamatkaa. Kymppitonnilla maksaisi melkein kahden vuoden vuokrat!

Oljo laski taas päänsä silitysetäisyydelle. Kavahdettuani silitinkin sitä. Se katsoi minua toisella silmällään ja mielestäni sen ilme oli luottavainen toisin kuin minun ajatukseni sitä kohtaan sen karsinan pohjalla kyykkiessäni. Puristin huuleni tiukasti yhteen ja räpyttelin silmiäni. Voi Oljo, minun Oljoni. Sillä ei ollut aavistustakaan, että se oli juossut kymppitonnin ihmisrahaa. Se oli saanut palkaksi vain muutaman hassun porkkanan, ja koko kovan työn se oli tehnyt tyytyväisenä vain niiden eteen. Kilon porkkanapussi  maksoi Jällivaaran marketissa euro neljäkymmentä, eikä Oljo ollut edes saanut koko pussillista. Laillisesti sen rahat olivat minun, mutta miten minä voisin ne käyttää?

Karsinan oven avautuminen tuli yllätyksenä. Oli hyvää onnea, etten kaatunut tallikäytävälle pitkin pituuttani, vaikka nojasin ovea. Sen sijaan oli huonoa onnea, että pyllähdin Markuksen varpaille. Tai no, miten sen nyt ottaa. Olisin voinut päätyä istuksimaan Gunnarinkin varpaille. Markuksen kasvot kääntyivät yläilmoista puoleeni väärin päin kulmat kohollaan.

"Aa. Nyt mä ymmärrän", hän sanoi.
"Mä takaan, että sä ymmärrät väärin", vakuutin hänelle.
"Ei kun kyllä mä ymmärrän ihan oikein. Vai on teillä tämmönen suhde. Vai sillä tavalla. Vai asutte te sitten yhdessä. Ei ihme jos voittoja ropisee."
"Ei, Markus, vaan mä odotin sua. Mä oon pitkän aikaa yrittäny keksiä, miten mä voisin istua sun sylissä, ja nyt mun toive viimein toteutui."
"No tuu sitten ylemmäs. Ei kun oikeasti. Mene nyt pois siitä. Sä istut mun kengät linttaan, ja sitä paitsi ei ole normaalia istua toisen miehen kengillä. Varsinkaan kun sen jalat on niissä."

Nousin ylös katsomatta Markukseen. Kuulin takin rahinasta miten hän pudisti päätään ennen kuin kopautti väkirehut sangosta Oljon ruoka-astiaan. Pyyhin vaivihkaa silmiäni Oljon harjajouhiin.

"Ruokarauha olis kova sana", Markus huomautti. "Hei -- itkeksä?"
"No en! Tietenkään! Mä vaan katoin onko rintaremmi oikeesti katkassu näin paljo näitä jouhia!"
"Jaa. Mä ihan luulin et sä itket kun sä katoit aika läheltä niitä todella pitkiä rintaremmin takia ihan selkeästi katkeamattomia jouhia", Markus sanoi kuivasti.
"Niin, mä en yhtään ihmettele että sä näet omiasi."
"Tuu ruokkimaan avuksi."
"Enkä. Mä en oo töissä täällä. Mee nyt siitä. Mä haluan tutkia vielä vähän näitä jouhia. Mä aloin vaan äsken ajatella niiden katkeamista, kun Oljo sai... Niin paljo... Rahaa. Ja kun se saa palkaksi pelkkää porkkanaa..."
"No niin. Okei. Joo. Jotkut kyllä kiinnostuu just sillon kattoon jouhia tosi läheltä... Yleensä kyllä pikkutytöt, Joosef, pillittävät pikkutytöt!"
"Mee jo pois."
"Joo joo!" Markus hyrisi mennessään ja huusi vielä perään: "lauantaina sit hiitille! Tuuksä huomenna?"
"En tuu, tällä on kävelytystä vapaata vaan!"

Säpsähdin, kun Oljo värisytteli selkänahkaansa syödessään. Laskin kuitenkin vielä käteni sen kaulalle, vaikka sillä oli puoli naamaa ruokakipossa, jota se saattaisi ihan hyvin puolustaa minulta. Silitin sitä ja se oli pehmoinen. Päätin säästää sen rahat. Oljoa ostaessani olin ajatellut myyväni sen sitten pois, ellei juoksu kulje, mutta nyt minun ei tarvitsisi. Sillä olisi kymppitonni omaa rahaa, jolla se maksaisi itse karsinavuokriaan, mikäli tulisi tiukkaa.

Lähdin hiljaa pois karsinasta, mutta en tekemään muiden puolesta ruokintahommia, vaan kotiin.

Karoluksen lähtöselostus

Oman tallimme kasvatti näytti mistä se on tehty ja johti koko matkan pitäen täpärästi voittoon saakka. Rest In Speed teki hyvän juoksun johtaneen rinnalta ja hävisi täpärästi voittaneelle. K. Bad Pig lähti haastamaan vauhdilla liikkeelle lähtenyttä K. Happy Creaturea ja laukkasi lyhyesti. Laukan jälkeen teki hyvän juoksun kuolemanpaikalla juosseen takana mutta ei riittänyt haastamaan kärkikaksikkoa Mathematic laukkasi kun rinnalta laukkasi K. Bad Big Pig. Hevonen sai paikan johtavan takaa ja kun kiritilat aukesi ei kiri kantanut kärkikahinoihin. Bonnienné Speed juoksi umpipussissa Mathematicin perässä ja kiritilojen tultua oli maali liian lähellä. Sweet Candy lähti kiertämään 600m matkaa maaliin kolmattarataa ja hyytyi sinne muuten hevonen sai hyvän suojajuoksun. Amery Black kääntyi 400m matkaa maaliin Sweet Candyn perään kun ei saanut vetävää selkää eteen yritti vielä neljättä rataa kiertää mutta kiri ei enää purrut. So Hiragana otti kiriin lähdettäessä lyhyen laukan ja menetti siihen monta sijaa. Siihen saakka tamma juossut hyvin parijonossa. K. Big C ei saanut oikein juoksunkulusta kiinni ja laahasi muiden mukana maaliin. Poetry In Motion oli pyshtyä lähtökiihdytyyksessä ja sen jälkeen tyytyi juoksentelemaan muiden perässä. Oxalis Ach hiljensi rajusti kierroksen jälkeen sisäradalta ja jäi kaikkien muiden perään juoksemaan. 

Yllätysvoitto

Rosita ja Hasse olivat Yorcan hunt trackilla 1/12

Se tuli täysin yllätyksenä. Se, kun meille Hassen kanssa annettiin sinivalkoruusuke. Sen ruusukkeen värillinen osuus toi minulle mieleen tiskirätin, jota äiti käytti, kun olin lapsi. Tiskirättiruusuke. Silottelin poninhäntääni juuri ennen kuin se annettiin minulle. Hassekin näytti ihan nukkuneen rukoukselta.  

Olin ollut jo pakkaamassa Hassea pois. Rata ei ollut mennyt huonosti, vaan ihan nappiin, mutta muut olivat vain vaikuttaneet niin paljon paremmilta. Olimme kilpailleet Yorca Warmbloodsissa ihan oikeissa jousiammuntakisoissa, emmekä missään huuhaamarkkinoilla, joilla ihmiset liehuivat keskiaikaisissa roolipelipuvuissaan. Miten olisin voinut muka sijoittua sellaisia ratsukoita vastaan, jotka kilpailivat oikeasti voittaakseen, eivätkä leikkiäkseen ritaria tai prinssiä? Sitten joku oli tullutkin hoputtamaan. Pian nyt, Degerlund! Palkintojenjakoon!

Vaikka olin ollut varma häviöstäni, olin rakastanut radan ratsastamista. Kerrankin olin ollut yksin kilpailuissa, ja vaikka Ramonan puuttuminen oli pelottavaa, Holgerin poissaolo tuntui voimaannuttavalta. Ratsastaessani olin tuntenut olevani yksin, mutta asiantuntevana, enkä pelokkaana. Olin ajatellut, että tällaisille ratsukoille on kunnia hävitä, joten tehdäänpä, Hasseni, tähän asti paras suorituksemme. Ja niin me olimme tehneet. Hasse oli ollut hereillä, laukannut suoraan ja kyselemättä. Minä olin ehtinyt ampua jokaiseen tauluun, vaikka päädyn osumat olivatkin olleet hutiloituja ja hätäisiä suotta kiihdytetyn vauhdin takia. Se oli totta tosiaan ollut hyvä rata. Ei ollut puuttunut mitään muuta kuin Ramona minua onnittelemasta jälkeenpäin.

Vaikka aamulla yksin lähteminen oli tuntunut pahalta, vaikka käsiä oli tärisyttänyt jo ajomatkalla, oli kannattanut tulla. Tarvitsin juuri tällaista itsetuntoboostia.