Nuorten hevosten viikonloppu

Vaikka Holger luulee voivansa kieltää Rositaa, Rosita ja Hasse olivat silti Storywoodsin nuorten hevosten viikonlopulla 30.10.-1.11.2020.

"Sinne mä en ainakaan anna sun lähteä", Holger oli ilmoittanut Ramona anovasti minua käsipuolessaan tuijottaen, kun olin viimeisimmän kerran heiltä kylästä lähtiessäni ilmoittanut meneväni Hassen kanssa viikonlopuksi Storywoodsiin.
"Harmi, että sä et päätä mun elämästä ja mun hevosesta", olin sanonut kättäni huiskauttaen ja lampsin autolle. Oikeasti olisi tehnyt mieli haistatella.
"On se meidänkin hevonen!" Holger oli huutanut, vaikka Hasse ei millään tavalla ollut heidän hevosensa. Ramonan kyllä, mutta ei Holgerin. "Sä sitä paitsi edustat siellä koko sukua!" Holger oli kehdannut vielä jatkaa, vaikka en kyllä ole mitään sukua hänelle, luojan kiitos. "Sä et osaa pukeutua niin kuin tasokkaan naisen kuuluu! Laita paita päälle Rosita!"
Sen jälkeen olin todella haistatellut auton ikkunasta ja Ramonan silmät olivat pyöristyneet portailla.

Niin asia oli sitten päätetty. Olin lähtenyt Storywoodsiin, eikä Holger mahtanut sille yhtään mitään. Ja hyvä, että tuli lähdettyä. Nuorten hevosten viikonlopun puuha ja vinkit tulivat tarpeeseen. Hasse ei ole mikään kouluratsu nimittäin, vaan on kunnostautunut ratsujousiammunnassa, mutta kouluratsuna minä sen piruuttani ilmoitin.

Kaikki kouluratsut osallistuivat koulurataharjoituksiin. Mekin menimme Hassen kanssa niihin hyvällä mielellä omalla vuorollamme. Tai siis Hasse meni melko nukkuvalla mielellä, mutta niinhän se aina. Parempi rento ja rauhallinen hevonen kuin jokin ääliö ja vauhko hevonen, vaikka toki Holgerin soisin käsittelevän vain vauhkoja hevosia. Hasse kuitenkin suoritti niin tasaisesti tehtäviään, että yllätyin! Enhän minä ollut kuin muutaman kerran sen kanssa ratsastanut kokonaisen radan läpi! Aina meillä oli suuria suunnitelmia siitä, miten alkaisin treenata sillä. Kuitenkin aina, kun olin edellisenä iltana suunnitellut ryhtiliikkeen, seuraavana päivänä ilma oli niin ihana tai tuuleni muusta syystä niin hyvä, että maastot ihan huusivat meitä laukkaamaan täysillä. Ja aina me vastasimme kutsuun.

Radan keskivaiheilla meillä oli ongelmia siirtymisissä ja muutenkin laukassa. Hasse nyt ei muutenkaan askella kuin puoliverinen, mutta jotenkin en saanut siitä irti samaa intoa kuin sen laukatessa jousiammuntaradan vartta. Koko ajan korvissani kaikuin Holgerin äänellä, että kyllä hevoshommat ovat miesten lajeja, ja kouluratsastus vieläpä valkolaisten laji. Kirosin hiljaa ja näytin Holgerille henkistä keskisormea. Näkisipä vain. Minä en ikinä ehtisi olla yhtä hyvä kuin valkolaismiehet kouluradalla, mutta tottavie tulisi vielä joku minunlaiseni nainen, joka ei tyytyisi olemaan yhtä hyvä, vaan olisi parempi. Vaikka sitten minun tyttäreni. Siis siinä tapauksessa, että äiti olisi oikeassa kun sanoi, että kyllä jokaisen naisen mieli aina lopulta muuttuu.

Suuttumukseni taisi kuitenkin saada puhtia Hachimiin. Sen liikettä ei puoliverisiin verrattu, mutta omaan itseensä ja aikaisempaan kokemukseemme verrattuna se alkoi marssia kuin sotilas. Tuhahdin nenäni kautta ylimielisesti, vaikka kukaan ei ollut kuulemassa. Sitten minun oli liennyttävä ja hymyiltävä. Minun Hasseni. Minun koukkukaulainen, puuhevosmainen Hasseni meni niin hyvin kuin ikinä osasi ja ihan minua varten. Mami on ylpeä!

Koulurataharjoituksen jälkeen olin täynnä tarmoa. En malttanut edes harjata ja loimittaa Hassea ihan kokonaan valmiiksi ennen kuin aloin googlata koulukisoja kännykälläni. Mitä sitä suotta harjoittelemaan, jos ei ollut kisoja asettamassa määräpäivää? Siinä tapauksessa karauttaisimme taas auringonlaskuun, tai no, ainakin Kirstanperän metsiin.

*

Koulurataharjoituksen kommentti (Minni, Storywoods):

Hachim (64,444 %) HeB:0 2009

Ratsukkoa oli tullut nähtyä joskus kisoissa, joten olikin mielenkiintoista päästä seuraamaan ratsukon menoa hieman lähempää. Hachimista näki sen saapuessa maneesiin että se ei ollut ihan täysin rento, mutta silti sen liike oli yllättävän irtonaista ja rentoa, mikä kieli siitä että nuoresta iästään huolimatta ratsu oli tottunut erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin.

Lävistäjällä tapahtuneessa käyntiin siirtymisessä huomasi miten Hachim jännittyi ja nosti hieman päätään sen merkkinä, mutta silti se suoritti tehtävän ja rata jatkui siitä silti sulavan näköisesti. Hachimin laukka oli alkuun hieman ponnetonta, mutta ei silti laahaavaa, mutta laukkatehtävien edetessä Hachimin laukka muuttui voimakkaammaksi ja liike hieman enemmän ylöspäin suuntautuvaksi.

Ratsukon suoritus oli tasapainoinen ja siitä näki että ratsukolla olisi mahdollisuus päästä vielä pitkälle.

Iconic

 Me olimme voittamattomia.

Tai no, emme ihan. Kyllä meidät aina joku voitti. Mutta olimme kuitenkin palkintosijoilla. Se laskettiin jo ihan samaksi kuin voitto, jos sellaisista voittajista toinen on dongolana arabianhevosia vastassa ja toinen on... Noh... Minä. Sitä paitsi viimeisin voitoistamme, tai no, kakkossijahan se oli mutta kuitenkin, oli tapahtunut Ionicissa, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Iconic. Miten olinkaan haaveillut edes siellä käymisestä, edes niitten us-ko-mat-to-man suurten tallikompleksien näkemisestä, silmänkantamattomiin jatkuvien hakojen vilkaisemisesta... Mutta siellä ei niin vain kuljettu. Odottamisen arvoista se oli. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, enkä varmasti näe enää.

Ionicin matkaratsastuskisoissa meidät peittosi vain vanha tuttu Eetu Hopiavuori. Tapaus oli vähän epäreilu, koska tarkastuspisteillä oli vain naisia ja Eetu ihan varmana hymyili kaikille. Minulle hän ei hymyjään tuhlannut sen paremmin nyt kuin aiemmin Hopiavuoren hevostallilla käydessäni. Ajattelin etukäteen, tyhmä kun olen, että lyöttäydyn Hopiavuoren seuraan Hassen kanssa. Koska kyseessä oli maailman lyhin ihanneaikalenkki, se kävisi rauhallisesta maastoköpöttelystä ja juttelusta. Se oli huono idea. Ratsastin koko matkan mykän miehen vierellä, käytin enemmän lihaksia jutunjuuren keksimiseen kuin ratsastukseen ja silti Hasse oli minun jälkeen puheliain. No, tulipa edes yritettyä. Olisi kuitenkin ollut liikaa vaadittu voittaa samana iltapäivänä kisat ja kivisydän. Tai siis tulla kakkosiksi molemmissa.

No, voitimme kivisydämen tai emme, vähän haikeana talutin Hassen Iconicin, ei kun Ionicin pihassa traileriin ja nakkasin ruusukkeen sen harjasankoon päälimmäiseksi. Olisin halunnut jäädä vielä hetkeksi, mutta nousin autoon luotuani vielä viimeisen silmäyksen jättiläistallirakennukseen, joka oli vain yksi monista. Ehkä pääsen vielä takaisin.

Ruusuke: Equestrian Pro

VMRJ Cup ja eka matkaratsastusruusuke enemmän kuin Holgerilla

Rosita ja Hasse osallistuivat kylmiltään VMRJ Cupiin ja sijoittuivat 4/37. Ruusukkeen teki Marjahilla.

Mitä sitä turhaan pikkukisoista uraa aloittamaan, tuumasin, ja maksoin ilmoittautumismaksun sen kummempia miettimättä. En ollut koskaan kokeillut Hassen kanssa matkaratsastusta, mutta sehän ei eroa millään lailla maastoratsastuksesta. Luokkakin oli vain viidentoista kilometrin, eli vähän lyhyempi kuin sunnuntaimaastolenkkimme Hassen kanssa. Mitä sitä turhaa miettimään?

Sitten en miettinytkään. Unohdin koko jutun. Laukkasin maastossa Hassella ja ruska oli ihanaa. Näytin kahtena eri päivänä keskisormea Holgerille ihan vahingossa, kun hän huuteli jotain peräämme tallipihasta poistuessamme. Hoidin talliaskareita yksin ja Ramonan kanssa. Elin kotona normaalia arkea. Tilasin Disneyplussan Ramonan kanssa puoliksi, koska en minä kauheasti elokuvia viitsi katsella.

Sunnuntaiaamuna oli sitten jotenkin ihmeellinen olo, kun säpsähdin kuudelta hereille. Sellainen kuin ala-asteella kun yöllä muistin unohtaneeni näyttää äidille jonkin lapun tai tehdä jonkin tehtävän. Ajattelin, että olin kai nähnyt vain unta, ja painoin pääni takaisin norppakuvioiseen tyynyliinaan verhotulle tyynylleni. Varmuuden vuoksi muistelin, oliko jotain jäänyt tekemättä. Vuokra oli maksettu jo, vaikka eräpäivä oli vasta maanantaina... Sähkölasku maksettu... Hassen raspaus tilattu... Mutta piru vie, se matkaratsastuskisa oli unohtunut!

En ole koskaan elämässäni niin nopeasti sinkoutunut sängystä vaatteisiinii ja autolla talliin. Siinä meni varmaan alle viisi minuuttia.  Vedätin trailerin keskelle pihaa vinoon niin että hiekka pöllysi ja juoksutin aamuheiniään vielä nieleskelevän Hassen kyytiin ihan täyttä ravia. Paiskasin auton takapenkille sokkona Lidlin muovipussillisen jotain harjoja ja yleissatulan sekä suitset. Niin ja Holgerin ajohaalarin, kun epäilin, että minun tulisi kylmä pienessä nahkatakissani. Sitten mentiin lujaa ja toivottiin, etteivät nopeuskamerat räpsähtelisi ja idiootit hirvet hyppisi auton alle.

Cramptonissa ehdin juuri ja juuri eläinlääkärin tarkastukseen Hassen kanssa. Sen aikana hymyilin ja esitin rentoa ja rauhallista, mutta heti kun sain luvan, hölkkäsin hevosen kanssa pukemaan sille hätäisesti satulan ja suitset ja itselleni vielä hätäisemmin Holgerin ajohaalarin. Sitten vain tukka poninhännälle ja rentoa ravia, ja sekös Hasselle sopi niin ihanana viileänä syyspäivänä!

Olin ollut ihan oikeassa matkaratsastuksesta. Se oli maastoratsastusta. Luokka, johon osallistuimme, oli ihanneaikaluokka. Se tarkoitti, etten voinut päästellä Hassella yhtä reippaasti kuin kotona, koska ihanneaikaa ei saanut alittaa. Ravailimme siis niin paljon kuin aika antoi myöten pysyäksemme lämpöisinä, ja aina välillä laahustimme mahdollisimman hidasta käyntiä pitkiä pätkiä. Käyntihommatkaan eivät kuitenkaan ikävystyttäneet minua. Syksyllä luonto on tottavie kauneimmillaan, uudet maisemat ovat aina kiehtovia ja Holger oli kotonaan kaukana minusta ja hyvästä päivästäni. Sitä paitsi Hassen etukavioiden edestä juoksi orava, joka oli varmaan Hassenkin mielestä söpö, kunhan se toipui ensisäikähdyksestään.

Kurjinta päivässä oli odottelu, eikä sekään ollut hirveää. Kun pikku lenkki oli heitetty, piti odottaa viimeistenkin ratsastajien pääsyä maaliin jotta voittajat voitaisiin palkita, vaikka järjestys oli ollut selvillä jo iät ajat. Käytin ajan hyväkseni ratsastelemalla kentällä, koska ei meillä kotona niin hyvää kenttää ole laukkaamista varten. Hassekin tykkäsi, kun oli tasainen maa mennä. Sain ratsastaa sillä suoraan kentältä hakemaan neljännen sijan ruusukkeen. En malttanut edes laskeutua hevosen selästä ennen kuin postasin ruusukkeesta kuvan Insta Storyyn.

Kotimatkalla ajoin hitaammin kuin aamulla. Lisäksi kävin ostamassa Prismasta seinäkalenterin, kun olin valmis Hassen kanssa tallilla.

Vuokrakuski

 "Nii. Mitä mieltä sä nyt oot?" Markus huusi Bellan kärryltä.
"Mistä?" huusin takaisin ja vihasin hiljaisena hiittikärryillä istumista kipeytyvän selkäni takia.
"Siitä et mitä jos alkaisit reenata jollaki toisella hevosella?"
"Pidä suu kii ku ajat ettei lennä rapa nieluun kun jäät taa!"
"Älä uhoa kakstoista-aikaselle, varsanohjastaja!"

Silloin harvoin, kun satuimme olemaan raviradalla ihan kahdestaan sinne matkustaessamme, treeni oli mukavan hiljaista, joskin melko hyödytöntä. Markus oli oikeassa siinä, ettei minun pikku Oljostani ollut vetoapua Bellalle, ja vaikka Bellan juoksuttaminen rinnalla sai Oljon yrittämään parastaan, se sai Bellan lihakset kipeytymään. Ainakin kolmen pitkän päivän ajan haaveilemastamme kunnon hiitistä oikealla radalla oli tullut rauhallinen pitkän matkan kuntotreeni, joka olisi mielestäni vaatinut mukavampia kärryjä.

Gunnar oli jo aiemmin puhunut valmentamisesta ja silloinkin olin vältellyt koko kysymystä. Hevoset olivat muiden miesten elämä tallilla. Minun elämäni oli ihan toisaalla, ja silti ajoin päivittäin sekä Gunnarin että Allanin talliin, huolehdin Oljosta ja treenasin Väinöä. Vaikka molemmat olivat alkaneet menestyä tasoihinsa nähden aika hyvin, edestakaisin ajaminen vei aikaa. Ja niin vei kaikki muukin. Oljo kilpaili ikäänsä nähden melko paljon, mutta kukaan ei tiennyt, että kilpailin töiden ohella itse paljon enemmän ilman hevosia. Kun tallilla suunniteltiin hevosten treeniaikatauluja ja ruokalistoja, minä suunnittelin omanikin. Oli ihanaa nähdä Oljon menestys ja Väinön voitot, mutta olisin uhrannut heti kaikki maailman ravihevoset, jos se olisi taannut minun olevan paras tanssija. Kaiken lisäksi minulla oli leipätyöni muualla kuin tallissa. Vietin tallilla vain tunnin tai pari päivässä, en kahdeksaa, eikä se ollut vielä valjennut muille. Jos oli hevosmies hevosmiesten seurassa ja haaveili kahden tonnin palkintorahoista, oli helppo unohtaa toisten hikoilevan esiliinassa ja kokintakissa kahdeksan tuntia päivässä saadakseen muutaman tonnin voittorahan kuukaudessa tililleen siitä hyvästä.

En olisi luopunut tanssista hevosten takia, mutta olisinko voinut luopua ravintola-alasta? Nytkyttelin hieman hidastusmerkkejä Oljon ohjilla ja se tasasi tahtiaan kiltisti, kun ei kokenut juoksevansa kilpaa. Selkäni oli kipeä ja olin kiertänyt tätä ravirataa yhteensä jo noin miljoona kertaa, vaikka en ollut ollut kauaa hevosenomistaja. Syksy oli tullut ja vaikka olimme Markuksen takia jo pukeutuneet pilkkihaalariin kamalan viiman takia ajoa varten, silti oli kylmä. Ajon jälkeen puolestaan tulisi hiki, kun pitäisi kumarrella hevosten kaviot katsomaan, harjata niiden hikeä ja raahata valjaita edestakaisin. Kotiin päästessäni olisin samaan aikaan umpijäässä ja hiestä nihkeä, enkä voisi edes kauppaan poiketa samalla matkalla inhottavan olon ja hevosenhajun takia. Ja silti... Jos tuloni olisivat olleet varmoja... Jos ajohevosia olisi ollut niin monta, että penkkipalkka olisi ollut taattua... Kyllä minä olisin hevosia ajanut takapuoli jäässä tuhat kertaa mieluummin kuin paistanut enää yhtäkään typerää pakillista typeriä pannukakkuja typerään työmaaruokalaan typeränä hernekeittopäivänä.

"Jäädään jo pois", Markus huuteli huulet sinertävinä, kun varikon portille oli puoli kierrosta.
"Jos sä et jaksa enää..." vastasin, vaikka täytyihän minunkin olla jo ihan sininen.

Oljo hidasti kuuliaisesti ja vain vähän hypellen, kun komento kävi. Koska paikalla ei ollut ketään muutakaan, oli riittävän turvallista ajaa käyntiä kuljetusautolle. Kyllä nämä tammat pysähtyisivät viimeistään silloin, kun osui pää kopin kylkeen. Hiljaisina nousimme kärryiltä kopilla ja sidoimme hevoset kiinni. Yritin penkoa niiden loimet auton takapenkiltä mahdollisimman nopeasti. Saatoin vain kuvitella, miten inhottavaa Oljo-paran mielestä oli seistä hikisenä siinä viimassa. Ennen kuin aloin hikoilla sen valjaita pois, avasin kuitenkin haalarini ja sidoin sen yläosan vyötärölleni.

"Tää on kyl varsinaista kimonotaidetta", valitti Markus samoissa puuhissa.
"Ei mun mielestä. Ei tää nyt mikään yliopistohaalari ole et tekstit pitäis näkyä."
"No kai se on sulle helppoa kun sä oot tommonen laiha tikku."
"Käveleminen ei sit ookkaa", vastasin jalkojani nostellen, jotta näkyi, miten haalarien haara roikkui melkein polvissa. Olipahan ollut edes vähän lämpöisempi kuin ajohaalarissa, joka oli sopivamman kokoinen.

Emme harjanneet hevosia siinä viimassa. Kunhan ne saivat loimet ylleen pikavauhtia ja kaviot olivat ehjät ja kivettömät, kaikki oli hyvin. Oljo ryskäsi ja protestoi kävellessään traileriin, mutta ei tehnyt elämästä sen hankalampaa. Se painoi päänsä heinäverkkoon, kun esittelin tämän täydennetyn ravintovarannon sille vähän ravistellen. Ihan hiljaa se oli jo siinä vaiheessa, kun nostimme rampin ylös. Autossa väänsin ilmastoinnin niin kuumalle kuin sai ja täysille. Vitsit kun talvi ei tulisi koskaan.

"Niin siitä ajosta", Markus aloitti taas.
"Katotaan. Mulla on se Väinökin tossa."
"Tuo sekin Gunnarille?"
"No en. Se on Allanin poni."
"No mutta. Jätä se. Eikö vaan olisikin kiva kiitää lämminverisillä ponien sijaan?"
"Kun mä oon semmonen, että yhtäkään luuseria ei jätetä. Kato nyt kun säkin oot lämpöisessä autossa siinä, etkä törrötä tuolla raviradalla."

Markus naurahti ja mutisi, että kai hän nyt omaan autoonsa aina pääsisi. Ajoasiat jäivät onneksi siihen. Ehkä sitten, jos Oljosta tulisi oikeasti joskus jotain. Silloin minulla olisi edes sen verran nimeä, että voisin olla vuokrakuski ja saada siitä edes puolta palkkaa. Nostin hupun päähäni lämmetäkseni nopeammin ja kuvittelin miten auton ympärillä ravasi hevosia. Olisihan se hienoa.

Ylpeä isä

 "Mitä virnuilet?"

En vastannut Markukselle mitään. Hymyilin vain leveämmin ja aloin aukoa hakoja trailerin perästä. Kaikki oli niin ihanasti. Aurinkokin paistoi. Edes se ei kauheasti ärsyttänyt, kun Markus kiirehti iskemään isot käpälänsä pääni yläpuolelle trailerin perään, kun olin ramppia laskemassa: hän, höppänä, luuli että olen liian heikko yhden rampin laskemiseen.

Rampin toisella puolella pilkisti tuleva ravikuningas, tai siis sen takapuoli. Halusin hyökätä pienen hevoseni kimppuun niin kuin leijona ja roikkua sen takapuolessa ihan vain haliakseni, kun muualle en olisi yltänyt, mutta se olisi toki säikähtänyt sitä. Niinpä kiersin vain ylpeänä etuovelle. Tunsin Markuksen seuraavan menoani, mutta hän ei sanonut enää mitään.

Oljo peruutti trailerista korvat luimussa ja naama nurinpäin. Se lientyi hieman, kun silitin sen harjajouhet pois sen silmiltä. Sitten asettelin sen tallipihalle Markuksen eteen niin kuin hän olisi rakennetuomari.

Unia Trottersin ravit

"Hyvät naiset ja herrat", sanoin Markukselle. "Tässä näette hevosen, joka juoksee alle kakskyt aikoja!"

Vaikka Oljon Unia Trottersissa juoksema uusi ennätys ei tosiaankaan ollut monta starttia kokeneelle kaksivuotiaalle mikään ihmeteko, Markus parahti asianmukaisen yllättyneen äänen ja vei nyrkkinsä suunsa eteen. Se oli puoliksi näyteltyä, mutta niin sen kuuluikin olla. Kun hän pudisti hitaasti päätään ja taputti kiihkeästi kuin liikuttavan taide-elämyksen jälkeen, kumarsin hieman, vaikka Oljo potkaisikin taaksepäin.

"Oliko kovia nimiä?" Markus kysyi vielä vakavissaan ja tuli rapsuttamaan Oljon kaulaa jutellessaan.
"Oli Ninitran parivuotiaita, mutta molemmat jäi taa. Sit ei oikein muita meidän lähdössä."
"No miten se sit juoksi niin hyvin? Jos ei ollu muiden imussa?"
"Siis ei se missää piikkipaikalla menny! Se oli vasta viides. Ne meni tällä kertaa kaikki ihan superlujaa. Et kyllä siinä vetoapua oli."
"Kerro kaikki."

Ja minä kerroin, kun joku, ihan kuka tahansa, halusi kuulla juttujani Oljosta. Kävelimme kaikki kolme vieretysten hakaan, kun puhuin, miten olin jäänyt Oljon kanssa pussiin heti alussa minulle tuntemattoman tallin kahden hevosten taa. Päästin Oljon hakaan ja keskeytin puheeni pussista pelastumisesta vain siksi aikaa, kun suukotin hevostani poskelle. Matkalla trailerille kuvailin, miten Oljo oli lähtenyt niin lujaa ulkorataa, että oli tehnyt mieli hidastaa, mutta olin pelännyt sen menevän ainakin siinä tapauksessa hapoille. Traileria tyhjätessämme jaarittelin pitkään siitä hienosta tunteesta, kun hetken tosiaan juoksimme kuolemanpaikalla ja Oljolla oli niin paljon virtaa, että melkein jo uskoin sen päästävän ohitse vielä loppusuoralla. Istuin autoon ja ennen kuin ajoin trailerin pois pihasta, huutelin vielä ikkunasta, miten Oljo oli sitten hyytynyt loppusuoralla ja päästänyt muut ohi.

Markus nauroi. "Jätkä puhu just kolkyt minsaa alle kolmen minuutin juoksusta", hän pilkkasi.
"Jätkä viivytteli just kolkyt minsaa mun kaa kymmenen minsan työssä", kuittasin takaisin. "Sun pitää oikeasti saada tyttöystävä."
"Mulla on!" Markus yritti huutaa perääni, mutta olin niin kuin en olisi kuullut.

Ravikuninkaallinen

Unia Trottersin ravit

Eiväthän ponit lujaa pääse. Oljon lähdön jälkeen Väinöllä kilpaileminen toi mieleen ihan Turboetanat. Siinä ei ollut kuitenkaan enää mitään etanaa, kun Väinön korvat liimautuivat ihan loppusuoralla niskaan niin kuin vanhalla tekijällä. Unia Trottersin radalla juoksi sen edellä kaksi Unia Trottersin omaa ponia - Da Capo Gilderoy ja Grimaldi. Olin haaveillut totosijasta, sillä neljäntenä juokseva oli vielä hevosenmitan päässä ja alkoi väsyä, mutta kun näin Väinön korvat, halusin enemmän. Siinä oli vielä virtaa, vaikka se oli reppana pikkuponi ja vasta kolmen, ihan pieni vauva. Oli se kuitenkin Unia Trottersin poneja voimakkaampi ja vanhempi, ihan alkuvuonna kun täyttäisi neljä. Yhtäkkiä päätin riskeerata koko juoksun ja ohjasin sen ulkoradalle. Menköön ohi tai menköön hapoille, mutta nyt yritettäisiin!

Väinö juoksi. Se pusersi. Näin miten se oikein venytti pikku ruumistaan ja pinkoi niin kovaa kuin sen vauvankavioista pääsi. Maiskutin sille rohkaisuksi oikein kovasti. Vaikka loppusuora on kaikilla samanpituinen, poneilla se kuluu tosi hitaasti lämminverisiin verrattuna. Kuin hidastetussa elokuvassa Väinö pääsi Unia Trottersin ponien rinnalle. Se venytti ja venytti. Näin, miten se alkoi mennä hapoille. Silti ajattelin, että nyt ajetaan: nyt ei ole enää pitkä matka. Nyt ei anneta periksi. Nyt mennään ohi. Väinö juoksi. Venyi.

Kun Väinö ohitti molemmat Unia Trottersin ponit, löin nyrkkini ilmaan, vaikka vielä oli matkaa loppuun. Jo se riitti voitoksi. Se oli hetken ollut niin nopea. Päästin sen menemään jo ohja löysempänä. Ajattelin, että en voisi vaatia siltä enää mitään, vauvareppanalta. Väinö ei kuitenkaan lopettanut kesken, vaikka minä olin jo melkein lopettanut. Se juoksi ihan yhtä hullua tahtia, ja vaikka loppusuoran alussa olimme olleet Unia Trottersin ponien hännissä kiinni, Väinö päästeli maaliin melkein kokonaisen sekunnin mittaisella etumatkalla -- ja se on ponille paljon se näissä vauhdeissa!

Olisin toivonut, että Allan, sen omistaja, olisi ollut näkemässä. Olisin toivonut, että olisin saanut katsoa häneen tuulettaessani ja halata häntä. Allan oli ansainnut voiton vielä enemmän kuin Väinö. Ilman Allania en osaisi edes ajaa hevosta. Vaikka Väinö voitti vain vauvaponien hitaan lähdön, minusta tuntui kuin olisin ohjastanut ravikuninkaallista.

Voittorahat

Tarinan ravit

Eivät olleet bensarahoja ne ravikeskus Nelosen rahat. Niillä sai bensojen lisäksi maksettua ruuat ABC:lla, kun paluumatkalla pysähdyin sinne näännyksissä. Limsankin ostin, vaikka ABC:n linjastolounaaseen kuuluukin mehua. Sen lisäksi niillä sai karkkipussin, josta napsin salmiakkia paluumatkalla, ja silti rahaa jäi yli seitsemänsataa euroa. Ne olivat Oljon ekat oikeat voittorahat, ja vaikka se ei ihan ensimmäisenä maaliin tullutkaan, olin haljeta ylpeydestä.

Olisin halunnut kertoa Oljon juoksusta vaihe vaiheelta yhä uudelleen ja uudelleen kenelle tahansa, joka suostui kuuntelemaan. Parasta oli kertoa siitä, miten olimme menneet Ninitran hevosen imussa loppusuoralla, ja Oljo oli painanut ohjalle ja luimistanut korvansa niin, että olin ajatellut meidän menevän vielä ohi jopa siitä. Se oli kaksivuotias tamma niin kuin Oljokin, ja jälkikäteen kuulin, ettei se ollut vielä juossut kilpaa ennen sitä kertaa. Minun olisi kuitenkin pitänyt mennä Oljon kanssa rauhallisemmin, sillä lopulta se väsyi ja hävisi parilla kokonaisella sekunnilla. Onneksi muu joukko oli ollut kaukana takanamme, sillä muutoin innostukseni olisi maksanut meille monen sijoituksen verran. Vaan oli se Oljon aloittama loppukiri ollut sen arvoista. Kun se olisi iso tyttö, se jaksaisi vielä jonain päivänä loppuun asti. Näyttäisinpä, ettei voittoon tarvittu Ninitran kaltaista vuosikymmeniä toiminutta ja satoja hevosia kasvattanutta ja valmentanutta huippulaitosta. Tarvittaisiin vain yksi Oljo ja yksi Joosef. Niin ja Gunnar tai joku kuskiksi, koska oli ollut kerrassaan erikoista olla yksin raveissa. Ja tietenkään ei ollut ketään edes katsomassa, kun Oljo näytti muille mallia. Vaan kotona minä kerroin kaiken. Varsinkin Gunnarille kerroin, ja Gunnar nauroi ja tarjosi onnittelukahvilla näkkileipää, kun keksit olivat loppu.

Kun Oljon mahtavasta voitosta -- no joo joo, vauvojen lähdön kakkossijasta -- oli kulunut muutama päivä ja ajelin hevosellani pitkää ja rauhallista peruskuntoa kasvattavaa ja ylläpitävää lenkkiä, mietin, mitä hevosen voittorahoilla tavattiin tehdä. Jos en hankkisi niillä jotain merkityksellistä, ne vain katoaisivat vuokriin, ruokiin ja autohuoltoihin sun muihin. Toisaalta Oljo ei kyllä tarvinnut muuta kuin omat kärryt, eikä niitä ollut järkeä kasvavalle vauvalle vielä ostaa. Vaikka olisihan se hienoa myöhemmin niitä kärryjä katsella ja muistaa aina, että nuo minä ostin Oljon ensimmäisillä kunnon voittorahoilla... Vaikka eivät kärryt ikuiset olisi. Pudistin päätäni, maiskautin Oljoon lisää vauhtia ja päätin ostaa sille Tokmannin osakkeita. Jos se vielä voittaisi ja jos sijoittaisin valtaosan sen rahoista, vielä joskus voisin rakentaa sille vaikka tallin sen omilla rahoilla. Tai edes ostaa uuden komean auton, jolla vetäisin sitä ja sen lukuisia lapsia voitokkaista raveista toisiin.