Kansainvälisen tason ratsu

 "Meistä on tullu voittamattomia", ilmoitin Hasselle kun purin sen trailerista. "Helpossa seessä voittamattomia, koska sä liikut ku lehmä ja mä ratsastan ku jauhosäkki, mut voittamattomia silti."

Hasse katseli minua riimunarun toisesta päästä levollisena, vaikka oli kisahälinää. Se huiski laiskasti olemattomalla hännällään, eikä sillä tuntunut olevan huolen häivää. Yritin itsekin pitää yllä iloista naamaa. Hassen ei tarvitsisi vaistota jälleen sitä, että olin taas tapellut Holgen kanssa viimeksi juuri ennen lähtöä. Riitely oli jatkuvaa, ja koski aina samaa asiaa. Kilpailemista. Nyt aihe oli ajankohtainen, kun tänne oli lähdetty aamuyöstä. Olin lähtenyt Hassen kanssa ovet paukkuen Kultasaaren kartanolle. Näyttämään vähän mallia kouluratsastuksessa. Ei kun siis osallistumaan helppoon C:hen. Holgen mielestä tämä oli liian pitkä matka lähteä häviämään, mutta Holge voisi kaikin mokomin vaikka kaatua idioottimaisissa Crocs-sandaaleissaan takapihallaan ja kuolla kitumalla. Ihme homma, että hänellä oli kaikista eniten mielipiteitä Hassesta, vaikka hänen omistusprosenttinsa siitä oli nolla.

"Kuulikko hä, Hasse? Meidän pitää kilpailla nyt aiva sairaan täysii, kun me kerran ollaan voittamattomia. Nää on aika isot kisat. Täällä on ulkomaalaisia ja kaikkea. Me voitetaan tää Holgen ja Ramonan kiusaksi oikeen, niin voitetaan."

Hasse ei virkkanut mitään. Se jatkoi huiskimistaan kaikessa rauhassa, eikä näyttänyt ollenkaan siltä, että lähtisi puolen tunnin päästä kansainvälisen kouluratsastuskilpailun luokkaan. Toisaalta eipä se koskaan näyttänyt muuta kuin tyytyväiseltä ja tyyneltä.

"Viittikkö avata silmät kunnolla? Meidän kovettu luksustreeni menee hukkaan, jos sä et herää aika nopeesti. Ei oo kauaa aikaa ennen lämmittelyä. Tuukko hä, Hasse? Lämmittelyyn? Tuukko jos saat omppua? Omppua, huhuu?"

Kun tarpeeksi hoki, että omppua, kansainvälisen tason helpon C:n ratsuni avasi silmänsä ja maiskutteli hieman. Raahasin sen mukaani pikku kävelytykseen. Se virkistyisi vähän ennen kuin nukkuisi taas vilinässä, kun satuloisin sitä. Voi äiti, että se oli taas uljas näky lontiessaan niin kuin etana ja syödessään  omppua samalla, mutta ai jehna miten ylpeä olin siitä joka hetki. Ei hävettänyt pätkääkään raahata Hassen kaltaista nukkuvaa heppaa perässään, vaikka muilla oli kuinka kovetut puokit ja sporttiponit. Holgen kiusaksikin olin ylpeä.

Diilejä

Oli jouduttu käymään monesta taistelusta koostuva sota, että olimme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mikä olisi Hasselle parasta. Sen olisi pitänyt päästä homeisesta Joelin tallista pois jo aikaa sitten, ja olin vain odottanut, koska sen keuhkot vaurioituisivat ja elämä päättyisi. Uutta tallipaikkaa, jonka Holge antaisi Ramonan hyväksyä, ei kuitenkaan ollut löytynyt. Suurin osa oli ehdottomasti liian kalliita, vaikka minä, Ramona Holgeineen sekä Tino maksoimmekin karsinamaksut kolmeen osaan jaettuna. Tinolle olisi kyllä käynyt kalliskin, ja minulle tiettyyn rajaan asti, mutta koska Holgen mielestä Hassen piti saada asua käytännössä ilmaiseksi, Ramona piti jarruja päällä. Ne harvat paikat, jotka olivat yhtä ilmaisia kuin vanha homeinen talli, olivat ihan yhtä homeisia ja surkeitakin.

Kesäkuussa sitten vain kyllästyin. Olin Hiekka-Ahossa VMRJ-cupissa ja nautin siitä, ettei kukaan ääliö, tai siis Holge, ollut lähelläni. Päätin, että nyt muuten me pääsemme hittoon sen hullun valitsemasta homepesästä. Irtisanoin Hassen karsinapaikan, ja siitä seurasi ihan hirveä huuto.

"Mä paan sen konin makkaratehtaalle! Ei sitä taivasalla pidetä! Mihin sä ajattelit sen laittaa? Sun rivitaloasunnon takapihalle?" Holge paasasi puhelimessa.
"Harmi kun ne ei ota makkaratehtaalla vastaan vaimolta ja sen siskolta varastettuja koneja!" huusin päälle, koska vaikka Ramona omistikin Hassesta kolmasosan, Holge ei omistanut edes yhtä korvankärkeä.
"Mä en jumalauta maksa mitään monen sadan karsinavuokria!"
"Se on tosi harmi et sä oot niin köyhä! Onneksi sulla ei oo varaa ostaa hevostakaan, niin että me normaalituloiset voidaan katsoa meidän hevoselle paikka!"
"Mä en voi uskoa että sä tuut samasta äidistä kun Ramona, senki luonnevikanen akka!"
"Mä en voi uskoa, että Ramona pitää sua eikä vaihda jo toy boyta, senki köyhä pieru!"

Huuto päättyi hetkeksi, kun laitoin puhelimen kiinni. Sitten Holge oli oven takana. Kun en avannut ovea, Holge räyhäsi ulkona. Onneksi ovi ja seinät eristivät ääntä hyvin.
"Päästä Holger sisälle", Ramona sanoi rauhallisesti niin kuin riiteleville kakaroille, kun soitti selkeästi Holgen pyynnöstä perään.
"En kai mä nyt hullu ole", vastasin siihen ja estin molempien numerot väliaikaisesti.

Kun Hassella ei enää kuunvaihteen jälkeen ollut kotia, uusi oli ihan pakko valita. Siihen nerokas juoneni nojasikin. Rajasin Tinon kanssa vaihtoehdot kolmeen, sillä hän oli yhteistyökykyisin osaomistaja, eikä ollut naimisissa raivohullun vajakin kanssa. Yksi vaihtoehto oli se makkaratehdas, jolla Holge oli uhkaillut. Tino ei tehnyt Hassella enää mitään, koska emme enää seurustelleet, joten hän voisi koska tahansa päättää luopua osuudestaan. Holge puolestaan voisi pakottaa Ramonan luopumaan omastaan, ja yksin en pystyisi maksamaan Hassen kuluja. Kaksi muuta vaihtoehtoa olivat kuitenkin toiveikkaampia: Riitan ratsastuskoulu -niminen paikka valtatien varressa, ja Storywood Dressage Center. Jälkimmäinen oli yli puolet kalliimpi kuin ratsastuskoulu ja noin kahdeksan kertaa kalliimpi kuin Hassen vanha koti, Joelin talli, mutta kannatti edes yrittää. Monesti pääsin tallin isäntien ja oikeastaan kaikkien kanssa yhteisymmärrykseen, jos pidin tarpeeksi avonaista toppia ja vihjailin tarpeeksi siitä, mitä meillä voisi olla.

Neuvottelukierrokseni alkoi Riitan ratsastuskoululta, joka oli hieman lähempänä kotiani kahdesta paikasta. Ratsastuskoulua johti jo tämän Riitan tytär Pirjo, mutta neuvotteluissa oli edelleen pääosassa ja aikuista lastaan opettamassa eläköitynyt Riitta, jolla oli tiukka harmaantunut nuttura ja jämäkkä kädenpuristus. Heti kävi erinomaisen selväksi, että täällä osattiin käsitellä hevosia ja niiden ratsastajia. Kuuden tunnin minimaaliset tarhausajat eivät kuitenkaan houkutelleet. Hasse oli tottunut olemaan ulkona mahdollisimman pitkään, ja hevoselle kahdeksantoista tuntia vuorokaudesta karsinan vankina oli tosi pitkä aika. Hyvä paikka se oli joka tapauksessa muuten.

Jatkoin seuraavaan paikkaan suoraan Riitalta. Storywood Dressage Centerin pihassa ruuvasin auton aurinkolipassa olevan peilin esiin. Lisäsin hieman huulipunaa ja pöyhin hiuksiani. Nyin vaatteet parempaan asentoon ennen kuin nousin. Riittaan eivät mitkään temput tepsineet, mutta tämän tallin omistikin puhelimessa esihurmaamani mies, Trevor Andrews. Joku amerikanpellehän hän oli, mutta eipä minun ollutkaan tarkoitus hurmaantua hänestä vaan hurmata hänet. Tänne se halpa karsinapaikka, että pääsen kauemmas Holgesta ennen kuin vahingossa kaadan ruokasuolaa hänen silmänmuniinsa!

Joku pikkutyttö käveli vastaan reippain ponitytönaskelin heti tallin pihassa. Jes. Kakarat tallilla olivat hyväksi, koska jossainhan heidän piti oppinsa saada, mutta muutama oli ihan tarpeeksi. Ratsastuskoululla samanlaisia oli ihan vilissyt. Pentu oli sellainen pätkä, jollaisia he nyt ovat, lippis päässä. Hänen nimensä olisi voinut olla Anni tai Sanni, ja hän olisi voinut olla vaikka Prinsessa-nimisen ponin hoitaja. Olin ollut samanlainen pentuna, mutta en enää ala-asteen viimeisinä vuosinakaan noin pätkä. Valmistauduin sanomaan iloisen hein ja hymyilemään kannustavasti tälle tulevaisuuden toivolle, mutta Anni tai Sanni tulikin käsi ojossa kohti.

"No terve, ja tervetuloa Storywoodsiin! Me ei ollakaan puhuttu aiemmin, kun Trevor oli kuulemma vastannut sulle puhelimeen, mutta hauska tavata. Mä olen Storywoodsin emäntä, Minni Vanha-aho."

Voi nyt suoraan sanoen paska!

Olin tyytyväinen siihen lähes riittamaiseen kädenpuristukseen. Olin tyytyväinen suuriin tarhoihin. Pitkiin ulkoiluaikoihin. Siisteyteen. Tallirakennusten selkeyteen. Esittelykierroksen reippauteen ja asiantuntevuuteen. Sen saamarin Minnin, joka ei ollut mies, ääneen, jolla hän osasi puhua niin, että tuulessakin kuuli, eikä tarvinnut karjua koko ajan TÄ niin kuin jollekin mutisevalle Holge-paskahousulle. Nyt ei kuitenkaan auttaisi, vaikka kaivaisin miten monta tissiä esiin ja vaikka miten ripeästi räpyttäisin silmäripsiä. Riitalle oli mentävä. En voinut maksaa tällaisia summia edes Holgen kiusaksi. Sitä paitsi Ramona ei ikinä suostuisi, vaikka Tino suostuisikin.

En kuitenkaan kehdannut sanoa heti mitään. Kuka hullu tuli katsomaan karsinapaikkaa, josta ei aikonutkaan maksaa pyydettyä hintaa? Kiitin kierroksesta niin herttaisesti kuin osasin ja lupasin palata asiaan. Kotimatkan unelmoin synkästi Storywoodsin luksuselämästä, jota Hasse ei eläisi. Seuraavana aamuna soitin takaisin ja teeskentelin, että olin muka tehnyt juuri päätöksen.

"Okei, selvä juttu!" itse puhelimessa sillä kertaa oleva Minni sanoi, kun kerroin pahoitellen Hassen menevän muualle. "Saanko kysyä, oliko jokin tai useampi ratkaiseva tekijä? Ihan että osataan parantaa tallia tarvittaessa tulevaisuudessa?"
"Ei", huokaisin. "Suoraan sanoen mieluiten olisin tuonut Hassen sinne. Me ei kuitenkaan edes yhdessä pystytä maksamaan teidän vuokraa. Siis teillä on pelit ja vehkeet, joten tietenkin hinta on niihin nähden kohtuullinen, mutta tällä hetkellä Hasse asuu siis vanhasta autotallista tehdyssä paskatallissa satasella kuukausi."
"Okei -- satasella kuukausi. Siihen me ei pystytä vastaamaan, mutta jos se on hinnasta kiinni, kyllä mä luulen että me päästään sopimukseen. Mitkä on sellaisia palveluita ja asioita, joita sä tallilla tavallisesti haluat käyttää?"
"Tähän asti me ollaan ruokittu ja siivottu itse ja eletty ilman kenttää, että... Olishan se hienoa, jos olis kesällä kenttä ja talvella huipputapauksessa maneesi. Ja jos joku muu ruokkis vaikka aamut ettei enää tarvis riidellä että kuka sinne menee ennen töitä, tai edes viikonloppuaamut niin sais nukkua."
"Jaaha. Kuules. Mulla on tämmösiä diiliehdotuksia--"

Niin siinä kävi, että teimme suullisen sopimuksen Hassen tulevasta kodista. Onnittelin itseäni siitä, etten ollut soittanut ensin Riitalle. Pyörittelin hetken puhelinta ruokapöytääni vasten tyytyväisenä. Sitten nousin, nappasin autonavaimet eteisen pikkupöydältä ja häivyin Ramonan ja hänen ääliönsä luo.

"Huijausta", Holge tuomitsi Ramonan keittämän kahvin ääressä, kun näytin Storywood Dressage Centerin kotisivut ja kerroin Hassen muuttavan sinne.
"Ramona. Sun koira räksyttää mulle taas. Voitko komentaa sitä tai mä potkaisen sitä?" sanoin siskolleni.
"Holger on kylläkin ehkä oikeassa", Ramona tuumi. "Tommoset puitteet ja toi hinta..."
"Mitä sä oikeesti sovit maksuksi?" Holge kysyi. Hän luuli aina, että olin epärehellinen rahasta.
"Annan persettä lisäksi torstaisin", totesin kohteliaasti. "Mä käsitän että sä oot kateellinen, mutta kun sulla ei vaan valitettavasti oo muhun varaa kuitenkaan, niin et sä voi vaan omia mua."
"Nyt sitte!" Ramona suuttui.
"Millanen mies se on, joka tommosesta tallista tarjoaa muka noin halpoja paikkoja?" Holger marmatti.
"Ei varmaan mikään mies pystyiskään siihen", hymisin omahyväisesti, vaikka itsekin olin luullut jonkun miehen omistavan tuollaisen tallin. "Tää on onneksi nainen, niin se on sentään vähän pystyvämpi."
"Nainen!" Holge ulvaisi niin kuin vajakki kierosilmäinen karhu, jota oli ammuttu suoraan persuksiin. Hän ei kuitenkaan jatkanut. Jos Holgen hyväksi on jotain sanottava, niin hänestä nainen ei lähtökohtaisesti ollut sen huonompi kuin mieskään. Ei ainakaan ennen kuin meni naimisiin. Ramonan oli kuitenkin tehtävä aika lailla niin kuin Holge sanoi.
"Mä lähden nyt", ilmoitin ja laskin sievän kukallisen kahvikupin sievälle kultareunaiselle asetilleen niin kovin sirosti ja söpösti. "Kiitos kahvista. Mä voin pakata Hassen kamat kyllä, mut olis kiva jos me yhdessä vietäisiin Hasse sitten ylihuomenna. Oltais niinku yhteinen rintama. Tinokin tulee jos se pääsee."
"Joo, ehdottomasti", Holge myönteli.
"Mä tarkotin niinku meitä hevosenomistajia, mut mä voin kysyä siltä naiselta, onko ookoo tuoda koiria tallille."
"Sä et voi Rosita tulla tänne mun ja Holgerin kotiin ja sanoa mun miestä koiraksi ja puhua sille perseen antamisesta tallipaikkaa vastaan", Ramona vänisi.
"Anteeksi, hyvä herra. Teidän läsnäolonne ei kuitenkaan ole välttämättömyys hevostallilla, sillä teillä ei ole hevosta, tarkoitin."

Kaulanaru ja pokaali: niillä Holge taltutetaan

Rositan ja Hachimin tuotos elokuun vmrj-cuppiin

"Katso", komensin sisartani Ramonaa ja näytin hänelle Instagramin reelsiä kännykästäni. Olin säästänyt sen juuri tätä päivää varten, kun Ramona tulisi seuraavan kerran katsomaan Hassea. Siinä hän nyt oli, hikisenä röijyssään, selkeästi ohikulkumatkalla, mutta silti talikko kädessä Hassen karsinassa. Näin syksyisin Ramonalle tuli aina jokin kuntoiluvaihe, ja lannanluonti oli loistavaa kuntoilua. Ramona otti kännykkäni talikkoonsa nojaten, kun ei meinannut otsa- ja nenärypyistään päätellen nähdä kunnolla, ellei pidellyt laitetta itse.

Videon oli kuvannut puolalaisnainen, jolla oli suuri työhevonen, jolle hän tapasi puhua niin kuin vauvalle tai koiranpennulle -- eli täsmälleen niin kuin hevoselle kuuluikin puhua. Jokainen hevonen on vauvahevonen, varsinkin meidän syksynvärinen Hassemme. Ja tietenkin se videon suuri vauvaheppa. Videolla nainen ratsasti ja kuvasi samalla. Kameralle hän toimitti, miten oli kouluttanut hevostaan kuuntelemaan verbaalisia käskyjä kuin koira, ja hienosti se kuuntelikin. Nainen näytti, miten hänellä oli rungoton satula, kun muu ei hänen leveälle kullannupulleen sopinut, ja etupäätä hän ohjasi kaulanarulla.

"Joo?" Ramona sanoi hitaasti vähän ennen kuin video edes loppui ja tarjosi puhelintani takaisin minulle.
"Mä päätin, että Hassella mennään jatkossa kaulanarulla", tokaisin ja pyörähdin ympäri palatakseni tulosuuntaani ja sitä kautta hakemaan Hassen haasta. Pihalla kaikki oli niin ihanan raikasta, kun tuuli suhisi kypsyvässä viljassa tallia ympäröivissä pelloissa. Olisi täydellinen hetki aloittaa harjoittelu juuri nyt. Siis just nyt. Heti.
"Odota -- odota -- Rosita", Ramona käski askeltensa tahdissa, kun yritti juosta hameidensa painon alla perääni. "Mihin sä meet?"
"Mä alotan tän projektin nyt. Mä meen maastoon Hassella."
"Kuule, etkö sä voisi koettaa vaikka aitauksessa? Mitä Holgerkin sanoo? Ja Tino? Rikot niiden hevosen tommosella hömpötyksellä -- ja pistä herran tähden paita päälle, susta näkyy aivan liikaa ihoa!"

Pysähdyin ja katsoin Ramonaa yrittäen olla niin uhkaava kuin ikinä. En oppisi koskaan olemaan yhtä uhkaava kuin Ramona itse. Hänellä oli paksu, musta tukka ja mustien silmien yllä tasainen otsatukka, paksu sekin, niin kuin ripset ja kyömynenäkin. Ramona tietenkin vastasi heti ilmeeseeni samalla mitalla. Kaikkine helmi- ja strassikoristeineenkin hän oli niin pelottava ja löi niin kirkkaanoransseja kipinöitä silmistään, että minä olin se, jonka oli otettava hiekkaisen narahtava askel taaksepäin.

"Holge ei omista Hassesta karvaakaan", sanoin kuitenkin vakaasti.
"Holger on mun mies!" Ramona älähti niin kuin se muka tarkoittaisi jotain.
"Ja sinä Hassen toinen omistaja! Älä tee tästäkin jotain ongelmaa."
"Hassen kolmas omistaja! Ettet vaan unohda Tinoa!"
"Tino on mun eksä ja sille käy kaikki mun ideat, jos mä sanon että sille käy kaikki mun ideat."
"Tän takia sulla ei oo miestä. Sä et kuuntele niitä."
"Niinpä, enkä kuuntele suakaan. Mee vaikka Holgelle raakkumaan, mut mä meen nyt opettamaan Hasselle kaulanarua", toivotin Ramonalle ja lähdin.
"Se näyttää tyhmältä! Missään julkisella paikalla et sitten mene sillä lailla!" Ramona vielä huusi. "Ja paita päälle Rosita!"
"Mä meen kaulanarulla VMRJ-cuppiin!" ilmoitin, ja päätin sen sillä sekunnilla.

Jo Hassen haalla olin rauhoittunut. Hevoseni, ja valitettavasti myös Ramonan ja Tinon hevonen, meidän Hassemme, tuli korvat pystyssä vastaan portille. Rapsuttelin sen suloista kyömynaamaa pitkän aikaa. Hitsi. Nyt pitäisi ihan totta mennä sitten sinne VMRJ-cuppiin asti kaulanarulla, ettei Ramona tai varsinkaan Holge pääsisi kitisemään. Ei kyllä ollut mitään käryä, miten sellainen kapistus hevoselle esiteltiin. No, kyllä se järjestyisi. Vielä oli kuitenkin melkein viikko aikaa, ja Hasse nyt on kovin kiltti ja ymmärtäväinen. Sitä paitsi oli oivallinen harjoitteluilma. Melkein kypsä vilja tanssi pelloissa ja laskeva aurinko värjäsi taivaankin oranssiksi. Siinä valossa sekä minä että Hasse olimme yhtä kultaisia kuin se matkaratsastuspokaali, jota mielikuvissani seuraavan cupin jälkeen puristin ja jolla cupin jälkeen mänttäsin Holgea päähän niin että hänen nenänsäkin oikeni kauhusta. Oppisipa olemaan, kun näkisi minun ja Hassen kaulanarun mahdin. Silläkin voisi mäntätä Holgea, ellei Hasse oppisi sen käyttöön.

Seitsemän kukkaa tyynyn alla

 Rositan ja Hachimin tuotos kesäkuun VMRJ-cuppiin.


Siitä oli jo aikaa, kun Hassen kanssa oli viimeksi kilpailtu. Tino ja Holger olivat laittaneet kapuloita rattaisiin minkä kerkesivät, vaikka eivät arkena viitsineet auttaakaan. Sisareni oli sitä mieltä, että annetaan miesten päättää: turha sitä Hassea oli roikottaa kaiken maailman kilpailuissa. Minä olin eri mieltä. Kun tarpeeksi lähellä järjestettiin matkaratsastuksen kesän cup-kilpailu, pakkasin Hassen kysymättä kuljetuskoppiin ja kaasutin pois ennen kuin kukaan ehti ulista, että naisena en osaa muka ajaa kopin kanssa, eikö nyt Holge edes voisi tulla kuskiksi, ini ini ini.

Niin että tässä sitä oltiin, vaikka taukoa oli tullut jo useampi vuosi. Maasto oli kuitenkin helppoa, eikä Hasse edes hengästynyt, kun tummia kuusia lipui tasaisesti ohitsemme kelluskellessamme metsän virrassa. Oli turhaa keskittyä kauhean ankarasti. Tuskin näistä lähtökohdista voitettaisiin, eikä se ollut edes tärkeää. Se sen sijaan oli, että tässä minä olin oman Hasseni kanssa, eikä Holgen tai kenenkään ote yltänyt meihin metsän varjoissa. Saimme vain katsella ja hengittää kerrankin vapaasti.

Ja voi että, miten me katselimme. Hasse säpsähti ensimmäisen kerran, kun annoin ylävitosen tarpeeksi matalalla roikkuvalle kuusenoksalle, mutta ei se piitannut enää seuraavilla kerroilla. Sen ravi oli tasaista, mutta koska olin vain nauttimassa itsenäisyydestäni, annoin sen pysähtyä syömään aukealle. Meillä oli hyvin aikaa: seuraavalle tarkastuspisteelle ei olisi mitään asiaa vielä hetkeen. Hassen syödessä hivutin sen vaivihkaa syreenipuun alle ja katkaisin yhden oksan. Hitsi, kun saisi tehdä kesäkukkaseppeleen, mutta kun kypärä vähän haittasi. Syreeni tuoksui ihanalta, joten pujottelin kaikki oksan kukat pikaisesti palmikkooni ja taas mentiin, vaikkakin käynnissä tällä kertaa.

Löysin seuraaviltakin aukioilta aarteita. Sopivasti jyrkkäseinäisellä kummulla kasvoi niittyleinikeitä ja voikukkia. Hetken matkan päässä olevaa raunioitunutta aitaa peittivät hiirenvirnat korkealle asti. Maitohorsman sai taitettua ojasta myöskin jalkautumatta, koska Hasse suostui astumaan sivuttain tarpeeksi lähelle. Niityn ja metsän rajasta nypin pikaisesti joukon harakankelloja, metsäkurjenpolvia ja ihanaa pientä luhtalemmikkiä. Kun oma palmikkoni loppui kesken, nyhräsin kävellessämme Hassen olemattomaan harjaan niin paljon kukkia kuin siinä vain sai pysymään kiinni. Sitten loppui tila: monessakin mielessä.

Kun maali häämötti, olisin halunnut pysähtyä, tai mieluiten kääntyä takaisin. Lapsekas päähänpistoni käski keskeyttämään ja muuttamaan metsään vaikka asumaan. Maalin tuolla puolella minun pitäisi laittaa kännykän äänet takaisin päälle ja väistämättä palata kotiin. Metsässä asuminen ei tietenkään ollut oikeasti mahdollista, mutta tarvitsin jonkin muutoksen. Jos keräisin nämä kukat juhannusyöksi tyynyni alle, näkisin varmasti vain Tinon, ellen muuttaisi pian jotain.

Vaikka teki mieli pysähtyä, annoin Hassen ravata hitaasti perille asti. Se sentään oli unelmieni mies, se oli ja pysyi. Se nimittäin ei ollut mikään puolisonketale, ei entinen eikä tuleva, vaan minun oma hevoseni.

Mikähän olisi Hasselle parasta?

Kiersin tyytymättömänä Hopiavuoren hevostallin tarhoilla isäntä Eetu Hopiavuoren jalanjäljissä. Pakkasta oli noin satatuhatta astetta. Naamaa kirveli. Eetu oli tympeää seuraa, eikä osannut keskustella: osoitteli vain hevosia, nimesi niitä ja toimitti tallin rutiineista. Hän oli ollut samanlainen mörkö silloin neljäsataa vuotta sitten, kun olin käynyt tallilla pitämässä jotain ratsujousiammuntajuttua. Silloin hamaassa nuoruudessani... Ei kun pari vuotta sitten.

Talli sinänsä oli ihan jees. Tai siis tosi jees. Hassen tallin heinä oli ollut homeessa, kun olin mennyt katsomaan. Se oli ollut viimeinen tikki. Aina siinä tallissa sisäilma oli ollut ihan selvästi pilalla, mutta nyt oikeasti riitti. Olisi pitänyt lähteä jo viisituhatta vuotta aikaisemmin, mutta kun oli muka rahasta kiinni. Eikä ole oma ja hevosen terveys rahasta kiinni, ei saa olla. Pakko päästä muualle. Sisko vastusti, ja hänenhän Hasse puoliksi oli, mutta nyt hänen oli pakko päästää meidät muuttamaan vähän kauemmas hevosen takia.

Niitä tallilaisia siellä vilisi aina silloin tällöin. Aika vähän niitä oli oikeastaan. Siellä meni maneesille esimerkiksi joku kolmen jengi, josta ei ottanut pirukaan selvää, olivatko naisia vai miehiä vai mitä. Kaikilla oli nimittäin ihan samanlainen lyhyt tukka, joka vähän pilkotti pipon alta, sinipipoisella vissiin kihara, ja kaikilla jotkut tummat ratsastushousut ja mustat takit. Kahdella niistä -- pisimmällä ja lyhyimmällä -- oli ihan järkyttävän suuret ruskeat puoliveriset, ja yhdellä sellainen helmenvärinen, mitä ne koukkupolvet nyt ovat, tekke? Tallin puolella oli sitten joku partainen mutta tytönnäköinen ja varsinkin tytön kuuloinen pussailemassa vielä isompaa tupsujalkaista kylmäveristä niin kuin se olisi ollut syliin mahtuva ihmisvauva tai koiranpenikka. Sen mukana oli joku vaalea miesmalli, jonka ottaisin kaupanpäällisiksi, jos tänne tulisin. Oudon oloista, mutta kivaa possea kaiken kaikkiaan. Kohtelivat ainakin hevosiaan hyvin. Osa vissiin liiankin rakastavasti. Ainakin Eetu Hopiavuori katsoi omaa hevostaan niin kuin ylpeä isä katsoo lastaan, tai tavallaan jopa niin kuin kaunista naista katsotaan.

Tuvan puoli ei ollut hyväksi ainakaan minulle. Eikä Hassekaan siitä pääsisi nauttimaan. Siellä oli sekä keksiä että pullaa ja heti se nuori emäntä, se Nelly, työnsi kahvikuppia kohti, että ota ota. Voin kertoa, ettei näitä linjoja pidetä yllä pullaa mussuttamalla. Otin paljasta kahvia. Sitten kun Nelly istui, hän oli kuitenkin ihan normaalin oloinen. Tykkäsi urheilusta. Kuulemma kohta piti televisiokin vääntää päälle. Tour de Ski tuli. Kuulemma joku Oskarikin tulisi katsomaan, ja joku Camilla, mutta Eetu sanoi, että Oskari oli mennyt juuri maneesille. Okei, eli se joku Oskari oli yksi niistä kolmesta samannäköisestä. Tour de Ski kuulosti kuitenkin hyvältä. Jos Hasse olisi asunut täällä jo, olisin varmasti jäänyt katsomaan myös. Olkkarissa näytti olevan isompi televisio kuin minulla kotona, ja urheilun äärellä oli ihan jees tutustua. Siinä näki heti, keitä muut ovat naisiaan. Ja miehiään, tietysti.

Sitten puhuttiin rahasta. Eetu sanoi varmaan hinnan väärin, koska se oli vain hieman kalliimpi kuin Hassen nykyisellä hometallilla. Eetulla oli kuitenkin maneesi, isommat karsinat ja terveen hajuinen talli. En viitsinyt kysyä hintaa uudelleen, koska saisin saman kuitenkin kirjallisena, ja siinä hinta olisi oikein. Nelly ei reagoinut outoon hintaan mitenkään. Ei kai ollut hevosihmisiä, tai ei sitten ymmärtänyt rahasta niiden suhteen. Ihan välkyn olonen hän muuten oli, eli ei ollut kyllä siitä kiinni.

Vähän Hopiavuoren hevostallin pisteet laskivat kyllä siinä kohtaa, kun joku tyyppi päästi jonkin kakaran juoksemaan ovelta haalari päällä keittiöön kuin kotiinsa. Se kakara huusi eetueetueetueetu ja sillä oli asiaa, ja Eetu Hopiavuori nosti sen syliinsä niin kuin olisi normaalia hoitaa yritystään vieras penikka polvellaan. Sen äiti tai lastenhoitaja tuli perästä ja sanoi vain terve. Näiden tyyppien mielestä tuon naisenkin oli ilmeisesti ihan normaalia tulla paikalle, kun hierottiin kauppaa. No, eipä tässä mitään salaista ollutkaan. Nainen valikoi itse kaapista itselleen Polle-mukin ja jälkeläiselleen Muumi-kuvioisen nokkamukin ja alkoi sitten touhata keittiössä niin kuin olisi ollut itsekin Hopiavuoren emäntä. Tai... Mistä sen tiesi? Oikeastaan tuo nainen näytti Nellyä enemmän siltä, että oli Eetun puoliso. Ota nyt näistä tällaisista ihmisistä selvää. Tuo kakara ei ainakaan ollut Eetun oma.

Lopulta Nelly kutsui minuakin katsomaan Tour de Skitä, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Eetulle lupasin, että palaisin asiaan tallipaikan suhteen. Ennen lähtöäni kysyin emännältä (kai?) vielä, että voisinko käydä kylpyhuoneessa pesemässä käteni, eli oikeasti tarkastamassa naamani ulkoilun jäljiltä. Jouduin kumartumaan hieman, jotta näin koko naamani peilistä. Se ei ollut koskaan hyvä merkki, mutta onneksi huulipuna oli edelleen täydellisesti. Puin eteisessä kengät ja kiittelin vielä tutustumiskierroksesta ja kaikesta muustakin kerran eteisessä. Sitten häivyin. Rosita has left the building.

Lordi Rosita Degerlund teille

 Syljin lyijykynän sirpaleita suustani. Vitsit. Olin ladannut Level Up Life -sovelluksen ja onnistunut sen avulla pääsemään eroon kynän pureskelun pahasta tavasta. Lipsuinkohan aina ollessani harmistunut, vai muuten vain koko ajan? Nyt ainakin olin harmistunut.

VHRY:n cupissa minua vaadittiin taas olemaan lady tai sir. Halusin ratsastaa kilpaa, halusin ilmoittautua. Minusta oli tullut salakavalasti hyvä ratsastaja ja ampuja ja Hassesta hyvä hevonen. Kynttilää ei saa laittaa vakan alle, sanotaan. En kuitenkaan tahtonut leikkiä ladya ja tulla sekoitetuksi siihen teatteriväkeen, joka ei osannut ampua niin hyvin kuin minä, vaikka osasikin katsella minua nenänvarttaan pitkin. Mitä tekisin? Keksitty arvonimi oli oltava, jotta pääsi ratsastamaan. Ilmoittautumislomake kutsui minua. Leikkiladyt loivat kiusauksen pyöritellä silmiä ja huokailla merkitsevästi. En voisi tulla sekoitetuksi moisiin hulluihin. Tämäkö oli lopulta harrastukseni loppu?

Päätäni pudistellen aloin täyttää lomaketta. Jätin tyhjäksi ratsastajan nimen. Hevosen nimi oli helpompi kohta: Hassen nimeksi hyväksyttäisiin Hachim, eikä sen tarvinnut olla His Royal Highness Lord Hachim. Osoitteeksikin kävi Oravatie 8, eikä tarvinnut ryhtyä etsimään mitään Buckinghamin palatsin osoitetta. Puhelinnumeroon ei tarvinnut edes suuntanumeroa, ja ilmoittautumismaksunkin sai maksaa tavallisen kuolevaisen tapaan pankkitililtä, eikä tarvinnut lähetellä kultaisia shekkejä koristeellisissa kirjekuorissa vahasinettivaakunalla suljettuna. Miksi minun siis piti olla lady Rosita?

Kun lomake oli täytetty, palasin ratsastajan nimen kohtaan.

Rosita Degerlund.

Rosita Degerlund, perkele: ratsastaja, eikä sirkuspelle.

Painoin ilmoittautumisnappia kaivellen samalla puhelimestani Nordea Mobilea esiin maksamista varten.

Lomakkeen täytössä on virheitä.
Lisää ratsastajan nimeen liite (sir/lady).

Paukautin pöytää molemmilla kämmenillä. On se nyt ihme. Irvistellen kirjoitin nimeni eteen Lady ja etsin ilmoittautumispainikkeen uudelleen. En kuitenkaan ehtinyt klikata sitä ennen kuin sain kuningasidean. Scrollasin takaisin ylimmän kentän, ratsastajan nimen kohdalle.

Eikös ollutkin olemassa jokin nettisivu, josta sai alle parillakympillä ostaa muutaman neliön verran maata Skotlannista ja sai samalla aidon ladyn tai lordin arvonimen, jota kenelläkään kilparatsastajalla ei oikeasti ollut..? Mitä jos ostaisin..? Tarvitsiko minun tehdä tästä hankalaa? Mitä jos olisin oikeasti lady?

Pudistin päätäni itselleni ja klikkasin nimikenttää. Se tyhjeni itsekseen. Kirjoitin siihen uudelleen nimeni. Tällä kertaa nimessäni oli etuliite, jota en ansainnut sen enempää kuin muutkaan ratsastajat. Jos kerran leikitään ansaitsemattomilla kunniamerkeillä ja nimillä, joiden eteen oikeat ihmiset ovat jopa kuolleet, miksei tehdä sitä sitten kunnolla? Nimen kirjoitettuani painoin Lähetä osallistuminen -nappulaa, eikä lomake herjannut mitään.

Minä olen Loordi Rosita Degerlund teille.

Novice Endurance Champion

 Olisin luullut etukäteen, että laatuarvostelussa käyminen on vaikeampaa. Jännitti nimittäin ihan hirveästi jo silloin, kun sain kutsun tilaisuuteen. Holger oli tietenkin heti käsi pitkällä sekä kutsua että Hassen riimunarun päätä kohti, että hän vie, hän on mies talossa.
"Vitut sä ole mies ainakaan mun talossa", kerroin Holgelle. Ilmeisesti hän ymmärsi jo siitä, ettei vie Hassea yhtään minnekään, koska asiasta ei keskusteltu enää uudelleen, eikä Holge kiukutellut enää.


Pikku apinan sijaan Holger oli arviointipäivänä pikku apulainen. Tai no. Myönnetään. Tällä kertaa Holger oli hyödyllinen: iso apu. Hän ilmaantui tallille, vaikkakin ilmeisesti kuumeisen Ramonan lähettämänä, eikä yrittänyt yhtään hyppiä silmille.
"Mitä jos mä peruutan kuljetuskopin tuohon eteen?" hän kysyi, kun tein sykeröitä aamun pimeydessä ja pakkasessa Hassen harjaan.
"Joo", myöntelin, enkä edes lisännyt, että minä sitten ajan.
Hasse ei sanonut mitään. Se nukkui.

Matka suunnilleen sadan kilometrin päähän laatuarvosteluun oli sekin miellyttävä. Annoin Holgerin ruuvata radion HitMixille, jota hän tykkäsi kuunnella.
"Ootko sä ikinä ajatellu hankkia omaa hevosta?" kysyin häneltä arkiasioita koskevan sivistyneen keskustelun lomassa.
"Miksi?" Holger kysyi.
"Pitäähän joka miehellä hevonen olla", toistin Holgerin usein hokeman fraasin.
"Niin pitää. Mutta toistaiseksi meillä on hevonen vain emännällä", Holger tuumasi. Ajatuksissani lisäsin plussapisteitä  Holgerin arviointitaulukkoon, jonka avulla tarkastelin häntä ihmisenä. Siihen mennessä Holgerin arvosana oli ollut Harry Potterin asteikolla Peikko. "Ehkä mä hankin ravihevosen. Jos vaikka se juoksis mulle rahaa", Holger jatkoi nojaten päätään apukuskin penkin niskatukeen. "Ei sillä että ratsuissakaan vikaa olis", hän lisäsi ja nostin hänen arvosanansa Peikosta suoraan Surkeaksi. "Siis naisilla", hän ei malttanut olla sanomatta ja uudelleenarvioin hänen suorituksensa Hirveäksi.

Hasse oli raukea matkan jäljiltä. Meillä oli runsaasti aikaa saada se piristymään. Aluksi harjasin sen pikkupakkasessa ja nostin sitten loimen uudelleen sen selkään. Holger ei sekaantunut hevoseen liiaksi, vaan haki minulle kahvia samalla kun itselleenkin ja syötti Hasselle porkkanan. Kun matkaratsastuskisoista tutut naamat poikkesivat onnittelemaan laatuarvostelukutsun johdosta, Holger otti kyllä tosi rasittavasti onnittelut vastaan, vaikka minä olin ne ansainnut. Hän kehtasi vielä samalla läimiä Hassea takapuolelle oikein omistajan elkein. Tyydyin pyörittelemään silmiäni. Hullun maineenhan hän noin sai, eikä ratsastajasankarin. En osannut päättää, häpesinkö häntä, vai ärsyttikö minua vielä enemmän.

"Pitäsköhän sitä vähä juoksuttaa?" Holger kysyi yhtäkkiä, kun olin juuri ryhtynyt pelaamaan vähän Candy Crush Sagaa trailerin kylkeä nojaten.
"Jaa kuule", tiuskaisin. "Mitä jos mä nyt hoidan tämän? Kun mä oon kuitenkin hoitanu sen ratsastamisenkin. Niinku saavuttanu tämänkin palkinnon."
"Mä vaan ajattelin", Holger mumisi.
"Mee ostaan mulle limsaa äläkä ajattele", käskin.

Minun oli odotettava kymmenen kokonaista minuuttia ennen kuin lähdin juoksuttamaan Hassea. En tosiaankaan voinut antaa Holgerin kuvitella, että lähtisin, koska hänen ideansa olisi muka hyvä. Onneksi Holger ei sanonut mitään, sillä muuten hän olisi saanut kävellä kotiin arvioinnin jälkeen.

Juoksutin Hassea, jotta se reipastuisi, mutta en antanut sen päästä hikeen asti. Vetkuttelimme niin pitkään, että saimme lopulta kävellä suoraan maneesiin, odotella pienen hetken verryttelyalueella ja kävellä sitten tuomarien eteen. Panin merkille, että meitä vastaan talutettavalla arabianhevosella oli nahkariimu, jossa oli kullanvärinen laatta ja kaikki. Riimunarussa oli nahkaa ja ketjua, ja se sopi täydellisesti yhteen riimun kanssa. Hymyilin ja nyökkäsin kuitenkin. Ei tässä riimua arvioitu. Ei ollut tullut mieleenkään, ettei riittäisi, kun vaihdoin Hasselle puhtaan naruriimun. Seuraavalla kerralla, jos vielä toisin sitä tällaiseen tilaisuuteen, ottaisin kyllä edes riimun kanssa saman värisen narun.

Arviointi oli helppo. Minun piti juoksuttaa Hassea ravissa ensin ympyrää, sitten kolmiota ja lopuksi vielä suoraan kohti tuomaria. Sen lisäksi (ja ennen kaikkea) arvioitiin Hassen kilpailunäyttöjä: niistä oli pitänyt toimittaa todistukset jo monta viikkoa etukäteen. Lopulta yksi tuomari nosti ilmaan sinistä nauhaa.

"Mitä toi naru tarkotti?" sihahdin meitä odottaneelle Holgerille, kun pääsimme Hassen kanssa päät pystyssä pois.
"No se tarkottaa et sä sait sen noviisipalkinnon", Holger hymyili.
"Mistä sä tiedät?"
"Kai mä nyt hevosnäyttelyissä oon ennenkin ollut."
"Tietenkin."
"Rasisti."
"Pöh."

Viimeiset kahvit tallin kahviosta ostin minä: tarjosin Holgerillekin. Oli kuitenkin Holgerin ansiota, että ymmärsin hakea Hassen ansaitseman palkintolautasen. Sitä ei annettukaan nimittäin käteen niin kuin urheilukilpailuissa, vaan se piti erikseen itse noutaa sihteeriltä. Se oli oikeastaan aika hieno. Ajattelen tehdä siitä tuikkulautasen.