Black Magic Mile

 Joosefin ja Oljon tarinassa Black Magic Mile juostiin vasta 12.11.2020, Marraskuun Murkkujen jälkeen.

"Älä ylpisty", Gunnar kehotti pilkettä silmäkulmassaan kun hymyilin itsevarmasti Oljon kärryllä. Hän mutisi Oljolle rauhoittavia kehuja napatessaan yllättävän ketterästi kiinni sen ohjista.
"En en", vastasin vähättelevästi. En oikeastaan ollut juttutuulella. Vaikka en voinut lakata hymyilemästä, se ei johtunut ilosta tai kuplivasta jännityksestä, eikä varsinkaan Gunnarin epäilemästä ylpistymisestä. Olin kauhusta kankea. "Mulle on pääasia, että mä voitan sut ja Bonnien, Markus", sanoin leikilläni. Markus, joka ei ollut sen enempää juttutuulella hermostuksissaan, tuhautti nenäänsä Bonnien pääpuolesta ja loi minuun häijyn katseen.

Marraskuun Murkusta oli tullut kymppitonni rahaa, enkä ollut vieläkään päässyt yli siitä. Olin ilmoittanut Gunnarille, että Oljo ei juokse enää tänä vuonna. En halunnut rasittaa sitä liikaa, enkä pilata sen ensimmäisen kilpavuoden statistiikkojakaan. Saati sitten omiani: saattaisin pian oikeasti olla rahan arvoinen vuokrakuski. Gunnar oli kuitenkin muistuttanut terävästi, että Oljo oli jo ilmoitettu vielä muutamaan lähtöön, ja että nyt sitä kannattaisi viedäkin, kun oltiin porukalla lähdössä. Vaikka epäilin, että Gunnar tahtoi Oljosta oikeastaan kirittäjän Bonnielle, en silti tohtinut vastustella.

Joten tässä sitä oltiin.
Odottamassa viimeisiä minuutteja ennen hevosten esittelyä.
Black Magic Mile oli alkamassa.
Bonnie ja Oljo, kaksi samannäköistä ja saman ikäistä tammaa, juoksisivat pian taas toisiaan vastaan isoista rahoista.
Ihme, että Markus halusi vieläkin lähteä lauantaisin yhdessä kaljalle.

Aika eteni sykäyksittäin. Yhdessä vaiheessa yritin hengitellä rauhassa tarkistaessani, että kypäräni ja ajopukuni oli ojennuksessa. Kilpailin Wäckelinin puvussa, kuinkas muutenkaan. Seuraavassa vaiheessa puristin jo hyödyttömästi ohjaksia Bonnien perässä ravaavan Oljon kärryillä. Sydämeni hakkasi vieläkin lujempaa, kun kuulin, miten kuuluttaja sanoi sekä Oljon että minun nimeni oikein tällä kertaa. K. Happy Creaturea ohjastaa Joosef Kurjenharju. Happy Creature juoksi viimeksi voittoon Marraskuun Murkuissa.

Aika pikakelautui taas siihen pisteeseen, kun kuulin ne sanat, jotka saivat vereni kuplimaan. Yksi. Kaksi. Aja. Ja minä ajoin voitosta, vaikka jäimme hankalaan paikkaan ninitralaisten taa.

Tiesin, ettei Oljo laukkaa. Tiesin, että vaikka kuinka painostaisin sitä suorilla ulkoradalla, se pysyisi ravissa. Matkaa oli vain maili. Oljon kaviot nielivät metrejä nopeasti. En ehtinyt sääliä hevosta; siihen matka oli liian lyhyt ja liian nopeasti ohitse. En katsonut, kenen kaksi hevosta ohitimme. Näin vain ninitralaisten kuskien selät ja tiesin, että noiden ohitse minun on pakko päästä. En ehtinyt edes ilahtua, kun toinen hevosista hyytyi heti ensimmäisessä kaarteessa: oli kai hapoilla. En tunnistanut hevosta, joka nousi jäljelle jääneen ninitralaisen rinnalle loppusuoralla samaan aikaan minun ja Oljon kanssa. Omituinen väkivaltainen kilpailuhenkisyys nosti minussa pelottavasti päätään. Näin mielikuvissani, miten löisin Oljoa ja nakkaisin sitten piiskan jomman kumman kilpakumppanimme kavioiden alle. Onneksi mielikuva tuntui kamalalta jo sillä ohikiitävällä hetkellä, kun ajattelin sitä.

Maaliviivalla en tiennyt, kuka meistä oli ollut ensimmäisenä perillä. En voinut olla katkera sille ninitralaiselle. Oljo oli juossut varmemmin kuin koskaan. Vaikka olisimme kolmansia, Oljo oli voittanut tuhansia euroja ja tehnyt hyvän ajan. Sitten kaiuttimista kuului: "ja ensimmäisenä maalissa Happy Creature, toisena Coronation Burn, Oxalis Ach, Rest In Speed... Ja niin edelleen. Ohjat meinasivat väkisin livetä käsistäni yhä uudelleen, eikä Oljo olisi meinannut sen vertaa hidastaa, että sen selkään saatiin mustanoranssi voittoloimi. 

 

Päivä oli pitkä vielä voittomme jälkeen, mutta vielä kotimatkallakin istuin korvat soiden ja äimistyksestä mykkänä autossa. Nyreä Markus ilmoitti, että minä tarjoaisin vähintään hänelle ruuan, kun pysähtyisimme puolimatkassa syömään jotain. Minä vain nyökytin.

Joelin talli

Hassen karsinan ovessa oli sellainen kokoon taittuva teline, johon satulan sai laskettua käsistään. Se oli varmaankin tallin ainoa mukavuus. Nostin satulan Hassen selästä siihen telineeseen, enkä saanut millään katsettani irrotettua siitä. Vaikka tiesin tarkasti tuijottavani ihan tavallisen satulan takakaarta, en saanut liikutettua silmiäni. Inhosin sitä satulatelinettäkin, kun inhosin niin koko tallia. Satulahuone oli niin kylmä ja kostea, että fleeceloimi oli pakkasaamuina jäästä kova. Ainoa satulamme oli mennyt lyhyessä ajassa niin kamalaksi koppuraksi, etten edes harkinnut uuden ostamista. Ei tänne, ei tälle tallille. Ihme, ettei Hassella ollut riviä, kun se oli seissyt koko syksyn mutalutakossa, jota kutsuttiin tarhaksi.

Riistin katseeni satulasta ja hengitin syvään saadakseni voimia vielä suitsien ottamiseen hevoseni päästä ja sen karvan harjaamiseen. Tallin kunto ei ollut varsinaisesti Joel-isännän syytä. Tiesin, miten kovasti hän yritti. Aina kun isäntä vain jaksoi, hän oli korjaamassa ja laittamassa mitä milloinkin tallissa tai tiluksilla. Karsinat oli aina viimeisen päälle siivottu. Joel ei vain sanonut ääneen sitä, minkä me harvat yksityisenomistajat tiesimme. Hänellä oli rahat loppu, niin kuin terveyskin. Niiden takia talli ajautui koko ajan huonompaan jamaan, ja kun yksikään järkevä ihminen ei hevostaan enää tänne tuonut, toivo toipumisesta oli turhaa. Voi miten mielelläni minäkin olisin lähtenyt Hassen kanssa, mutta en voinut yksin tehdä sellaisia päätöksiä.

Hasse parka. Säälin sitä hiljaa harjatessani sen kaulaa. Se seisoi yöt kosteusvauriolta haisevassa karsinassaan ja päivät lutakkohaassaan kaikkien omistajiensa takia, minunkin. Ramona oli sitä mieltä, että Joelin talli oli ihan hyvä Hasselle, sillä se sijaitsi melko lähellä Ramonan ja Holgerin kotia. Tino puolestaan ajatteli tätä nykyä, että halvin karsina on paras karsina, sillä eipä hän enää ymmärrettävästi Hassea käynyt katsomassakaan. Minun oli oltava Tinon kanssa samaa mieltä rahatilanteeni vuoksi, mutta jossain täytyi kulkea raja. Katto Hassen karsinan yläpuolella oli painunut. Jos tuo tuolta putoaisi hevoseni niskaan, niin itseämme saisimme syyttää...

Kymppitonni

 Oljo voitti 10 000 euroa Karoluksen raveista.

Oljo ei ollut sellainen rauhallinen tammaa, jonka karsinassa tavallisesti istuisi väkeä. Tiesin olevani uhkarohkea, kun olin siellä. Silti kyykötin selkä ovea vasten sen kavioiden ulottuvilla. Se söi juuri heiniään, joten se oli rauhallisimmillaan. Silti kavahdin hieman joka kerta, kun se astui lähemmäs minua. Toistaiseksi se oli kuitenkin tahtonut ainoastaan poskisilityksiä, mutta vain muutama hipaisu kerrallaan.

Minulla oli kakkostililläni yli kymmenentuhatta euroa rahaa. Se oli Oljon tili. Aamulla minulla oli ollut siellä vain vähän tonnin päälle, sillä sen verran Oljon voittorahoista oli jäljellä ostettuani sille oman hiittikärryn. Kymppitonnin Oljo oli juossut sinne aamupäivällä. Yksistä pikku raveista.

Kymmenentuhatta oli iso summa. Minulla ei ollut koskaan ollut sellaisia rahoja. Painoin pääni käsivarsieni varaan miettiessäni, mitä sillä saisi, mutta säpsähdin taas Oljon liikahtaessa. Käytetyistä autoista saisin valita minkä ostaisin kymppitonnilla. Jällivaarassa kymppitonni oli myös yli kymmenesosa rivitalokaksion hinnasta, joten kymppitonnin omistamalla saisin pankkilainan omaan asuntoon. Kymppitonnilla saisi vaikka miten monta lomamatkaa. Kymppitonnilla maksaisi melkein kahden vuoden vuokrat!

Oljo laski taas päänsä silitysetäisyydelle. Kavahdettuani silitinkin sitä. Se katsoi minua toisella silmällään ja mielestäni sen ilme oli luottavainen toisin kuin minun ajatukseni sitä kohtaan sen karsinan pohjalla kyykkiessäni. Puristin huuleni tiukasti yhteen ja räpyttelin silmiäni. Voi Oljo, minun Oljoni. Sillä ei ollut aavistustakaan, että se oli juossut kymppitonnin ihmisrahaa. Se oli saanut palkaksi vain muutaman hassun porkkanan, ja koko kovan työn se oli tehnyt tyytyväisenä vain niiden eteen. Kilon porkkanapussi  maksoi Jällivaaran marketissa euro neljäkymmentä, eikä Oljo ollut edes saanut koko pussillista. Laillisesti sen rahat olivat minun, mutta miten minä voisin ne käyttää?

Karsinan oven avautuminen tuli yllätyksenä. Oli hyvää onnea, etten kaatunut tallikäytävälle pitkin pituuttani, vaikka nojasin ovea. Sen sijaan oli huonoa onnea, että pyllähdin Markuksen varpaille. Tai no, miten sen nyt ottaa. Olisin voinut päätyä istuksimaan Gunnarinkin varpaille. Markuksen kasvot kääntyivät yläilmoista puoleeni väärin päin kulmat kohollaan.

"Aa. Nyt mä ymmärrän", hän sanoi.
"Mä takaan, että sä ymmärrät väärin", vakuutin hänelle.
"Ei kun kyllä mä ymmärrän ihan oikein. Vai on teillä tämmönen suhde. Vai sillä tavalla. Vai asutte te sitten yhdessä. Ei ihme jos voittoja ropisee."
"Ei, Markus, vaan mä odotin sua. Mä oon pitkän aikaa yrittäny keksiä, miten mä voisin istua sun sylissä, ja nyt mun toive viimein toteutui."
"No tuu sitten ylemmäs. Ei kun oikeasti. Mene nyt pois siitä. Sä istut mun kengät linttaan, ja sitä paitsi ei ole normaalia istua toisen miehen kengillä. Varsinkaan kun sen jalat on niissä."

Nousin ylös katsomatta Markukseen. Kuulin takin rahinasta miten hän pudisti päätään ennen kuin kopautti väkirehut sangosta Oljon ruoka-astiaan. Pyyhin vaivihkaa silmiäni Oljon harjajouhiin.

"Ruokarauha olis kova sana", Markus huomautti. "Hei -- itkeksä?"
"No en! Tietenkään! Mä vaan katoin onko rintaremmi oikeesti katkassu näin paljo näitä jouhia!"
"Jaa. Mä ihan luulin et sä itket kun sä katoit aika läheltä niitä todella pitkiä rintaremmin takia ihan selkeästi katkeamattomia jouhia", Markus sanoi kuivasti.
"Niin, mä en yhtään ihmettele että sä näet omiasi."
"Tuu ruokkimaan avuksi."
"Enkä. Mä en oo töissä täällä. Mee nyt siitä. Mä haluan tutkia vielä vähän näitä jouhia. Mä aloin vaan äsken ajatella niiden katkeamista, kun Oljo sai... Niin paljo... Rahaa. Ja kun se saa palkaksi pelkkää porkkanaa..."
"No niin. Okei. Joo. Jotkut kyllä kiinnostuu just sillon kattoon jouhia tosi läheltä... Yleensä kyllä pikkutytöt, Joosef, pillittävät pikkutytöt!"
"Mee jo pois."
"Joo joo!" Markus hyrisi mennessään ja huusi vielä perään: "lauantaina sit hiitille! Tuuksä huomenna?"
"En tuu, tällä on kävelytystä vapaata vaan!"

Säpsähdin, kun Oljo värisytteli selkänahkaansa syödessään. Laskin kuitenkin vielä käteni sen kaulalle, vaikka sillä oli puoli naamaa ruokakipossa, jota se saattaisi ihan hyvin puolustaa minulta. Silitin sitä ja se oli pehmoinen. Päätin säästää sen rahat. Oljoa ostaessani olin ajatellut myyväni sen sitten pois, ellei juoksu kulje, mutta nyt minun ei tarvitsisi. Sillä olisi kymppitonni omaa rahaa, jolla se maksaisi itse karsinavuokriaan, mikäli tulisi tiukkaa.

Lähdin hiljaa pois karsinasta, mutta en tekemään muiden puolesta ruokintahommia, vaan kotiin.

Karoluksen lähtöselostus

Oman tallimme kasvatti näytti mistä se on tehty ja johti koko matkan pitäen täpärästi voittoon saakka. Rest In Speed teki hyvän juoksun johtaneen rinnalta ja hävisi täpärästi voittaneelle. K. Bad Pig lähti haastamaan vauhdilla liikkeelle lähtenyttä K. Happy Creaturea ja laukkasi lyhyesti. Laukan jälkeen teki hyvän juoksun kuolemanpaikalla juosseen takana mutta ei riittänyt haastamaan kärkikaksikkoa Mathematic laukkasi kun rinnalta laukkasi K. Bad Big Pig. Hevonen sai paikan johtavan takaa ja kun kiritilat aukesi ei kiri kantanut kärkikahinoihin. Bonnienné Speed juoksi umpipussissa Mathematicin perässä ja kiritilojen tultua oli maali liian lähellä. Sweet Candy lähti kiertämään 600m matkaa maaliin kolmattarataa ja hyytyi sinne muuten hevonen sai hyvän suojajuoksun. Amery Black kääntyi 400m matkaa maaliin Sweet Candyn perään kun ei saanut vetävää selkää eteen yritti vielä neljättä rataa kiertää mutta kiri ei enää purrut. So Hiragana otti kiriin lähdettäessä lyhyen laukan ja menetti siihen monta sijaa. Siihen saakka tamma juossut hyvin parijonossa. K. Big C ei saanut oikein juoksunkulusta kiinni ja laahasi muiden mukana maaliin. Poetry In Motion oli pyshtyä lähtökiihdytyyksessä ja sen jälkeen tyytyi juoksentelemaan muiden perässä. Oxalis Ach hiljensi rajusti kierroksen jälkeen sisäradalta ja jäi kaikkien muiden perään juoksemaan. 

Yllätysvoitto

Rosita ja Hasse olivat Yorcan hunt trackilla 1/12

Se tuli täysin yllätyksenä. Se, kun meille Hassen kanssa annettiin sinivalkoruusuke. Sen ruusukkeen värillinen osuus toi minulle mieleen tiskirätin, jota äiti käytti, kun olin lapsi. Tiskirättiruusuke. Silottelin poninhäntääni juuri ennen kuin se annettiin minulle. Hassekin näytti ihan nukkuneen rukoukselta.  

Olin ollut jo pakkaamassa Hassea pois. Rata ei ollut mennyt huonosti, vaan ihan nappiin, mutta muut olivat vain vaikuttaneet niin paljon paremmilta. Olimme kilpailleet Yorca Warmbloodsissa ihan oikeissa jousiammuntakisoissa, emmekä missään huuhaamarkkinoilla, joilla ihmiset liehuivat keskiaikaisissa roolipelipuvuissaan. Miten olisin voinut muka sijoittua sellaisia ratsukoita vastaan, jotka kilpailivat oikeasti voittaakseen, eivätkä leikkiäkseen ritaria tai prinssiä? Sitten joku oli tullutkin hoputtamaan. Pian nyt, Degerlund! Palkintojenjakoon!

Vaikka olin ollut varma häviöstäni, olin rakastanut radan ratsastamista. Kerrankin olin ollut yksin kilpailuissa, ja vaikka Ramonan puuttuminen oli pelottavaa, Holgerin poissaolo tuntui voimaannuttavalta. Ratsastaessani olin tuntenut olevani yksin, mutta asiantuntevana, enkä pelokkaana. Olin ajatellut, että tällaisille ratsukoille on kunnia hävitä, joten tehdäänpä, Hasseni, tähän asti paras suorituksemme. Ja niin me olimme tehneet. Hasse oli ollut hereillä, laukannut suoraan ja kyselemättä. Minä olin ehtinyt ampua jokaiseen tauluun, vaikka päädyn osumat olivatkin olleet hutiloituja ja hätäisiä suotta kiihdytetyn vauhdin takia. Se oli totta tosiaan ollut hyvä rata. Ei ollut puuttunut mitään muuta kuin Ramona minua onnittelemasta jälkeenpäin.

Vaikka aamulla yksin lähteminen oli tuntunut pahalta, vaikka käsiä oli tärisyttänyt jo ajomatkalla, oli kannattanut tulla. Tarvitsin juuri tällaista itsetuntoboostia.

Nuorten hevosten viikonloppu

Vaikka Holger luulee voivansa kieltää Rositaa, Rosita ja Hasse olivat silti Storywoodsin nuorten hevosten viikonlopulla 30.10.-1.11.2020.

"Sinne mä en ainakaan anna sun lähteä", Holger oli ilmoittanut Ramona anovasti minua käsipuolessaan tuijottaen, kun olin viimeisimmän kerran heiltä kylästä lähtiessäni ilmoittanut meneväni Hassen kanssa viikonlopuksi Storywoodsiin.
"Harmi, että sä et päätä mun elämästä ja mun hevosesta", olin sanonut kättäni huiskauttaen ja lampsin autolle. Oikeasti olisi tehnyt mieli haistatella.
"On se meidänkin hevonen!" Holger oli huutanut, vaikka Hasse ei millään tavalla ollut heidän hevosensa. Ramonan kyllä, mutta ei Holgerin. "Sä sitä paitsi edustat siellä koko sukua!" Holger oli kehdannut vielä jatkaa, vaikka en kyllä ole mitään sukua hänelle, luojan kiitos. "Sä et osaa pukeutua niin kuin tasokkaan naisen kuuluu! Laita paita päälle Rosita!"
Sen jälkeen olin todella haistatellut auton ikkunasta ja Ramonan silmät olivat pyöristyneet portailla.

Niin asia oli sitten päätetty. Olin lähtenyt Storywoodsiin, eikä Holger mahtanut sille yhtään mitään. Ja hyvä, että tuli lähdettyä. Nuorten hevosten viikonlopun puuha ja vinkit tulivat tarpeeseen. Hasse ei ole mikään kouluratsu nimittäin, vaan on kunnostautunut ratsujousiammunnassa, mutta kouluratsuna minä sen piruuttani ilmoitin.

Kaikki kouluratsut osallistuivat koulurataharjoituksiin. Mekin menimme Hassen kanssa niihin hyvällä mielellä omalla vuorollamme. Tai siis Hasse meni melko nukkuvalla mielellä, mutta niinhän se aina. Parempi rento ja rauhallinen hevonen kuin jokin ääliö ja vauhko hevonen, vaikka toki Holgerin soisin käsittelevän vain vauhkoja hevosia. Hasse kuitenkin suoritti niin tasaisesti tehtäviään, että yllätyin! Enhän minä ollut kuin muutaman kerran sen kanssa ratsastanut kokonaisen radan läpi! Aina meillä oli suuria suunnitelmia siitä, miten alkaisin treenata sillä. Kuitenkin aina, kun olin edellisenä iltana suunnitellut ryhtiliikkeen, seuraavana päivänä ilma oli niin ihana tai tuuleni muusta syystä niin hyvä, että maastot ihan huusivat meitä laukkaamaan täysillä. Ja aina me vastasimme kutsuun.

Radan keskivaiheilla meillä oli ongelmia siirtymisissä ja muutenkin laukassa. Hasse nyt ei muutenkaan askella kuin puoliverinen, mutta jotenkin en saanut siitä irti samaa intoa kuin sen laukatessa jousiammuntaradan vartta. Koko ajan korvissani kaikuin Holgerin äänellä, että kyllä hevoshommat ovat miesten lajeja, ja kouluratsastus vieläpä valkolaisten laji. Kirosin hiljaa ja näytin Holgerille henkistä keskisormea. Näkisipä vain. Minä en ikinä ehtisi olla yhtä hyvä kuin valkolaismiehet kouluradalla, mutta tottavie tulisi vielä joku minunlaiseni nainen, joka ei tyytyisi olemaan yhtä hyvä, vaan olisi parempi. Vaikka sitten minun tyttäreni. Siis siinä tapauksessa, että äiti olisi oikeassa kun sanoi, että kyllä jokaisen naisen mieli aina lopulta muuttuu.

Suuttumukseni taisi kuitenkin saada puhtia Hachimiin. Sen liikettä ei puoliverisiin verrattu, mutta omaan itseensä ja aikaisempaan kokemukseemme verrattuna se alkoi marssia kuin sotilas. Tuhahdin nenäni kautta ylimielisesti, vaikka kukaan ei ollut kuulemassa. Sitten minun oli liennyttävä ja hymyiltävä. Minun Hasseni. Minun koukkukaulainen, puuhevosmainen Hasseni meni niin hyvin kuin ikinä osasi ja ihan minua varten. Mami on ylpeä!

Koulurataharjoituksen jälkeen olin täynnä tarmoa. En malttanut edes harjata ja loimittaa Hassea ihan kokonaan valmiiksi ennen kuin aloin googlata koulukisoja kännykälläni. Mitä sitä suotta harjoittelemaan, jos ei ollut kisoja asettamassa määräpäivää? Siinä tapauksessa karauttaisimme taas auringonlaskuun, tai no, ainakin Kirstanperän metsiin.

*

Koulurataharjoituksen kommentti (Minni, Storywoods):

Hachim (64,444 %) HeB:0 2009

Ratsukkoa oli tullut nähtyä joskus kisoissa, joten olikin mielenkiintoista päästä seuraamaan ratsukon menoa hieman lähempää. Hachimista näki sen saapuessa maneesiin että se ei ollut ihan täysin rento, mutta silti sen liike oli yllättävän irtonaista ja rentoa, mikä kieli siitä että nuoresta iästään huolimatta ratsu oli tottunut erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin.

Lävistäjällä tapahtuneessa käyntiin siirtymisessä huomasi miten Hachim jännittyi ja nosti hieman päätään sen merkkinä, mutta silti se suoritti tehtävän ja rata jatkui siitä silti sulavan näköisesti. Hachimin laukka oli alkuun hieman ponnetonta, mutta ei silti laahaavaa, mutta laukkatehtävien edetessä Hachimin laukka muuttui voimakkaammaksi ja liike hieman enemmän ylöspäin suuntautuvaksi.

Ratsukon suoritus oli tasapainoinen ja siitä näki että ratsukolla olisi mahdollisuus päästä vielä pitkälle.

Iconic

 Me olimme voittamattomia.

Tai no, emme ihan. Kyllä meidät aina joku voitti. Mutta olimme kuitenkin palkintosijoilla. Se laskettiin jo ihan samaksi kuin voitto, jos sellaisista voittajista toinen on dongolana arabianhevosia vastassa ja toinen on... Noh... Minä. Sitä paitsi viimeisin voitoistamme, tai no, kakkossijahan se oli mutta kuitenkin, oli tapahtunut Ionicissa, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Iconic. Miten olinkaan haaveillut edes siellä käymisestä, edes niitten us-ko-mat-to-man suurten tallikompleksien näkemisestä, silmänkantamattomiin jatkuvien hakojen vilkaisemisesta... Mutta siellä ei niin vain kuljettu. Odottamisen arvoista se oli. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, enkä varmasti näe enää.

Ionicin matkaratsastuskisoissa meidät peittosi vain vanha tuttu Eetu Hopiavuori. Tapaus oli vähän epäreilu, koska tarkastuspisteillä oli vain naisia ja Eetu ihan varmana hymyili kaikille. Minulle hän ei hymyjään tuhlannut sen paremmin nyt kuin aiemmin Hopiavuoren hevostallilla käydessäni. Ajattelin etukäteen, tyhmä kun olen, että lyöttäydyn Hopiavuoren seuraan Hassen kanssa. Koska kyseessä oli maailman lyhin ihanneaikalenkki, se kävisi rauhallisesta maastoköpöttelystä ja juttelusta. Se oli huono idea. Ratsastin koko matkan mykän miehen vierellä, käytin enemmän lihaksia jutunjuuren keksimiseen kuin ratsastukseen ja silti Hasse oli minun jälkeen puheliain. No, tulipa edes yritettyä. Olisi kuitenkin ollut liikaa vaadittu voittaa samana iltapäivänä kisat ja kivisydän. Tai siis tulla kakkosiksi molemmissa.

No, voitimme kivisydämen tai emme, vähän haikeana talutin Hassen Iconicin, ei kun Ionicin pihassa traileriin ja nakkasin ruusukkeen sen harjasankoon päälimmäiseksi. Olisin halunnut jäädä vielä hetkeksi, mutta nousin autoon luotuani vielä viimeisen silmäyksen jättiläistallirakennukseen, joka oli vain yksi monista. Ehkä pääsen vielä takaisin.

Ruusuke: Equestrian Pro

VMRJ Cup ja eka matkaratsastusruusuke enemmän kuin Holgerilla

Rosita ja Hasse osallistuivat kylmiltään VMRJ Cupiin ja sijoittuivat 4/37. Ruusukkeen teki Marjahilla.

Mitä sitä turhaan pikkukisoista uraa aloittamaan, tuumasin, ja maksoin ilmoittautumismaksun sen kummempia miettimättä. En ollut koskaan kokeillut Hassen kanssa matkaratsastusta, mutta sehän ei eroa millään lailla maastoratsastuksesta. Luokkakin oli vain viidentoista kilometrin, eli vähän lyhyempi kuin sunnuntaimaastolenkkimme Hassen kanssa. Mitä sitä turhaa miettimään?

Sitten en miettinytkään. Unohdin koko jutun. Laukkasin maastossa Hassella ja ruska oli ihanaa. Näytin kahtena eri päivänä keskisormea Holgerille ihan vahingossa, kun hän huuteli jotain peräämme tallipihasta poistuessamme. Hoidin talliaskareita yksin ja Ramonan kanssa. Elin kotona normaalia arkea. Tilasin Disneyplussan Ramonan kanssa puoliksi, koska en minä kauheasti elokuvia viitsi katsella.

Sunnuntaiaamuna oli sitten jotenkin ihmeellinen olo, kun säpsähdin kuudelta hereille. Sellainen kuin ala-asteella kun yöllä muistin unohtaneeni näyttää äidille jonkin lapun tai tehdä jonkin tehtävän. Ajattelin, että olin kai nähnyt vain unta, ja painoin pääni takaisin norppakuvioiseen tyynyliinaan verhotulle tyynylleni. Varmuuden vuoksi muistelin, oliko jotain jäänyt tekemättä. Vuokra oli maksettu jo, vaikka eräpäivä oli vasta maanantaina... Sähkölasku maksettu... Hassen raspaus tilattu... Mutta piru vie, se matkaratsastuskisa oli unohtunut!

En ole koskaan elämässäni niin nopeasti sinkoutunut sängystä vaatteisiinii ja autolla talliin. Siinä meni varmaan alle viisi minuuttia.  Vedätin trailerin keskelle pihaa vinoon niin että hiekka pöllysi ja juoksutin aamuheiniään vielä nieleskelevän Hassen kyytiin ihan täyttä ravia. Paiskasin auton takapenkille sokkona Lidlin muovipussillisen jotain harjoja ja yleissatulan sekä suitset. Niin ja Holgerin ajohaalarin, kun epäilin, että minun tulisi kylmä pienessä nahkatakissani. Sitten mentiin lujaa ja toivottiin, etteivät nopeuskamerat räpsähtelisi ja idiootit hirvet hyppisi auton alle.

Cramptonissa ehdin juuri ja juuri eläinlääkärin tarkastukseen Hassen kanssa. Sen aikana hymyilin ja esitin rentoa ja rauhallista, mutta heti kun sain luvan, hölkkäsin hevosen kanssa pukemaan sille hätäisesti satulan ja suitset ja itselleni vielä hätäisemmin Holgerin ajohaalarin. Sitten vain tukka poninhännälle ja rentoa ravia, ja sekös Hasselle sopi niin ihanana viileänä syyspäivänä!

Olin ollut ihan oikeassa matkaratsastuksesta. Se oli maastoratsastusta. Luokka, johon osallistuimme, oli ihanneaikaluokka. Se tarkoitti, etten voinut päästellä Hassella yhtä reippaasti kuin kotona, koska ihanneaikaa ei saanut alittaa. Ravailimme siis niin paljon kuin aika antoi myöten pysyäksemme lämpöisinä, ja aina välillä laahustimme mahdollisimman hidasta käyntiä pitkiä pätkiä. Käyntihommatkaan eivät kuitenkaan ikävystyttäneet minua. Syksyllä luonto on tottavie kauneimmillaan, uudet maisemat ovat aina kiehtovia ja Holger oli kotonaan kaukana minusta ja hyvästä päivästäni. Sitä paitsi Hassen etukavioiden edestä juoksi orava, joka oli varmaan Hassenkin mielestä söpö, kunhan se toipui ensisäikähdyksestään.

Kurjinta päivässä oli odottelu, eikä sekään ollut hirveää. Kun pikku lenkki oli heitetty, piti odottaa viimeistenkin ratsastajien pääsyä maaliin jotta voittajat voitaisiin palkita, vaikka järjestys oli ollut selvillä jo iät ajat. Käytin ajan hyväkseni ratsastelemalla kentällä, koska ei meillä kotona niin hyvää kenttää ole laukkaamista varten. Hassekin tykkäsi, kun oli tasainen maa mennä. Sain ratsastaa sillä suoraan kentältä hakemaan neljännen sijan ruusukkeen. En malttanut edes laskeutua hevosen selästä ennen kuin postasin ruusukkeesta kuvan Insta Storyyn.

Kotimatkalla ajoin hitaammin kuin aamulla. Lisäksi kävin ostamassa Prismasta seinäkalenterin, kun olin valmis Hassen kanssa tallilla.