Väinö juoksi hyvän ajan

Joosef ohjasti Väinöä ja omaa hevostaan Aken ravitallilla. Väinö teki kelpo suorituksen, mutta Joosefin oma Oljo ei mennyt niin hyvin kuin Joosef olisi tahtonut. 

"Juoksi hyvän ajan", Allan totesi ja rapsutti Väinön harjaa. Poni oli vielä niin kiihkeällä tuulella juuri startin juostuaan, että yritti näykätä, mutta ei Allan siitä piitannut. Hymyilin ja nyökytin hänelle ja se tuntui itsestänikin vaisulta.
"No?" Allan kysyi.

En vastannut heti. Käännyin poimimaan Väinön harjasangosta kaviokoukun tarkastaakseni sen pikku jalat ennen matkaa. En oikein tiennyt, mitä sanoa. Hävetti, että olin ilmoittanut oman hevoseni raveihin, vaikka en edes tuntenut sitä kunnolla. Väinön lähtö oli ollut sen lähdön jälkeen, ja kun olin ohjastanut sen totosijoille huolimatta siitä että se kisasi kokeneempia nelivuotiaita vastaan, olin saanut kunnon muistutuksen suuruudenhulluudestani. Tietenkin Väinöllä oli mennyt paremmin kuin minun Oljollani. Tietenkin. Minähän tunsin Väinön. Minä tiesin, miten se toimi: miten se oli herkkä lähtemään muiden imuun, mutta miten se luovutti liian helposti juostessaan liian kauan kärjessä. Sellaiset asiat minun pitäisi omastakin hevosestani tietää ennen kilpailuita. Väinön totosijasta huolimatta koko maailma nauroi minulle.

"Oljo vaan harmittaa", totesin Allanille, jonka leuka loksahti.
"Mitä?" hän parahti. "Se juoksi kakskyt-jotain -ajan. Ekassa lähdössään. Teki hyväksytyn suorituksen."
"Niin."
"Mitä sä vielä odotit lisää?"

Katsoin Allania silmiin sisukkaasti, vaikka hän oli hämmästyneen näköinen. Nakkasin kaviokoukun summanmutikassa takaisin sankoon, mutta tumpsahduksesta päätellen osuin ohitse.

"Voittoa", puuskahdin lopulta rehellisesti ja vihaisena.

Kahden hevosen loukussa

Joosef on juuri ostanut ensimmäisen oman hevosen ja sijoittanut sen Stall Wäckeliniin, naapuriin.

Joosef

Harjasin Väinöä tallin pihalla, kun ilma oli niin ihanan lämmin ja varjo niin sopivasti siinä. Väinö nuokkui ja nautti. Olin sitonut sen tallin punamultaisen seinän koukkuun. Samaa seinää nojaili Allan, jonka mustassa T-paidassa oli jo punaisia jälkiä selässä ja toissessa olkapäässä aiemmista sen päivän nojailuista.

"Ei sun tarvitse enää sitä käydä hoitamassa, tiedäthän", Allan sanoi. "Siis ei me estetä, mutta nyt kun sä olet hevosenomistajamiehiä..."

Pudistin Allanille päätäni ja nostin, tai oikeastaan laskin, silat Väinön selkään.

"Että nytkö mä Väinön hylkäisin? Kun sen ensimmäinen lähtö lähestyy? Kolme vuotta mä sen kanssa puuhasin, valmensin... Ja nyt sä keräisit kaikki työn hedelmät?"

Allan hymyili. Hän tiesi, etten ollut tosissani. Hän rapsutti pikku  Väinöä ensin leuan alta ja sitten otsatukan alta. Väinö vaikutti tyytyväiseltä.

"Mä vain ajattelin, että sun on liian työlästä käydä kahdella tallilla, kun sä et jättänyt Haippia meille."
"Sen nimi on nykyään Oljo. Ja sun karsinavuokrillasi -- no way!"
"Mm, oikeassahan sä olet. No, kerro jos sä väsyt. Kyllä me Väinön kanssa pärjätään."

Väinöllä oli pikalukkokärryt. Kotioloissa en pitänyt sellaisista, vaan mieluummin kieputin aisaremmiä ja pitkää rintaremmiä aisan ympärille, koska se tuntui tukevammalta ja toimivammalta ratkaisulta. Naksautin kärryt kiinni ja kiersin vielä yhden ylimääräisen kerran koko ponin tarkastamassa, että kaikki remmit häntäremmistä ohjiin olivat kiinni. Sitten päästin Väinön irti. Jätin riimun sen päähän suitsien alle, kun kerran kotona oltiin, ja ohjasin kävelemään kohti hiittisuoraa ennen kuin istahdin sen kärryille.

Väinö oli minulle kuin oma poni kaikkien näiden vuosien jälkeen. Niin kauan kuin jaksoin revetä kahdelle tallille, en minä sitä hylkäisi. Pian ohjastaisin sitä sen ensimmäisissä kilpailuissa, ihan niin kuin oli suunniteltu. Mieluummin luopuisin omasta tuoreesta hevosestani kuin Väinöstä.

Oma hevonen

Joosefin hevonen Oljo muuttaa Stall Wäckeliniin.

Jotenkin asioilla oli taipumus aina järjestyä. Pitelin Oljon nahkariimuun kiinnitetystä narusta ja katselin sen uutta kotia pitäen näkemästäni. Talli oli pieni, ei ollenkaan niin kuinse paikka josta olin Oljon hakenut. Hevosen näköisiä hevosia katseli minua kaukaa. Joku nuori nainen talutti rautiasta suomenhevosta kauempana. Tämä talli ei tuntunut hevostehtaalta. Tämä taisi olla jonkun koti.

Kodikkaasta tuntumasta huolimatta oli omituista seistä keskellä pihaa hevosen kanssa. Oman hevosen kanssa. Oman tuoreen hevosen kanssa. Vaikka Oljo oli periaatteessa tuttu tamma, käteni hikosivat riimunarua pidellessäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni tilanne oli se, että jos jotain sattuisi, kukaan ei hoitaisi sotkuja puolestani. Hevosen omistaja ei olisi enää puhelinsoiton päässä, kun tarvitsisin neuvoja ja apua, sillä hevosen omistaja olin minä. Katsoin Oljoa, ja se näytti epätodelliselta kuljetussuojissaan, kun se katsoi vierastaen minua. Sitten se palautti minut todellisuuteen luimistamalla korvansa ja uhkaamalla näykätä.

Se joku nainen sai kai rautiaan suomenhevosensa paikoilleen, kun tuli poninhäntä heiluen uudelleen ulos tallista ja käveli minua vastaan. Rutistin Oljon narua vähän kovemmin. Olin puhunut aiemmin vain isännän kanssa, Gunnarin kanssa, eikä tuosta toisesta nähnyt ulospäin, mikä hän oikein oli. Mistä sen tiesi, vaikka olisi ollut joku kikattava heppatyttö, joka olisi alkanut itkeä, kun Oljo luimisi. Heppatyttö kuitenkin ojensi kättään minua kohti jo monta askelta ennen kuin saavutti minut ja alkoi samalla puhua.

"Hei, Linnea, hei. Pappa sanoikin, että tänään on se päivä, kun -- Oljohan se oli?"
"Joo."
"Niin, se päivä kun Oljo tulee. Me ollaan Oljo varattu sulle oikein hyvä karsina tuonne. Onhan se tamma?"
"On."
"Hyvä Oljo -- hei älä nyt ole tuon värinen, nuori hevonen ja noin yrmeä! Tulkaapa, niin mä näytän mihin hakaan se voi mennä koipiaan oikomaan ja... Mä en tainnut kysyä sun nimeä, enhän?"

Hymyilin hieman sille naiselle. Ainakaan hän ei ollut kiljunut ja itkenyt, kun Oljo luimi, vaan hän oli taputtanut sen kaulaa, kääntynyt kohti hakoja ja viittonut jo meitä mukaansa samalla vauhdilla. Hän osasi puhua, mutta ei ollut sellainen moottoriturpa, etten olisi saanut sanottua jotain väliin, jos olisin oikeasti tahtonut. Hänellä oli sitä paitsi siedettävä murre, josta sai selvän, toisin kuin etelä-ruotsalaisilla. Oli kuitenkin parempi aluksi vain kuunnella.

"Joosef", sanoin ja siristin silmiäni.
Tämä Linneakin siristi silmiään. Hän katsoi minua ensin toiseen silmään, sitten toiseen, mutta taisi sitten päättää, että joko olin Joosef tai tosi kummallinen sanoessani hänelle väärän nimen.
"Selvä. Tulepa, Joosef, niin katotaan se Oljon haka."

Niin me menimme. Haka oli tyhjä, jotta Oljo saisi ensin rauhoittua yksin. Se oli suurempi kuin se haka, josta olin tamman hakenut aamulla mukaani, mutta myös rapaisempi ja epätasaisempi pohjaltaan. Ajattelin, ettei se haittaa, ja nyhdin Oljolta suojat portilla. Kun avasin portin ja päästin sen narusta, se lähti niin kuin ohjus. Minun pitäisi kouluttaa se olemaan rauhassa portilla, tai muuten minulta tai joltakulta lähtisi joskus vielä käsi irti.

Kun Oljo ravasi ringin haassaan ja asettui sitten heinäkasansa ylle tuijottamaan ja miettimään, uskaltaisiko syödä, tunsin oloni omituisen tyhjäksi. En ollut ajatellut paljoa sitä, millaista olisi omistaa oma hevonen, mutta epämääräisissä mielikuvissani se ei ollut tällaista. Minusta tuntui samalta kuin ennenkin. Kun katselin Oljoa, joka tuijotti meitä uhkaavasti heinien ylitse, olisin halunnut tuntea jotain erikoista. Hevosen omistaminenhan oli sitä, että laitettiin hyvä hevonen kärryjen eteen ja ravattiin ruusun terälehtiä pitkin auringonlaskuun. Sen piti olla huimaa ja jännittävää.

"Se varmaan jää sinne?" Linnea kysyi.
"Joo, siellä sen on hyvä."
"Hmm. Mä veikkaan että me haetaan se sisään samaan aikaan kuin muutkin? Mutta hei, mä näytän silti sulle sen karsinan. Sitten mä ehdin auttaa sua vielä laittamaan tavaroita paikoilleen, niin löydät kaiken huomenna kun -- oliko sulla omat kärryt?"
"Joo, tai oikeastaan ne on lainassa, mutta on."

Sinne jäi hevoseni, hieman kuoppaiseen hakaan, ja laski päänsä heiniin kun olimme sen mielestä tarpeeksi kaukana. Sen karsina oli pimeämpi kuin sen vanha, mutta suloinen silti, ja puruja siellä oli paksulti. Täytetty heinäverkkokin siellä jo oli, vaikka olin ostanut omankin. Kaikki oli muuten hyvin ja kivasti, paitsi valjaiden säilytys. Katsoin katossa asti olevia koukkuja, kun toimme tavaroita varustehuoneeseen, ja Linnea katsoi vuorotellen myös sitä koukkua ja minua. Hän ei sanonut mitään, kun mietin, mikä olisi kauheinta: se, että huomenna minua varten olisi seinässä matalampi koukku, vai se, että satulahuoneeseen olisi ilmaantunut tyhjästä pieni jakkara, vai se, että Linnea nyt ojentaisi kätensä ja sanoisi, että anna kun autan laittamaan valjaat tuonne ylös, pikku ukko.

Toinen ja kolmas voitto enemmän kuin Holgerilla

 Rosita ja Hasse olivat Stall Arcanen 31.5. järjestetyissä jousiammuntakisoissa. Rositan ja Hassen tarinassa kilpailut olivat vasta 1.6.

"Sä oot ilmiömäinen!" Ramona kuiskasi kiihkeästi lämmittelykentän aidan ylitse. Ensimmäinen jousiammuntarata oli ohitse, toinen alkamassa, enkä viitsinyt laskeutua satulasta niiden välillä, sillä Hasse tuntui olevan kerrankin hereillä ja vastaavan apuihin.
"No daa-a!" vastasin Ramonalle kättäni huiskauttaen ja nostin laukan. Minun ei tarvinnut edes hymyillä hänen suuntaansa sen merkiksi, että tietenkin kommenttini oli vitsi. Hassella meni hyvin, mutta "ilmiömäinen" oli naurettavaa liioittelua.

Kun laukkasimme yhden kierroksen kentällä, Ramonaa ei enää näkynyt kentän ulkopuolella. Arvostin sitä, että hän oli kävellyt katsojien alueelta koko matkan lämmittelyalueelle vain kannustaakseen minua ja hevostamme, vaikka ilma oli kuuma ja Ramonan musta röijy ja hame olivat vieläkin kuumempia ja painavia.

Pysäytin Hassen vielä lämmittelykentän ulkopuolelle hengähtämään ennen rataa. En antanut sen juoda vielä, ettei neste hölskyisi, vaan sidoin hiukseni uudelleen poninhännälle ja poimin jouseni nojaamasta aitaa. Aioin määrätietoisesti voittaa nämä kilpailut. Olin nähnyt voittajaruusukkeen -- se oli punainen, lempiväriäni -- ja aioin hieroa sitä kotimatkalla Holgerin naamaan, jotta hän lakkaisi ikuisiksi ajoiksi nalkuttamasta siitä, miten olin nainen ja kilpailin hevosella. Odottaisipa vain. Ihan pian olisin nainen, joka sanoisi, että ajan kyllä ihan itse kuljetuskoppia vetävää autoa, kiitos vain, ja joka kilpailisi itse hevosella. Harmi vain, että Ramona ei tulisi mukaan ilman Holgeria...

Sitten oli aika mennä. Ravasin radalle jousi kupeellani ja annoin katseeni kiertää. Sain ravata muutamia ympyröitä. Kun rata oli havainnoitu, etsin Ramonaa katsomosta. Siellä hän istui, ja katseeni kohdatessaan vilkaisi Holgeria. Holger oli kuitenkin syventynyt juttelemaan jonkun lippispäisen kanssa, joten Ramona näytti minulle peukkuja nopeasti  ja hymyili jännittyneesti. En voinut vastata muutoin kuin yhtä jännittyneellä hymyllä.

Toinen luokkani alkoi. Hasse laukkasi. Kun istuin rennosti ja rentoutin hartiani, ruumiini uskoi, että sydämeni hakkasi vauhdista eikä jännityksestä. Se taas auttoi käsieni tärinään. Tunsin olevani voimakas jännittäessäni jousen. Tunsin olevani voittamaton, kun nuoli jäi törröttämään täsmällisesti keskelle taulua, mutta sitä en saanut juhlia liiaksi, sillä suurin syntini, johon menestykseni aina viimeistään kariutui, oli liika innostuminen ja ylpeys. Pysy rauhallisena, Rosita.

Hasse suoritti hyvin. Se kuunteli pohjeapuja ja vähän istuntaakin. Se oli hitaampi muita, mutta toisaalta sain jopa sekunnin enemmän tähtäysaikaa. Tarkkuus voittaisi nyt nopeuden. Sen oli voitettava.

Kun hidastin Hassen raviin ja laskin jousen, rata tuntui vain hujahtaneen ohitse. Etsin taas Ramonaa katsojien joukosta, mutta hän ei ollut siellä. Vain Holger jutteli saman lippispäisen kanssa, eikä ilmeisesti ollut edes huomannut, että oli Hassen ja minun vuoro.

Ramona odotti varikon puolella. Hän ei voinut hyppiä ja kiljua ja muutenkaan käyttäytyä kuin lapsi tai barbaari, mutta hän puristi nyrkkinsä leuan alle ja hymyili niin, että jokainen valkoinen hammas näkyi.

"Paljon onnea", Ramona sanoi hiljaa ja tarttui Hassen ohjiin, kun ratsastin kohti.
"Ei me olla voitettu. Vielä."
"Niin, vielä."

Laskeuduin alas Hassen selästä. Ramona tarjosi ohjat takaisin minulle ja huokaisten tartuin niihin. Sisareni osasi kyllä käsitellä hevostaan, mutta Holger valitti aina, ettei se sopinut. Ensimmäisissä kilpailuissahan Holger oli ollut käsi ojossa Ramonan paikalla varikolla ja luullut voivansa vaatia, että hän käsittelee hevostamme julkisissa paikoissa. En tietenkään ollut suostunut siihen.

Hasse laski päänsä vesisankoon heti, kun olimme trailerin vierellä. Normaalisti olisin  jo ottanut siltä varusteita ja ohjannut sitä autoon odottamaan lähtöä, mutta sillä kertaa en. Pidin vain ohjista kiinni ja join vettä itsekin. Ramona katsoi minua kysyvästi.

"Me voitetaan", sanoin hänelle ja yritin leyhytellä ilmaa hikiseen niskaani. "Me voitetaan, niin meidän pitää vielä hakea ruusuke."
"Mistä sä tiedät, että te voitatte! Vielä on kolme osallistujaa jäljellä."
"En mä tiedäkään. Mutta mä haluan niin kovasti, että me voitetaan, koska ratakin meni hyvin."

Kun lopulta sain todella tietää, että voitimme, innostus oli ottaa minusta vallan. Olisin halunnut hyppiä ja kiljua. Sen sijaan halasin vain puolittain Ramonaa, joka nosti trailerin viereltä jakkaran lähemmäs, etten olisi rasittanut Hassen selkää jatkuvilla ratsautumisilla. Nousin jakkaralta hevosen selkään ja pukkasin hitaasti kävelevän Hassen liikkeelle jo ennen kuin sain jalat jalustimiin.

Hymyilin hillitysti, kun Hassen suitsiin ei pujotettu vain yhtä, vaan kaksi punaista voittoruusuketta -- lempiväriäni ja kauniimpia näkemiäni. En ollut varma, tekikö mieleni enemmän tuulettaa niin kuin olisin maailman suurin voittaja, vai heittäytyä polvilleni tuomareiden ja kilpailun järjestäjien eteen ja kiittää nöyremmin kuin kukaan koskaan. Tarvitsin niitä ruusukkeita niin kovasti. Halusin niitä niin kovasti. Yksikin olisi suljenut Holgerin suun, mutta nyt minulla ja Hassella oli peräti kaksi.

Maastokahvit

Virvatulen tilan maastoilun jälkeen

Ooh, Karla oli niin hyvä, Karla oli niin eksoottinen, Karla oli lähdössä oikein Norjaan. Pitelin kahvikuppiani toisella kädellä kasvojeni edessä ja katsoin sen ylitse tätä Karlaa välillä Aavaa vilkuillen. Karla nauroi ja kertoili jostain norjalaisesta tallista: työpaikastaan, jossa ei ollut koskaan ollut. Sanoinko jo, että Karla on menossa Norjaan? Itse se ei muusta puhunutkaan. Ja voi, Karla tykkäsi puhua! Hörppäsin kahvista ja mietin, kärsiköhän hän autismista, koska jos hän oli autismikirjolainen, en saisi näin kovasti provosoitua siitä, miten hän jauhoi ja jauhoi ja jauhoi samaa asiaa. Olin ollut keskustelemassa Aavan kanssa hänen islanninhevosmenneisyydestään, mutta sitten tämä Karla oli tullut, ravistanut kättäni niin että se melkein irtosi, ja alannut jauhaa jostain Norjasta. Kaksi kohteliaisuuttani esittämääni kysymystä olivat saaneet hänet oikein vauhtiin.

"Selvä, mutta mä lähden", sanoin lopulta Karlan päälle, kun hän selitti suu vaahdossa jotain vuonoista. "Mun pitää lastata Hasse ja lähtee meneen ennen kun soitellaan perään."
"Mikä hevonen se sun Hasse onkaan, se on tosi erikoinen, mulla on lainassa--"
"Shirenhevonen, kyllä", keskeytin Karlan. "Tosi harmi juttu, ettei ehditty jutella kauempaa. Aava, mä lupaan muistaa etsiä netistä sen sun lapsuudenkodin naapurisiittolan. Jos se on yhtään niin kuin sä kuvailet, se olisi aika taivas: Hassekin viihtyisi siellä."

Likaisia astioita varten oli huoneen nurkassa pöytä. Laskin kuppini sille ja nakkasin pikkulusikan niille varattuun pieneen astiaan. Asettelin kasvoilleni hymyn ennen kuin käännyin vielä vilkuttamaan Aavalle ja vähän sille Karlallekin. Etsin katseellani Bellaa, sillä lähdön päässä olisi ollut hyvä kiittää emäntää vielä kerran ruuasta, matkasta ja seurasta, mutta en löytänyt kuin Miikan, jonka kautta lähetin terveiseni ja toivoin niiden päätyvän perille. Kaiken kaikkiaan minulla oli ollut hauska reissu -- enkä minä Karlaakaan inhonnut. Taisin vain itse olla samanlainen, että olisin halunnut pitää puheenvuoron pitkälti itselläni. Taivas, miten rasittavaa meidänlaistemme kanssa olikaan.

Kesäloman aloitus

Rosita ja Hasse olivat vaelluksella Virvatulen tilalla.

"Talutusratsastusta?" kysyin Miikalta nauraen, kun hänen suloisen lyhytpäinen ruunikkonsa käveli Hassen vierellä yhtä uneliaana kuin minun kyömypäinen sotaratsuni. "Miksi?"
"Jos joku haluaa vaikka mennä sitä", hän vastasi olkiaan kohauttaen ja hymyili varautuneesti.
"Kuka muka?" hämmästelin ja päästin ohjista osoittaakseni -- noh -- joka suuntaan. Ympärillämme oli seitsemän muutakin ratsastajaa hevosineen, ja jokainen ratsastaja oli ihan varmasti täysi-ikäinen ja osasi ratsastaa ihan itse. Yksi oli herran tähden itse Kesolan Eeva! Miika itse näytti nuorimmalta, ja myös taitamattomimmalta käsiensä asennon perusteella.
"No vaikka sä?" hän ehdotti mukamas vakavana, mutta silmät tuikkien.
"Mä meen, jos saan ilmaiskierroksen."
"Eiköhän se järjesty. Varsinkin, kun talutusratsastus on ilmaista kaikille."
"Sitten sign me in!"
"Mähän sanoin, että kyllä joku haluaa sitä mennä!"

Miika oli hölmö tahallaan. Pudistin hänelle päätäni ennen kuin ohjasin Hassen kauemmas. Metsäpolun pohja muuttui tasaisemmaksi ja pehmeämmäksi. Olin varma, että pian ravattaisiin. Hasse maiskutteli huuliaan ja haukotteli ennen kuin nyhti polun vieressä kasvavasta nuoresta koivusta tukon lehtiä suuhunsa. Hyvä juttu, että sillä oli kokonaan kuolaimettomat suitset.

Olin toivonut ravipätkää, mutta sain laukkapätkän. Bella muistutti kaikkia turvaväleistä ja rauhallisesta tahdista ennen kuin kuului nostavan laukan kaukana jonon kärjessä. Kesti kauan ennen kuin edellämme kulkevat olivat päässeet nostamaan laukan, sillä heitä oli monta ja jokainen odotti kiltisti turvavälin kasvamista. Nostin itsekin vastentahtoisen Hassen kanssa laukan ravin kautta ja muistuttelin sitä aina välillä pysymään oikeassa askellajissa. Olin hieman kateellinen puoliverisillä ratsastaville, ja oli siellä letkassa yksi mustavalkoinen ponikin, joka liikkuin keveästi ja vireästi. Hasse oli kuitenkin aina Hasse, vaikka se olisi laukannut mieluiten vielä lenkille lähtenyttä shirenhevostakin hitaammin.

Laukan jälkeen iskostin katseeni Kesolan Eevaan ja yritin ujuttautua hiljalleen lähemmäs häntä. Hassella ei ollut paras mahdollinen ohitella muita jonossa, vaikka polku olikin niin leveä, että osa kulki sillä kolmekin ratsukkoa rinnakkain. Hasse oli nimittäin sekä laiska että ystävällinen, ja heti toisen hevosen rinnalle päästyään se olisi kernaasti jäänyt siihen hidastelemaan ja rapsuttelemaan. Komensin sitä kuitenkin marssimaan eteenpäin kunnes saavutimme Kesolan Eevan.

"Ootteko te kisatauolla?" kysyin tervehdykseksi.
"Pienellä joo", Kesolan Eeva vastasi.
"Mä ajattelin, kun mä taisin nähdä teidät viimeksi syyskuussa. Mörkövaarassa. Mä oon Rosita."
"Eeva. Anteeksi, mä en muista sua: kilpailetko säkin kenttää, vai..?"
"En, en. Mä vaan tykkään katsoa."

Kesolan Eeva oli aluksi varuillaan. En tiennyt, johtuiko se Hassesta, joka oli ori, toisin kuin hänen kilpaileva ruunansa Hemmo. Se saattoi johtua myös minusta, sillä Kesola kohtasi varmasti hirvittävän määrän faneja, jotka kärkkyivät ilmaisia vinkkejä ja luentoja. Hän kuitenkin rentoutui nopeasti joko huomatessaan Hassen olevan kiltti, tai minun kärkkyvän seuraa neuvojen sijaan. Mutta vaikka en neuvoja tahtonutkaan ja annoin hänen rentoutua rauhassa ratsastusretkellään, ai miten hienoa oli ratsastaa lyhyt matka maastossa oikean Kesolan Eevan vieressä!! Sisäisesti kiljuin koko matkan ja suunnittelin jo, miten kertoisin Kesolasta Ramonalle WhatsAppissa.

Kun ensimmäinen ja viimeinen hevonen, tukikohdassamme asuvat Rene ja Sikke siis, alkoivat piristyä, tiesin lenkin lähenevän loppuaan. Silloin hengittelin vielä syvään sisääni keväistä metsää ja ajattelin, että vaikka olin kuumissani, väsynyt ja suihkun tarpeessa, asiat eivät voisi olla paljoa paremmin. Oli kesä, kesäloma ja sain olla Hassen kanssa. Olin juuri tavannut Kesolan Eevan ihan livenä ja olin kaukana idiootti-Holgerista.

Yksi voitto enemmän kuin Holgerilla

Rosita ja Hasse kävivät pienissä ratsujousiammuntakisoissa.

Kun ratsastin radalta, Ramona nojautui minua kohti Hassen lapaa vasten, punoi sormensa sen harjaan ja hymyili leveästi. Vastasin  hänen hymyynsä yhtä iloisesti ja tuuletin ihan pienesti ravistamalla tiukkaan puristettua nyrkkiäni rintani edessä. Ratsujousiammuntaratani ei suinkaan ollut mennyt täydellisesti, mutta ei se haittaa. Se oli mennyt siitä huolimatta erinomaisesti

"Se oli ihan tosi hienoa!" Ramona kuiskasi kiihkeästi, ihan varpailleen nousten, päästäkseen lähemmäs minua.
"Niin oli!" kumarruin kuiskaamaan yhtä innoissani ja ajattelin, että harvoin näin siskoni noin jännittyneessä mielentilassa, hypähtelemässä päkiöilleen. Yleensä Ramona käyttäytyi melko hillitysti.

Samassa näin Holgerin kävelevän meitä kohti katsomon suunnasta. Vilkaisin häntä Hassen harjan ylitse katseellani häntä siskolleni osoittaen, ja Ramona ryhdistäytyi heti. Hasse ei välittänyt tunnelman muutoksesta, vaan lepäili tyynenä ja toinen takajalka ilmassa allani.

"Noni!" Holger sanoi ja tarttui Hassen ohjiin, joita pitelin käsissäni sen selässä, niin kuin omistaja ikään.
"Noni", vastasin hänelle, enkä tehnyt elettäkään laskeutuakseni hevosen selästä, vaikka hän sitä odotti.
"Noni, tule nyt alas", Holger sanoi lopulta ja kurtisti tummia kulmiaan minulle.
"Noni, päästä Holge irti", vastasin hänelle. "Sä estät mua ratsastamasta mun hevosella."
"Meidän hevosella", Holger korjasi.
"Niin. Mun ja Ramonan hevosella, Holge. Ei sun hevosella."

Holger päästi irti, vaikka siristelikin minulle silmiään. Hän tarjosi käsikynkkäänsä Ramonalle, joka tarttui siihen. Äskeisestä lapsellisesta innostuksesta ei näkynyt siskossani jälkeäkään. Hän hymyili ylimielisen näköisesti minulle, nakkeli sitten hiuksiaan ja lähti kihlattunsa käsipuolessa kohti katsomoita toivottaen minulle vain lyhyesti onnea seuraavalle radalle.

Ajattelin, että äskeinen rata oli mennyt hyvin. Saattaisin jopa sijoittua. Mutta seuraavalta radalta ottaisin voiton, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Holgerin ei tarvitsisi päästä illalla mutisemaan Ramonalle, että kyllä olisi hopea kullaksi kirkastunut, jos hän olisi vain saanut ratsastaa. Hasse ei edes pidä Holgerista erityisesti: kunhan ottaa porkkanat tarjottaessa.

Hasse haukotteli. Nyt kun Holger ei ollut pitelemässä sitä, laskeuduin sen selästä. Nojasin sen lämpöiseen kylkeen ja katselin miten kilpakumppanini suoriutuivat ratsujousiammuntaradoistaan. Minun seuraava luokkani olisi noviisiluokka, mutta vielä joskus minä ja Hassekin olisimme yhtä hyviä kuin nuo oikeiden luokkien kilpailijat. Mutta tänään riittäisi, kun saisimme voiton siitä noviisiluokasta. Se oli silti yksi voitto enemmän kuin mitä Holgerilla olisi ikinä elämänsä aikana. Hän ei ollut voittanut kuin Ramonan, ja hehän olivat vasta kihloissa. Ramonalla oli varmasti paljon aikaa tulla järkiinsä.