Diilejä

Oli jouduttu käymään monesta taistelusta koostuva sota, että olimme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mikä olisi Hasselle parasta. Sen olisi pitänyt päästä homeisesta Joelin tallista pois jo aikaa sitten, ja olin vain odottanut, koska sen keuhkot vaurioituisivat ja elämä päättyisi. Uutta tallipaikkaa, jonka Holge antaisi Ramonan hyväksyä, ei kuitenkaan ollut löytynyt. Suurin osa oli ehdottomasti liian kalliita, vaikka minä, Ramona Holgeineen sekä Tino maksoimmekin karsinamaksut kolmeen osaan jaettuna. Tinolle olisi kyllä käynyt kalliskin, ja minulle tiettyyn rajaan asti, mutta koska Holgen mielestä Hassen piti saada asua käytännössä ilmaiseksi, Ramona piti jarruja päällä. Ne harvat paikat, jotka olivat yhtä ilmaisia kuin vanha homeinen talli, olivat ihan yhtä homeisia ja surkeitakin.

Kesäkuussa sitten vain kyllästyin. Olin Hiekka-Ahossa VMRJ-cupissa ja nautin siitä, ettei kukaan ääliö, tai siis Holge, ollut lähelläni. Päätin, että nyt muuten me pääsemme hittoon sen hullun valitsemasta homepesästä. Irtisanoin Hassen karsinapaikan, ja siitä seurasi ihan hirveä huuto.

"Mä paan sen konin makkaratehtaalle! Ei sitä taivasalla pidetä! Mihin sä ajattelit sen laittaa? Sun rivitaloasunnon takapihalle?" Holge paasasi puhelimessa.
"Harmi kun ne ei ota makkaratehtaalla vastaan vaimolta ja sen siskolta varastettuja koneja!" huusin päälle, koska vaikka Ramona omistikin Hassesta kolmasosan, Holge ei omistanut edes yhtä korvankärkeä.
"Mä en jumalauta maksa mitään monen sadan karsinavuokria!"
"Se on tosi harmi et sä oot niin köyhä! Onneksi sulla ei oo varaa ostaa hevostakaan, niin että me normaalituloiset voidaan katsoa meidän hevoselle paikka!"
"Mä en voi uskoa että sä tuut samasta äidistä kun Ramona, senki luonnevikanen akka!"
"Mä en voi uskoa, että Ramona pitää sua eikä vaihda jo toy boyta, senki köyhä pieru!"

Huuto päättyi hetkeksi, kun laitoin puhelimen kiinni. Sitten Holge oli oven takana. Kun en avannut ovea, Holge räyhäsi ulkona. Onneksi ovi ja seinät eristivät ääntä hyvin.
"Päästä Holger sisälle", Ramona sanoi rauhallisesti niin kuin riiteleville kakaroille, kun soitti selkeästi Holgen pyynnöstä perään.
"En kai mä nyt hullu ole", vastasin siihen ja estin molempien numerot väliaikaisesti.

Kun Hassella ei enää kuunvaihteen jälkeen ollut kotia, uusi oli ihan pakko valita. Siihen nerokas juoneni nojasikin. Rajasin Tinon kanssa vaihtoehdot kolmeen, sillä hän oli yhteistyökykyisin osaomistaja, eikä ollut naimisissa raivohullun vajakin kanssa. Yksi vaihtoehto oli se makkaratehdas, jolla Holge oli uhkaillut. Tino ei tehnyt Hassella enää mitään, koska emme enää seurustelleet, joten hän voisi koska tahansa päättää luopua osuudestaan. Holge puolestaan voisi pakottaa Ramonan luopumaan omastaan, ja yksin en pystyisi maksamaan Hassen kuluja. Kaksi muuta vaihtoehtoa olivat kuitenkin toiveikkaampia: Riitan ratsastuskoulu -niminen paikka valtatien varressa, ja Storywood Dressage Center. Jälkimmäinen oli yli puolet kalliimpi kuin ratsastuskoulu ja noin kahdeksan kertaa kalliimpi kuin Hassen vanha koti, Joelin talli, mutta kannatti edes yrittää. Monesti pääsin tallin isäntien ja oikeastaan kaikkien kanssa yhteisymmärrykseen, jos pidin tarpeeksi avonaista toppia ja vihjailin tarpeeksi siitä, mitä meillä voisi olla.

Neuvottelukierrokseni alkoi Riitan ratsastuskoululta, joka oli hieman lähempänä kotiani kahdesta paikasta. Ratsastuskoulua johti jo tämän Riitan tytär Pirjo, mutta neuvotteluissa oli edelleen pääosassa ja aikuista lastaan opettamassa eläköitynyt Riitta, jolla oli tiukka harmaantunut nuttura ja jämäkkä kädenpuristus. Heti kävi erinomaisen selväksi, että täällä osattiin käsitellä hevosia ja niiden ratsastajia. Kuuden tunnin minimaaliset tarhausajat eivät kuitenkaan houkutelleet. Hasse oli tottunut olemaan ulkona mahdollisimman pitkään, ja hevoselle kahdeksantoista tuntia vuorokaudesta karsinan vankina oli tosi pitkä aika. Hyvä paikka se oli joka tapauksessa muuten.

Jatkoin seuraavaan paikkaan suoraan Riitalta. Storywood Dressage Centerin pihassa ruuvasin auton aurinkolipassa olevan peilin esiin. Lisäsin hieman huulipunaa ja pöyhin hiuksiani. Nyin vaatteet parempaan asentoon ennen kuin nousin. Riittaan eivät mitkään temput tepsineet, mutta tämän tallin omistikin puhelimessa esihurmaamani mies, Trevor Andrews. Joku amerikanpellehän hän oli, mutta eipä minun ollutkaan tarkoitus hurmaantua hänestä vaan hurmata hänet. Tänne se halpa karsinapaikka, että pääsen kauemmas Holgesta ennen kuin vahingossa kaadan ruokasuolaa hänen silmänmuniinsa!

Joku pikkutyttö käveli vastaan reippain ponitytönaskelin heti tallin pihassa. Jes. Kakarat tallilla olivat hyväksi, koska jossainhan heidän piti oppinsa saada, mutta muutama oli ihan tarpeeksi. Ratsastuskoululla samanlaisia oli ihan vilissyt. Pentu oli sellainen pätkä, jollaisia he nyt ovat, lippis päässä. Hänen nimensä olisi voinut olla Anni tai Sanni, ja hän olisi voinut olla vaikka Prinsessa-nimisen ponin hoitaja. Olin ollut samanlainen pentuna, mutta en enää ala-asteen viimeisinä vuosinakaan noin pätkä. Valmistauduin sanomaan iloisen hein ja hymyilemään kannustavasti tälle tulevaisuuden toivolle, mutta Anni tai Sanni tulikin käsi ojossa kohti.

"No terve, ja tervetuloa Storywoodsiin! Me ei ollakaan puhuttu aiemmin, kun Trevor oli kuulemma vastannut sulle puhelimeen, mutta hauska tavata. Mä olen Storywoodsin emäntä, Minni Vanha-aho."

Voi nyt suoraan sanoen paska!

Olin tyytyväinen siihen lähes riittamaiseen kädenpuristukseen. Olin tyytyväinen suuriin tarhoihin. Pitkiin ulkoiluaikoihin. Siisteyteen. Tallirakennusten selkeyteen. Esittelykierroksen reippauteen ja asiantuntevuuteen. Sen saamarin Minnin, joka ei ollut mies, ääneen, jolla hän osasi puhua niin, että tuulessakin kuuli, eikä tarvinnut karjua koko ajan TÄ niin kuin jollekin mutisevalle Holge-paskahousulle. Nyt ei kuitenkaan auttaisi, vaikka kaivaisin miten monta tissiä esiin ja vaikka miten ripeästi räpyttäisin silmäripsiä. Riitalle oli mentävä. En voinut maksaa tällaisia summia edes Holgen kiusaksi. Sitä paitsi Ramona ei ikinä suostuisi, vaikka Tino suostuisikin.

En kuitenkaan kehdannut sanoa heti mitään. Kuka hullu tuli katsomaan karsinapaikkaa, josta ei aikonutkaan maksaa pyydettyä hintaa? Kiitin kierroksesta niin herttaisesti kuin osasin ja lupasin palata asiaan. Kotimatkan unelmoin synkästi Storywoodsin luksuselämästä, jota Hasse ei eläisi. Seuraavana aamuna soitin takaisin ja teeskentelin, että olin muka tehnyt juuri päätöksen.

"Okei, selvä juttu!" itse puhelimessa sillä kertaa oleva Minni sanoi, kun kerroin pahoitellen Hassen menevän muualle. "Saanko kysyä, oliko jokin tai useampi ratkaiseva tekijä? Ihan että osataan parantaa tallia tarvittaessa tulevaisuudessa?"
"Ei", huokaisin. "Suoraan sanoen mieluiten olisin tuonut Hassen sinne. Me ei kuitenkaan edes yhdessä pystytä maksamaan teidän vuokraa. Siis teillä on pelit ja vehkeet, joten tietenkin hinta on niihin nähden kohtuullinen, mutta tällä hetkellä Hasse asuu siis vanhasta autotallista tehdyssä paskatallissa satasella kuukausi."
"Okei -- satasella kuukausi. Siihen me ei pystytä vastaamaan, mutta jos se on hinnasta kiinni, kyllä mä luulen että me päästään sopimukseen. Mitkä on sellaisia palveluita ja asioita, joita sä tallilla tavallisesti haluat käyttää?"
"Tähän asti me ollaan ruokittu ja siivottu itse ja eletty ilman kenttää, että... Olishan se hienoa, jos olis kesällä kenttä ja talvella huipputapauksessa maneesi. Ja jos joku muu ruokkis vaikka aamut ettei enää tarvis riidellä että kuka sinne menee ennen töitä, tai edes viikonloppuaamut niin sais nukkua."
"Jaaha. Kuules. Mulla on tämmösiä diiliehdotuksia--"

Niin siinä kävi, että teimme suullisen sopimuksen Hassen tulevasta kodista. Onnittelin itseäni siitä, etten ollut soittanut ensin Riitalle. Pyörittelin hetken puhelinta ruokapöytääni vasten tyytyväisenä. Sitten nousin, nappasin autonavaimet eteisen pikkupöydältä ja häivyin Ramonan ja hänen ääliönsä luo.

"Huijausta", Holge tuomitsi Ramonan keittämän kahvin ääressä, kun näytin Storywood Dressage Centerin kotisivut ja kerroin Hassen muuttavan sinne.
"Ramona. Sun koira räksyttää mulle taas. Voitko komentaa sitä tai mä potkaisen sitä?" sanoin siskolleni.
"Holger on kylläkin ehkä oikeassa", Ramona tuumi. "Tommoset puitteet ja toi hinta..."
"Mitä sä oikeesti sovit maksuksi?" Holge kysyi. Hän luuli aina, että olin epärehellinen rahasta.
"Annan persettä lisäksi torstaisin", totesin kohteliaasti. "Mä käsitän että sä oot kateellinen, mutta kun sulla ei vaan valitettavasti oo muhun varaa kuitenkaan, niin et sä voi vaan omia mua."
"Nyt sitte!" Ramona suuttui.
"Millanen mies se on, joka tommosesta tallista tarjoaa muka noin halpoja paikkoja?" Holger marmatti.
"Ei varmaan mikään mies pystyiskään siihen", hymisin omahyväisesti, vaikka itsekin olin luullut jonkun miehen omistavan tuollaisen tallin. "Tää on onneksi nainen, niin se on sentään vähän pystyvämpi."
"Nainen!" Holge ulvaisi niin kuin vajakki kierosilmäinen karhu, jota oli ammuttu suoraan persuksiin. Hän ei kuitenkaan jatkanut. Jos Holgen hyväksi on jotain sanottava, niin hänestä nainen ei lähtökohtaisesti ollut sen huonompi kuin mieskään. Ei ainakaan ennen kuin meni naimisiin. Ramonan oli kuitenkin tehtävä aika lailla niin kuin Holge sanoi.
"Mä lähden nyt", ilmoitin ja laskin sievän kukallisen kahvikupin sievälle kultareunaiselle asetilleen niin kovin sirosti ja söpösti. "Kiitos kahvista. Mä voin pakata Hassen kamat kyllä, mut olis kiva jos me yhdessä vietäisiin Hasse sitten ylihuomenna. Oltais niinku yhteinen rintama. Tinokin tulee jos se pääsee."
"Joo, ehdottomasti", Holge myönteli.
"Mä tarkotin niinku meitä hevosenomistajia, mut mä voin kysyä siltä naiselta, onko ookoo tuoda koiria tallille."
"Sä et voi Rosita tulla tänne mun ja Holgerin kotiin ja sanoa mun miestä koiraksi ja puhua sille perseen antamisesta tallipaikkaa vastaan", Ramona vänisi.
"Anteeksi, hyvä herra. Teidän läsnäolonne ei kuitenkaan ole välttämättömyys hevostallilla, sillä teillä ei ole hevosta, tarkoitin."