Storywoodsin tarinakilpailut

Rosita ja Hasse sijoittuivat 1/2 Storywoodsin tarinakilpailuissa 11.7.2020. Tehtävänanto on seuraava:

EQP

"Kesä ja kärpäset." Mittari hipoo lähemmäs hellelukemia ja lakeuksilla käy lämmin mutta ei helpottava tuuli. Nautitteko ratsunne kanssa täysin siemauksin kesästä, vai pakottaako kuumuus nauttimaan tallin tarjoamista päiväkarsinoista ja tallin viileydestä?


"Laita takki päälle", sisareni kuiskasi silmät pyöreinä ja ojensi ympärilleen vilkuillen kilpatakkiani minua kohti.

Katsoin häntä niin kuin hulluja nyt tavataan katsoa. Lämmintä oli noin miljoona astetta, eikä musta hengittämätön kilpatakki auttaisi siihen kyllä ollenkaan. Sitä paitsi hevosemme Hasse oli melkein valkoinen ja viimeistelin sen karvan kiiltoa vielä ennen lämmittelyä. Sen karvat oikein loistaisivat mustassa takissa. Rosita Degerlund on epäsiisti, niin ne karvat sanoisivat katsojille loistaessaan mustasta takista. Rosita Degerlund ratsastaa karvaisessa ja nukkaisessa kirpparitakissa, kun on pelkkä siivooja, eikä varmaan osta edes hevoselleen kunnon ruokaa.

"Mä hikoilen niinku sika ihan tällä topillakin. Haluatko sä nähdä mun kainalot ja tissinaluset?" kysyin Ramonalta, joka katsoi heti hermostuneesti ympärilleen, ettei vain kukaan kuulisi aikuisen ihmisen sanovan tissi.
"Mä näen sun tissit kokonaisuudessaan jo nyt, kiitos vain", hän supatti hädissään. "Laita joku vaate päälle. Tässä -- tää on väljä, kato, ei ole kuuma puuvillapaidassa!"
"Mä en laita sun miehen haisevaa paitaa."
"Et sä voi ainakaan ratsastaa noin vähissä vaatteissa!"
"Mitkä säännöt niin edes sanoo?"
"Kouluratsastuksen säännöt! Pitää olla siististi pukeutunut."

Hikoilutti entistä enemmän heti, kun oli alkanut ärsyttää. Hevosta ei ärsyttänyt, vaan se torkkui ja maiskutti välillä huuliaan. Se oli kuin auringossa lämmittelevä sisilisko. Taputin Hassen vaaleaa kaulaa ja ojensin kättäni Ramonaa kohti. Hän yritti laskea kilpatakkini siihen, mutta kun väistin sitä ja ravistin kättäni vaativammin, hän huokaisi ja rutisti takkini ja miehensä ällöttävän puuvillapaidan polviensa väliin ja riisuutui nahkatakistaan. Se ei ollut sen viileämpi kuin kisatakki, mutta karvat eivät tarttuneet siihen. Ihmettelin, miten Ramona ei saanut lämpöhalvausta, kun käytti nahkatakin lisäksi kesäkuumallakin pitkää paksua hametta ja mustaa röijyä. Ja piti vielä pitkiä mustia hiuksiaan auki estämässä tuulenvireenkin pääsyn niskaansa.

"Muillakin tytöillä on toppeja", huomautin vielä Ramonalle ennen kuin jatkoin auringosta nauttivan ja melkein nukkuvan Hassen sivelyä kangaspalalla. "Enkä mä kulje kuitenkaan täällä tai ylipäätään missään sellaisissa shortseissa, että puoli pakaraa näkyy."
"Niin, niin", Ramona myönteli hiljaa ja laski kisatakkini Hassen harjasangon päälle huolellisesti niin, että vain Holgerin oksettava puuvillapaita koski maahan ja suojasi takkiani likaantumiselta. "Tytöillä", hän jatkoi nyhtäen itselleenkin pakin reunasta kangaspalan Hassen kiillottamista varten.

Kun minä sain varmaan palovammoja Ramonan nahkatakin läpi, hänen kasvonsa eivät edes punoittaneet, vaikka aurinko paistoi hänen kasvoihinsa ja paksuun mustaan pukuunsa. Ramonan täydellinen iho ei hionnut pisaraakaan, kun hän nosti Hassen selkään satulan ja samalla kyydillä nakkasi minulle sen suitset sen selän ylitse. Näin satuloidun ja suitsitun Hassen venyttelevän itseään tyytyväisesti kuin kissa auringossa, kun pujahdin sivuovesta traileriin vaihtamaan vallkoisen paidan toppini tilalle. Ramona kallisti kasvojaan kohti aurinkoa silmät suljettuina ja rapsutteli Hassen niskaa sen näköisenä kuin olisi ollut rannalla kevyessä ja vilpoisessa kesämekossa, eikä paarmaisella tallipihalla tasan kaksitoista kiloa hamekangasta yllään. Huomasin kyllä hänen vetävän katseita puoleensa toppiin pukeutuneilta tytöiltä. Ramonastahan näkyi ihoa vain ranteista alaspäin ja kaulasta ylöspäin. Vaikka saattoivat he katsoa senkin takia, ettei meillä ole ikinä historiassa ollut hyvä maine missään pohjalaiskunnassa.

"Sä näytät prinssiltä", Ramona hymyili, kun tulin ulos trailerista kisatakkiani nykien.
Hymyilin hänelle mielissäni, vaikka hän tarkoittikin kehunsa samaan aikaan loukkaukseksi, sillä hänestä en ollut tarpeeksi lady.
"Ainakin mä oon kuuma", vastasin hiljaa ja vihjailevasti, mutta nostin sitten nutturaani näyttääkseni hikisen niskani ja sain hänet naurahtamaan.
"No. Yksi rata vain. Sitten mennään kotia ja omalla pihalla saat taas kulkea tissit näkyvissä niin paljon kun jaksat."
"Ramona. Muillakin on toppi. Kenelläkään ei ole tommosta kun sulla. Miten sä et pyörry?"
"Mä kalvehdin", Ramona sanoi olkiaan kohauttaen. "Hassekin nauttii kun on lämmin."
"Niin nauttii. Melkein harmittaa nousta sen selkään ja vaatia siltä mitään tämmösenä päivänä."
"Kato nyt mikä alahuuli..."
"Älä löllötä hevosen alahuulta. Mene varjoon. Toivota mulle onnea kisaan."
"Onnea kisaan Rosita. Onnea kisaan Hasse hirmuinen Äippä ja Holge katsoo teitä koko aika tarkasti."
"Mä olen sen äiti."
"Mä kans olen sen äiti."
"Kunhan mikään Holger ei ole sen isä..."
"Rosita!"

Hopiavuoren iltamaastossa

Puoli matkaa siinä meni, että selvitin, kuka on Eetu Hopiavuoren emäntä. Olin kuullut huhuja sellaisesta, mutta paikalla ei ollut kovin montaa varteenotettavaa vaihtoehtoa. Tasan kaksi oikeastaan, ja ensimmäinen havaitsemani oli tietenkin väärä vaihtoehto: jokin tumma nainen, jota epäilin jonkin aikaa etelänmaalaiseksi, mutta jonka nimi olikin sitten Saga.

Eetu Hopiavuori ei ole ratsastusmaailman kuumin nimi, mutta hänellä on hyvä maine isäntänä ja tallin pitäjänä ja siksi ajattelinkin verkostoitua oikein kunnolla. Ensimmäisenä koetinkin taluttaa Hassen hänen luokseen, mutta kun hän osoitti meidät vain jotain harjauskatosta kohti tervehdittyään lyhyesti, totesin, ettei hänen kanssaan hänen itsensä kautta noin vain verkostoiduttu. Mieshän oli tuppisuu. Katoksessa sitten oli tämä tumma nainen, jolle koetin jutella Hopiavuoren uutena emäntänä.

En tainnut sanoa mitään liian outoa. Tervehdin tunnustelevasti uudeksi emännäksi luulemaani ohittaessani hänet ja hänen suomenhevosensa, sillä he olivat harjauskatoksen etumaisessa aukossa. Nipsautin Hassen toiselta puolelta kiinni vapaaseen takimmaiseen oviaukkoon ja yritin pyrkiä varovaisesti puheisiin.

"Rosita. Ja tämä on Hasse. Vaikka ei meistä tietenkään ole kukaan kuullut, kun me ollaan ihan harrastelijoita vaan." Niin taisin itseni esitellä.
"Saga Isberg", nuori emäntä virkkoi, ja hänen nuotistaan päättelin, että minun olisi kuulunut tietää kuka Saga Isberg. Ajattelin, että kai hän oli jonkin sortin kenttäratsastaja: niin Eetukin on, ja ratsastajat tuntuivat pariutuvan mieluiten lajitoverin kanssa.
"Ja tämä on.."
"Venni."

Saga Isbergillä oli kiire. Emännän velvollisuuksia -- niin minä ajattelin ja harjasin Hassea, joka torkkui raukeana hitaasti viilenevässä illassa. Olin kuvitellut Hopiavuorta yksityistalliksi, mutta ilmeisesti se oli kuin olikin ratsastuskoulu, sillä niin paljon tenavia ja teinejä siellä pyöri. Kun harjasin Hassen ripeästi loppuun, Saga Isberg oli jo ehtinyt huseeraamaan jonkin keltaisen ponin ja kalpean pojan ympärillä. Kun tarkastin kaviot, hän kiristi jonkun blondin ratsastustuntilaisen hoitohevosen satulavyön, sillä pikkutyttö ei sanojensa mukaan saanut sitä itse. Kun satuloin Hassen, Isberg puhutteli jo joitain teinipoikia, jotka istuivat kummallisen harmaan valkoharjaisen suomenhevosen kärryillä toinen poikittain. Vasta kun talutin Hassen pois harjauskatoksesta, parkkipaikan puolelle ja nousin sen selkään, hän ennätti nostamaan satulan oman hevosensa selkään. Katselin sitä kaikkea ja ajattelin, että jos joskus menisin naimisiin hevostilallisen kanssa, hänen olisi parasta olla pitämättä ratsastuskoulua. Lapset teettivät kamalasti töitä.

Juuri kun Saga Isberg oli saanut hevosensa valmiiksi ja talutti sitä meidän muiden valmiiden luo, hän paljastui jonkun toisen kuin Hopiavuoren Eetun emännäksi.
"Mihinä Nelly on?" isääntä kuului kysyvän hiljaa häneltä.
"Emäntä on tallin puolella", Isberg vastasi.

Sillä blondilla, joka ei aiemmin ollut saanut työhevostaan sulavasti satuloitua, näytti olevan kaikesta huolimatta yhtä unelias ja kiltti hevonen kuin meidän Hasse. Sitä varten pysyttelin hänen lähellään viimeisiä odotellessamme. Hän osoittautui myös erinomaiseksi juttuseuraksi. Jonkin aikaa hän kyräili minua kummasti silmät sirrillään melkein spagaatissa hevosensa selässä istuessaan, mutta kun soin hänelle ensimmäisen pitkän katsekontaktin, hän hymyili.

"Mä vaan katoin et onks sulla sellanen ahalteke -- mulla on juliste semmosesta mut en mä oo ikinä nähny niitä oikeesti", blondi väitti hymyillen niin että hampaat välkkyivät, vaikka oli selkeästi katsonut minua eikä Hassea.
"Olispa!" naurahdin ja pyöräytin Hassen ympäri hänen vierellään. Se totteli laiskasti: laiskemmin kuin maailman laiskin tekke.
"Mikä se on? Joku risteytys sitten?"
"Tää on... Odota kun mä muistan! Mulla on joku musta aukko aivoissa nyt siinä kohdassa, jossa sen tiedon pitäis olla."
"Mulle käy noin koko ajan. Mikä sen nimi on?"
"Hasse."
"Mä oon Eira. Tää on Uuno."
"Rosita. Nyt mä muistan, dongola tämä on!"
"En oo kuullukkaa!"

Vaikka Eira oli niin nuori, ettei hänelle uskaltanut tarjota muita puheenaiheita kuin hevoset, viihdyin hyvin. Hän ehti esitellä monta muuta paikalla olevaa hevosta. Erityisesti hän tuntui pitävän isännän Jussista ja tummasta Salierista, mutta muutkin puoliverityyppiset hevoset olivat lähellä hänen sydäntään. Eira tunsi kaikki, paitsi jonkun jollain lämminverityyppisellä ajavan hukkapätkän. Emännäksi luulemani Isberg oli kuulemma jonkin naapuritallin työntekijä.

Sitten lähdettiin liikkeelle. Hassen kaviot sanoivat klip klop jo hiekkaisella pihatiellä kauan ennen asvalttia, sillä niin kovaksi pohja oli pakkautunut. Edelläni ratsasti joku melko hiljainen juippi puoliverisellään ja ratsukon molemmat osapuolet vaikuttivat nuorilta. Hevonen oli hieman säpsyn oloinen varmaan kevyehkön tuulen takia, ja ratsastaja puheli sille puoliääneen. Se oli minusta niin suloista, etten malttanut keskeyttää sitä hieroakseni tuttavuutta, vaan päätin odottaa parempaa hetkeä. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos mies kohteli eläimiä hellästi, hän oli silloin joskus hyvä aviomies ja isä. Niin kuin mies kohtelee eläimiä, niin hän kohtelee lapsiakin. Vaikka en minä mitään aviomiestä etsinytkään.

Hevoselleen puhuvan miehenalun edellä meni seuraava vaihtoehtoni Hopiavuoren uudeksi emännäksi. Hassen rauhallisessa käynnissä asvalttitiellä tätä emäntää oli helppo tarkkailla. Hän hengitti syvään sisään peltoja katsellessaan, eikä hänen koko huomionsa keskittynyt hänen ratsuunsa, joka oli Eiran ihailema Salieri. Hänen täytyi olla hyvä ratsastaja tai ainakin tuntea hevosensa paremmin kuin minä tunsin Hassen. En nimittäin malttanut pitää ohjia noin pitkinä, enkä uskaltanut katsella maisemia noin kauaa noin huolettomana. Vaikka Hasse olikin unelias, mistä sitä koskaan tiesi? Me kävelimme kuitenkin laumassa, vieras hevonen sekä edellämme että perässämme. Jos Hassella olisi vain ollut enemmän harjaa, olisin takuulla pitänyt siitäkin kiinni. Nyt pidin samalla löyhästi satulasta, vaikka vain kävelimmekin. Hopiavuoren emännäksi ajattelemani ei pitänyt.

Koska Hopiavuoren emäntä hevosineen oli kuitenkin yhden ratsastajan päässä minusta, ajattelin jättää mahdollisen verkostoitumisen myöhemmäksi ja nauttia matkasta. Pitkistä rauhallisista ravipätkistä, joissa Hassea sai hoputtaa pysymään edellä menevän melkein Hassen värisen puoliverisen mukana. Tuulen ujelluksesta pelloilla ja huminasta metsien puissa. Venyttelystä rauhallista käyntiä keinuvan Hassen satulassa. Sileän hevosenkaulan rapsuttelusta ja kauempana hiljaa huhuavasta pöllöstä.

Vaikka en koskaan halunnut lapsia, mietin, millaista olisi kasvattaa lapsiaan sellaisessa paikassa kuin Jätinmetsä. He olisivat maailman onnellisimpia lapsia. Heillä olisi Hasse mukana leikeissään, ja voi miten jännittävää heistä olisi väijyä sen kanssa toisiaan intiaaneina pusikoissa. Sepitin heidän tarinaansa sitä mukaa kun Hopiavuoren hevostallilla ilmeisesti aika paljon majaileva Eira esitteli tasaisella papatuksella paikkoja. He ravaisivat ylös Ykssilimääsenmäkeä Hassen kanssa leikkien sitä hetkeä Mulanissa, kun armeija saavutti laulaen lumisen jyrkänteen ja huomasi massatuhon. He teeskentelisivät olevansa arkeologeja Pihlajamäen mökinraunoilla ja Hasse olisi heidän kuormajuhtansa. He makaisivat hiljaa Jätinkissankiven edustalla ja odottaisivat näkevänsä ketunpennut, jotka Hasse kuitenkin pelottaisi tömistelyllään heti tiehensä. Heillä olisi ihanaa.

Lenkki tuntui kestävän paljon lyhyemmän aikaa kuin se todellisuudessa kesti. Olin päässyt juuri puheisiin hevoselleen juttelevan nuorenmiehen kanssa, kun jo olimmekin uudelleen asvaltoidulla tiellä.

"Oho! Mä luulin että me ollaan vasta puolivälissä!" naurahdin yllättyneenä.
"Hyvässä seurassa aika lentää", se nuorimies sanoi, kohteliaisuuttaan tietenkin, mutta nyökytin silti hymyillen.
"Tosi harmi, ettet sä meinaa tehdä sillä pitkää mahtavaa kisauraa", sanoin vielä lopetellakseni hallitusti kilpailukeskusteluamme juttuseurani kanssa.
"Niin... Tai kuinka niin?"
"No onhan se nyt ainakin voittajan väreissä", virnistin ja viittasin varovaisesti ensin hänen Enni-nimiseen hevoseensa ja sitten taputin tahallisen näyttävästi Hassen kaulaa.
"Se on kyllä ihan totta", hän naurahti hiljaa, sillä olinhan jo aiemmin maininnut Hassen olevan pelkkä harrastehumma. Hänen ratsullaan kuitenkin oli ilmeisesti ihan oikea ura edessään, vaikkakin hänen mielestään jonkin toisen ratsastajan kanssa.

Tallipihassa koin järkytyksen. Kun laskeuduimme kaikki hevostemme selistä ja taluttelimme niitä kuka mihinkin sidottavaksi harjauksen ajaksi, Hopiavuoren Eetu halasi emäntäänsä sillä kädellä, jolla ei pidellyt Jussia. Sen oli oltava hänen emäntänsä, eikä emäntä ollut se toinenkaan tumma nainen.

"Onko sulla nyt parempi mieli?" ihan jonon viimeisenä ratsastanut kaikin puolin Hopiavuoren emännäksi sopimaton nainen kysyi hiljaa isännältä ja sipaisi tämän poskea kimoa poniaan toisella kädellä pidellen.
"Joo, kylloli hyvä käyrä vähä maastos", isäntä kuului huokaisevan, ja minä pudistin päätäni. Mihin tämä maailma olikaan menossa, kun isäntien kanssa pariutuivat parikymppiset fitness-mallit? Mitä meille muille muka jäisi, jos joskus haluaisimme oman isännän?

Hiivurin Suomenhevosten tarinakoulukilpailut

Rosita ja Hasse osallistuivat Hiivurin tarinakisoihin 29.6.2020. Tämän tarinan kertoja on Ramona, Rositan sisar.

Tehtävänanto:
Olet ottanut kisoihin mukaan kisahoitajan. Kirjoita teksti kisasuorituksesta hänen näkökulmastaan. Onko hoitajallasi tapana analysoida tuomarin tapaan hoitohevosensa jokaiset liikkeet vai meneekö radan seuraaminen lähinnä sormien välistä vilkuillen ja täristen? Vai eikö hoitaja ollutkaan kentän laidalla tsemppaamassa, mitä tapahtui? 

Sanoin sisarelleni Rositalle aina ennen kouluratsastuskisoja, että hän näytti prinssiltä. Pidin tietenkin huolta, ettei mieheni kuullut sitä. Kun katselin Rositaa radalla silmiä särkevän kirkkaassa auringonpaisteessa, ajattelin, että sekä loukkaukseksi että kehuksi tarkoitettu lausahdukseni oli ainakin tällä kertaa ihan totta.

Välillä halusin olla niin kuin Rosita kultakalvosinnapillisessa kilpatakissaan. Olisi hienoa laukata millä tahansa hevosella tuolla tavalla selkä suorana ja leuka pystyssä. Hassellakin, vaikka se kilpaili vain poneja ja suomenhevosia vastaan, eikä se ollut mitään verrattuna ratsupuoliverisiin saati sitten juokseviin lämminverisiin. Rositan asennetta oli hienompaa katsoa kuin Hassen liikkeitä. Olisi ihanaa uskaltaa pukeutua tuollaisiin tiukkoihin valkoisiin ratsastushousuihin ja tyköistuvaan mustaan takkiin siitä huolimatta, että vieraat ihmiset katselivat. Tuntuisi mahtavalta pystyä tervehtimään tuomaria kentällä yhtä ylpeänä kuin Rosita: niin kuin hän kuuluisi radalle, niin kuin hänellä olisi oikeus olla siellä. Olisi ylipäätään ihanaa voida ratsastaa ensimmäisen kerran omalla hevosellaan, tapahtui se sitten kisoissa tai ihan vain kotona...

Toisaalta en kuitenkaan kehtaisi ikinä käyttäytyä niin kuin Rosita. Nainen ei kuulu ratsaille. Ei edes tällaisiin koulukilpailuihin, puhumattakaan siitä, miten Rosita muutama viikko sitten voitti ratsujousiammuntakilpailut silkkaa röyhkeyttään. Kaikki hänen menossaan oli sopimatonta aina liian tiukoista vaatteista miesten harrastuksiin -- olihan kouluratsastuspukukin suunniteltu miehille aina silinteriä myöten! Ei ollut mitenkään päin hyväksyttävää, että Rosita teki Hassella jonkin sortin voltteja tai ympyröitä tai mitä lie -- mistä minä ratsastustaidottomana tietäisin -- tuolla tavalla kaikkien edessä.

Ajatuksistani ja mielipiteistäni huolimatta kiersin silti kilpailuita Rositan ja Hassen mukana. Minä olin se, joka ojensi Rositalle vesipullon satulaan, ja joka piteli Hassen ohjia hänen noustessaan sen selkään tai laskeutuessaan sieltä. En välittänyt, vaikka sekin oli miesten työtä. Sen takia kai hänen kanssaan parhaimmissa väleissä olinkin. Vaikka mieheni mielestä ratsastus olikin ajanhukkaa ja oikeat hevoset olivat raviradalla miesten kanssa, en antaisi hänen ikinä tulla minun ja sisareni väliin. Siksi seurasin Rositan ja Hassen suoritusta päättäväisesti ratsastajien alueen puolelta, vaikka en osannutkaan ratsastustaidottomana sitä ollenkaan analysoida. Joka tapauksessa minä ojentaisin käteni, kun Rosita ratsastaisi lopulta pois radalta, ja pitelisin Hassea niin kuin aina, kun hän laskeutuisi sen selästä. Vaikka Hasse ei ollutkaan mitään kunnon ravihevosiin verrattuna, ja vaikka ratsastus ei sopinut Rositalle tai kenellekään naiselle, minä en ikinä lakkaisi seuraamasta kentän reunalta Rositan ja Hassen kuulemma erilaisia mutta minusta ihan samalta näyttäviä ravi- ja laukkatehtäviä. Rositahan näytti prinssiltä ja Hasse kiillotettuna melkein kuninkaan hevoselta. Prinssit saivat tehdä mitä tahansa.

Bensarahat

Joosef ja Oljo sijoittuivat viidensiksi Lily's Trottersin raveissa 25.6.2020.

"Tuli sentään bensarahat", Markus kommentoi Oljon toisella puolella Bonnien kimpussa vahingoniloisena. Hän oli huomannut jo viime raveissa, miten kova paikka häviäminen minulle oli ollut.
"Bensarahat sulla on housuissas", äyskäisin hänelle ihan tosissani Oljon kaulan alta ennen kuin ehdin hillitä itseäni. Heti kun se oli lipsahtanut suustani, virnistin nopeasti sen näköisenä kuin se olisi ollut hyväkin heitto.
"Niinhän sitä sanotaan, Joosef", Markus sanoi ripsiään räpytellen ja kuviteltuja pitkiä hiuksiaan olkapäidensä taa huiskien, "että nainen istuu pankin päällä."
"Sä oot kamala."

Gunnar oli jäänyt kotiin. Olin Linnean ja Markuksen kanssa matkassa. Mielialaani piristi tosiaan niiden bensarahojen voittaminen ja suoraan sanoen sekin, että kolmivuotiaiden lähdössä Markus oli painostanut hevostaan ihan liikaa. Sitä en kuitenkaaan kenellekään myöntäisi. Keskityin vain oman hevoseni hännän pintelöimiseen, ja siinä sitä hommaa olikin, koska Oljo huiski kiihkeästi ympäriinsä ja uhkasi jopa potkaista. En osannut päättää, nyppikö minua eniten Gunnarin muualla asuvan lellivauvan Radical One Man Show'n menestys ja sitä Jällivaarassa seuraava lässytys vai se, että ajoin itse vain omaa hevostani, enkä sen takia saanut edes penkkipalkkaa. Ravien pitikin olla minulle harrastus eikä elinkeino, mutta olisihan se nyt kiva saada muutama kymppi rahaa joka hevosesta ja ajaa vaikka kymmentä niin kuin normaalit ihmiset. Vaan eipä minulla ollut niin paljoa nimeä. Eikä tulisi olemaankaan, kun Oljon huikein voitto oli tähän mennessä viidenkympin arvoinen...

"Joosef", Markus sanoi hirveän pitkän hiljaisuuden jälkeen suorastaan sovittelevasti Oljon toiselta puolelta.
"No?" murahdin hevoseni viimeistä kaviota tarkastaen.
"Sun kokemuksella -- älä nyt pillastu -- sun kokemuksella bensarahat nuoren hevosen toisesta oikeasta lähdöstä ei ole huono saavutus oikeasti. Sulla oli ainoa puhdas juoksu meidän sijoittuneista."
"Joo."

Talutin Oljon kuljetuskoppiinsa. Se nosteli päätään, mutta yritin olla kiinnittämättä sen temppuiluun liikaa huomiota. Teki mieli sanoa Markukselle, että lopettaisi lässyttämisen, mutta ei hänelle voinut sellaista sanoa. Markus oli kovempi äyskimään kuin minä. Se siinä kai niin ärsyttikin, kun hän otti niin isovelimäisen roolin. Samalla se oli ihan liikuttavaa. Kunhan saisin pehmistä ja rauhoittuisin ensin.

Nuorten Kesäkatsaus

Aken ravitalli

Purin hampaita yhteen kun painoin kuljetusauton ramppia kiinni Oljon takapuolen takana. Se oli mennyt kiltisti kyytiin Bonnien viereen, mutta silti kaikki ärsytti. Olin odottanut ihan liian paljon taas. Olin kuvitellut ihan liian suuria paitsi itsestäni, myös Oljosta. Kahdestoista sija tasoitusajossa. Perkele. Ei edes bensarahoja palkinnoksi. Iskin typerien lainakärryjeni aisat kuljetuskopin vastanostettua takaseinää vasten niin että paukahti.

"Noh! Soo!" vaunun toisella takakulmalla häärivältä Gunnarilta pääsi silloin.
"Anteeksi", vastasin automaattisesti, mutta samalla itsekseni irvistäen.
"Sun pitää oppia häviämään", Gunnar sanoi leppoisasti. "Se oli sen ensimmäinen lähtö. Hyväksytty suoritus on siinä vaiheessa jo hyvä saavutus."
"Helppo sun on siinä myhäillä", vastasin hänelle rauhallisesti, vaikka teki mieli tiuskaista. "Sähän sanoit, että sä tunnet voittajan."

Teki mieli lisätä, että mene nyt vaikka onnittelemaan sitä siitä. Tai pussailemaan sitä hevosta: ilmeisesti sekin oli Gunnarin. Ei paljoa siis naamariani naurattanut, kun Gunnar oli aiemmin sanonut hyväntahtoisena kuin joulupukki, että Bonniehan oli sijoittunut vasta Oljon jälkeen, kun kerran voittajallakin oli ajeltu Wäckelinin väreissä.

Nenääni ja koko naamaani hieroen kiersin autolle mitään sanomatta ja kaappasin porkkanapussin takapenkiltä. Kun kiskaisin trailerin etuoven auki, hämmentynyt Oljo tuoijotti minua silmät yhtä pyöreinä kuin minun silmäni olivat vihaiset. Hieroin kuitenkin sen turpaa hetken toisiamme tuijotettuamme ja se tuntui auttavan meitä molempia.

Tuikkasin sekä Oljon että Bonnien suupieleen porkkanat ja nojauduin sitten lokasuojan päälle puolittain istumaan ja ihan kokonaan huokailemaan. Vitsin Oljo. Vitsin typerä Kesäkatsaus. Vitsin häviö. Kaikki oli helteen syytä, ja pitkän ajomatkan syytä, ja Markuksen typerien kahvitaukojen syytä, ja... ...kaikki taisi olla minun syytäni, kun olin polleasti ilmoittanut  Oljon lähtöön opettelematta edes ensin, mikä olisi juuri sille sopiva tapa juosta ja ohjastaa.

"Voi kuule Oljo. Sun olisi kannattanut kyllä olla joku kalliimpi ja parempi ravihevonen. Joku kunnon mies olisi susta tehnyt voittajan. Nyt ne sanoi susta jo myydessäkin, ettei susta ole kuin makkaraksi."

Väinö juoksi hyvän ajan

Joosef ohjasti Väinöä ja omaa hevostaan Aken ravitallilla. Väinö teki kelpo suorituksen, mutta Joosefin oma Oljo ei mennyt niin hyvin kuin Joosef olisi tahtonut. 

"Juoksi hyvän ajan", Allan totesi ja rapsutti Väinön harjaa. Poni oli vielä niin kiihkeällä tuulella juuri startin juostuaan, että yritti näykätä, mutta ei Allan siitä piitannut. Hymyilin ja nyökytin hänelle ja se tuntui itsestänikin vaisulta.
"No?" Allan kysyi.

En vastannut heti. Käännyin poimimaan Väinön harjasangosta kaviokoukun tarkastaakseni sen pikku jalat ennen matkaa. En oikein tiennyt, mitä sanoa. Hävetti, että olin ilmoittanut oman hevoseni raveihin, vaikka en edes tuntenut sitä kunnolla. Väinön lähtö oli ollut sen lähdön jälkeen, ja kun olin ohjastanut sen totosijoille huolimatta siitä että se kisasi kokeneempia nelivuotiaita vastaan, olin saanut kunnon muistutuksen suuruudenhulluudestani. Tietenkin Väinöllä oli mennyt paremmin kuin minun Oljollani. Tietenkin. Minähän tunsin Väinön. Minä tiesin, miten se toimi: miten se oli herkkä lähtemään muiden imuun, mutta miten se luovutti liian helposti juostessaan liian kauan kärjessä. Sellaiset asiat minun pitäisi omastakin hevosestani tietää ennen kilpailuita. Väinön totosijasta huolimatta koko maailma nauroi minulle.

"Oljo vaan harmittaa", totesin Allanille, jonka leuka loksahti.
"Mitä?" hän parahti. "Se juoksi kakskyt-jotain -ajan. Ekassa lähdössään. Teki hyväksytyn suorituksen."
"Niin."
"Mitä sä vielä odotit lisää?"

Katsoin Allania silmiin sisukkaasti, vaikka hän oli hämmästyneen näköinen. Nakkasin kaviokoukun summanmutikassa takaisin sankoon, mutta tumpsahduksesta päätellen osuin ohitse.

"Voittoa", puuskahdin lopulta rehellisesti ja vihaisena.

Kahden hevosen loukussa

Joosef on juuri ostanut ensimmäisen oman hevosen ja sijoittanut sen Stall Wäckeliniin, naapuriin.

Joosef

Harjasin Väinöä tallin pihalla, kun ilma oli niin ihanan lämmin ja varjo niin sopivasti siinä. Väinö nuokkui ja nautti. Olin sitonut sen tallin punamultaisen seinän koukkuun. Samaa seinää nojaili Allan, jonka mustassa T-paidassa oli jo punaisia jälkiä selässä ja toissessa olkapäässä aiemmista sen päivän nojailuista.

"Ei sun tarvitse enää sitä käydä hoitamassa, tiedäthän", Allan sanoi. "Siis ei me estetä, mutta nyt kun sä olet hevosenomistajamiehiä..."

Pudistin Allanille päätäni ja nostin, tai oikeastaan laskin, silat Väinön selkään.

"Että nytkö mä Väinön hylkäisin? Kun sen ensimmäinen lähtö lähestyy? Kolme vuotta mä sen kanssa puuhasin, valmensin... Ja nyt sä keräisit kaikki työn hedelmät?"

Allan hymyili. Hän tiesi, etten ollut tosissani. Hän rapsutti pikku  Väinöä ensin leuan alta ja sitten otsatukan alta. Väinö vaikutti tyytyväiseltä.

"Mä vain ajattelin, että sun on liian työlästä käydä kahdella tallilla, kun sä et jättänyt Haippia meille."
"Sen nimi on nykyään Oljo. Ja sun karsinavuokrillasi -- no way!"
"Mm, oikeassahan sä olet. No, kerro jos sä väsyt. Kyllä me Väinön kanssa pärjätään."

Väinöllä oli pikalukkokärryt. Kotioloissa en pitänyt sellaisista, vaan mieluummin kieputin aisaremmiä ja pitkää rintaremmiä aisan ympärille, koska se tuntui tukevammalta ja toimivammalta ratkaisulta. Naksautin kärryt kiinni ja kiersin vielä yhden ylimääräisen kerran koko ponin tarkastamassa, että kaikki remmit häntäremmistä ohjiin olivat kiinni. Sitten päästin Väinön irti. Jätin riimun sen päähän suitsien alle, kun kerran kotona oltiin, ja ohjasin kävelemään kohti hiittisuoraa ennen kuin istahdin sen kärryille.

Väinö oli minulle kuin oma poni kaikkien näiden vuosien jälkeen. Niin kauan kuin jaksoin revetä kahdelle tallille, en minä sitä hylkäisi. Pian ohjastaisin sitä sen ensimmäisissä kilpailuissa, ihan niin kuin oli suunniteltu. Mieluummin luopuisin omasta tuoreesta hevosestani kuin Väinöstä.