Kolmivuotiskauden avaus

 "Sä teet aikamoista tiliä, poika", Gunnar kommentoi.

En sanonut mitään. Kun avasin trailerin etuoven, kaksi samannäköistä voittolointa -- tämänkertaisen reissun molempien lähtöjen tavarapalkinnot -- putosi sekasotkuna loskaiseen maahan. Potkaisin ne syrjemmälle ja otin nahkaisen riimunarun koukusta. Oljo matkusti irti, niin se pysyi rauhallisena.

"Mäkin tein tiliä", Gunnar jatkoi vilkaisten loimimyttyä. "Mä totosin sun hevosen puolesta."
"Minkälaisen summan?" kysyin ennen kuin kiiruhdin kurkottelemaan trailerin salpoja auki. Kaikesta oli tullut automaattista, ajattelin riimunaru niskassani roikkuen.
"En mä sitä sulle kerro. Tulet pian vaatimaan osuuksia."
"Olisit kertonut, jos olisit hävinnyt rahas."
"Niin olisin."
"Miten sä uskalsit totota?" ihmettelin ja kiipesin traileriin. Oljo tervehti minua puhaltamalla lämmintä ilmaa käsilleni, kun laitoin sille narun. "Siellä oli kuitenkin jotain sata ninitralaista samassa lähdössä", jatkoin peruuttaessani Oljoa ulos.
"Mä en ymmärrä -- terve Oljo! Mitä likka? Mä en ymmärrä, mikä pakkomielle sulla on Ninitrasta, Joosef."
"Mitä nyt sata vuotta ammattimaista hevosenkasvatusta, miljardi jotain ravikuninkaallista tallissa, aina vievät tuhansia euroja kotiin joka raveista, kuskitkin ajavat ainoana ammattinaan ja saavat enemmän palkkaa kuin mä hikoilemalla keittiössä--"
"Joosef", Gunnar sanoi saadakseen minut hiljaiseksi. Oljo pärskähti. "Sä teit viime vuonna yhdellä hevosella muutamassa kuukaudessa kahdensadantuhannen kruunun tilin. Sä yhtä lailla valmensit hevosen, joka voittaa. Jos alkaisit mulle vuokrakuskiksi, säkin tienaisit--"
"En halua."
"Selvä."

Oljo askelsi pää pystyssä perässäni hakaa kohti. Se oli täynnä energiaa kuljetuksen päälle, reppana. Silti se malttoi jäädä aidan eteen, kun sidoin sen löyhästi kiinni. Toki se nosteli jalkojaan ja säpsähtelin pelätessäni sen potkivan, kun tavoittelin suojia sen kintuista. Kun lopulta päästin sen hakaan, se ravasi häntä korkealla kuin olisi täysiverinen, eikä viidelläsataa ostettu hevosenrumilus. Olisikohan sen kasvattaja koskaan luopunut siitä, jos olisi osannut aavistaa sen tienaavan maisemanvaihdoksen jälkeen kolmattakymmentätuhatta euroa melkein saman tien..? Ei kai.

Oljo ravasi  kaksi kokonaista kierrosta. Ajattelin sen kaartavan lopulta heinäkasalle, mutta se tulikin aidalle. Silitin sen päätä otsasta turpaan asti. Hetkeksi se painoi silmänsä kiinni, mutta kavahti taas pian kauemmas ja juoksi pärskien ja pukitellen heinäkasalleen. Hymyilin sen menolle. Oljo oli juossut kahden lähdön mittaisella reissullamme kuusituhatta euroa lisää ja avannut kolmivuotiskautensa kahdella voitolla. Siitä huolimatta hienoin hetki oli vasta siinä: minun katsellessani hevoseni hulluuttelemista. Hevoseni, joka oli kaikesta huolimatta vasta vauva. Taisin pitää Oljosta. Ja Oljokin taisi pitää vähän minusta.

Oljon koikkelehtimisesta huolimatta oli mentävä. Oli traileri purkamatta ja siivoamatta. Tallin pihassakin oli loimenmuotoisia roskia. Olisin tahtonut pitää ne, mutta tosiasiassa minulla ei ollut enää säilytystilaa yhdellekään loimelle Oljon viime vuoden hattutemppujen jälkeen.

Minä olen Rosita Degerlund, eikä minussa ole sinistä verta

 "Joo. Sovitaan näin. Teamsin kautta kuudelta. Kiitos. Hei."

Minun täytyi puhelinta pitkään sen jälkeen, kun olin hyvästellyt soittajan ja sulkenut linjan. Hassekin nimittäin töytäisi hartiaani, vaikka aina melkein nukkuikin, kun sidoin sen käytävälle hoidettavaksi. Rapsutin sen korvantaustaa hajamielisesti. Siihen se tyytyi. Olin ajatellut lähteväni maastoon, pakkastakin kun oli sopivasti vain pari astetta ja ilmakin oli tuuleton. Yhtäkkiä kuitenkin tuntui siltä, että minun pitäisi mennä sen sijaan kentälle.

Minua oli katsottu nenänvartta pitkin, kun olin ratsastanut marraskuussa Gestüt Kelsen nurmikentälle Hassella jouseni kanssa. Itse asiassa muilla oli ollut sama ilme jo silloin, kun olin hoitanut hevostani. Ilmoittautumisessa oli vaadittu minua ilmoittamaan talli, jota edustin cup-luokissa, enkä ollut tiennyt mitä vastata. Ei Joelin pienellä tallilla ollut nimeä. Koska tieto oli ollut pakollinen, olin kirjoittanut siihen Joelin talli, ja sen kisojen järjestäjä oli muuttanut omin päin muotoon Joelin Talli, ihan niin kuin se olisi muka ollut tallin nimi. Lähtölistoissa muiden kohdalla oli ollut sellaisia tallinnimiä, joita en osaisi edes lausua. Ei ihme, että meitä oltiin katsottu pitkään, kun muut olivat tulleet kaiken maailman Chateau Croissanteistaan ja minä kahden yskivän työhevosen välisestä nimettömästä karsinasta. Oli tehnyt mieli lähteä kotiin lannistuneena, vaikka en helpolla luovutakaan. Oli ollut liikaa olla aina kaikkein huonoin kaikilla mahdollisilla tavalla. Minulla oli halvin hevonen, ratsastusvaatteina farkut ja verryttelytakki, jousi oli halvin mahdollinen ja ollut monella omistajalla ennen minua. Edes ilmoittautumisessani ei lukenut sitä Chateau Croissanttia. Silti olin mennyt, sillä olin ajatellut luovuttamisen olevan niiden hienojen ihmisten mielestä vielä typerämpää kuin hevoseni, vaatteeni, jouseni ja Hassen nimetön kotitalli. Olin sitonut hiukseni, painanut Eläinkeskuksen alekorista ostamani kypärän päähän ja ratsastanut.

Ja olin näyttänyt niille. Kaikille.

Olin ratsastanut kolme luokkaa. Ensimmäisessä olin sijoittunut neljänneksi. Olin taputtanut Hassen kaulaa ja katsonut niitä hienoja ladyja, lordeja, sirejä ja serejä silmiin. Olin soittanut Ramonalle, purrut hampaat yhteen ja päättänyt, että minä pyyhin niillä kaikilla vielä lattiaa. Ja niin olin tehnyt. Minä ja Hasse voitimme kaksi muuta luokkaamme. Se ei käynyt helposti, eikä voitto ollut ylivoimainen, mutta me kaksi, nimettömän tallin rispaantunut ratsukko, näytimme joka ainoalle, että ei tässä keksityillä ladyn arvonimillä voiteta, vaan taidolla. Suomessa ei ole ladyja. Suomessa on sen sijaan kauden paras ampuja: minä.

Kun olin pakannut Hassea traileriin, muiden katseet eivät olleet muuttuneet vähääkään, mutta enää en ollut väistellyt niitä. Katsokoon. Hyvänen aika: keksityillä ladyilla oli päissään linnunsulkia. Linnunsulkia!! Eivät he olleet ainakaan sen vähempää sirkuspellejä kuin minä! Päätin, että menisin seuraavaankin cuppiin. Näyttäisin, että minä en voita tuurilla tai arpaonnella. Minä en olisi alempaa kastia jousineni ja verkkatakkeineni.

Ja minä menin.

Sillä kertaa kieltäydyin olemasta Lady. Minä olen Rosita Degerlund, perkele, eikä minussa virtaa pisaraakaan ylhäistä verta. Ennen kolmen luokkamme alkua istuin Hassen selässä hengittämässä, mutta kerrankin en yrittänyt rauhoittaa itseäni kisajännityksen vuoksi. Olin vihainen.

Ratsastin Hassella kolme luokkaa. Ammuin maaliin, enkä epäillyt enää sekuntiakaan, olenko tarpeeksi hyvä, tai onko hevoseni tarpeeksi hieno. Ajattelin, että Ramona on katsomossa tällä kertaa, ja jos minä saan ruusukkeen, minä vien sen hänelle matkien ironisesti sitä, miten typerät ladyt antoivat typerille sireilleen, sereilleen ja lordeilleen typeriä nenäliinojaan suosionosoituksiksi ennen turnajaisia.

Loppujen lopuksi sain kolme ruusuketta, joista yksi oli voittajan. En vienyt niitä Ramonalle, vaan kiitin kauniisti ja korjasin asian todellisen laidan, kun minua taas kerran kutsuttiin lady Rositaksi. Minä olen Rosita Degerlund, ja minä olen niin erinomainen ampuja ja ratsastaja, että minun nimeni sai jo sanoa oikein.

Niistä uhmakkaista cupeista ei ollut vielä paljoa aikaa, mutta kaikki viha oli jo sulanut minusta. Siksi olin lähdössä maastoonkin. Olin taas Rosita, Hassen äiti, ja Hasse oli taas Hasse, minun vauvani. En ollut lady, en ratsujousiampuja, enkä ainakaan julkkis.

Sitten tuo kirottu puhelin oli soinut äsken.

Nyt kun minua haluttiin kuulla jotain heppalehden ratsujousiammuntajuttua varten pienten tyttöjen idolina, tuntuikin siltä, että minun olisi otettava harrastus vakavammin. Pitäisi sittenkin treenata, pitäisi unohtaa kauniin ja lämpöisen talvipäivän maasto. Pitäisi voittaa lisää.

Puhelinsoiton aiheuttama paine hartioissani ei tuntunut enää hyvältä. Nostin satulan haukottelevan Hassen selkään. Menisin kuitenkin maastoon miettimään. Jos jatkaisin jousiammuntaharrastustani, ilmeisesti olisin pienten tyttöjen esikuva. Silloin minun tulisi ehdottomasti käyttäytyä paremmin: osoittaa terveempää urheiluhenkeä, lopettaa typerää lady-liitettä vastaan kapinointi, hymyillä...  Lopettaa tupakointi... Teeskennellä, että harrastusyhteisöni oli muka kannustava ja ihana... Ja jos en halunnut muuttaa tapojani, minun täytyi vaihtaa harrastusta ja olla taas ei-kukaan.

Olisi ihanaa olla taas ei-kukaan. Toisaalta sekin oli ihanaa, kun meni Hassella täyttä laukkaa ja ampui maaliin ihan keskelle niin että mäiskähti.

"No joo Hasse. Tuuppa äiskän kaa niin mennään kattoon nähtäskö taas pupuja metsässä."

Ruusukkeet: Zen.

VMRJ Xmas Inspiration

Rosita ja Hasse osallistuivat VMRJ:n alaisiin tarinakisoihin jouluaattona ja sijoittuivat sijalle 1/2 120 km:n luokassa.

Pentuna kävin ratsastustunneilla. Siellä piti mennä usein mustalla ponilla, jonka nimi oli Fairy, koska olin muihin verrattuna aika pienikokoinen ja kevyt. Aluksi Fairy oli kiva poni: talutusratsastuksessa sillä meni samalla lailla kuin muillakin. Sittemmin aloin inhota sillä ratsastamista. Se ei ollut nopea, se ei ollut hyvä kouluratsastuksessa, se hyppäsikin yhtä vähän kuin pikkulasten ratsastamat shetlanninponit. Mitä enemmän hävisin Fairylla leirikisoissa, sitä vahvemmin minusta tuntui, että olisin halunnut olla paras. Voittaja. Myöhemmin sain muutaman kerran ollakin, mutta en hevosten kanssa. Voitin hanmoodossa, kendossa, painissa, pesäpallossa, pikajuoksussa, kolmiloikassa, keihäänheitossa... Ja sitten kasvoin aikuiseksi.

Ei ollutkaan ihme, kuinka varsinkin sisartani vähän hykerrytti, kun ostimme hevosemme, Hassen, yhdessä Tinon kanssa. Hasse ei nimittäin ollut eikä ole mikään voittaja. Siitä piti tulla hyvä harrasteratsu, ja niin tulikin. Se käveli uskollisesti maastossa ja autoteilläkin, veti kevyttä koppakärryä sinnikkäänä kuin pikku härkä ja nautiskeli harjauksesta ja huomiosta nukkuen. Sitten kyllästyin tasaisuuteen ja harrastamiseen. Ja näin Seinäjoella ratsujousiammuntakurssin. Ja mielikuvissani itseni sillä kurssilla. Sitten voittamassa kilpailuita.

Nälkä kasvoi syödessä. Hasse laukkasi ja minä ammuin ensimmäisen kerran napakympin. Hasse laukkasi ja ammuin ensimmäisen kerran kilpailuissa. Se meni ohitse, mutta kuitenkin. Hasse laukkasi ja ammuin marraskuun 2020 VHRY-Cupissa kolmessa luokassa täydellisesti maaliin ja toin voitot kotiin. Oli mahtava tunne olla taas voittaja, ja tällä kertaa oman hevosen kanssa. Sitten kyllästyin laukkaamaan suoraan, kääntymään ja ampumaan. Ja näin, että matkaratsastuksesta, jota joskus vasemmalla kädellä olimme kokeilleet siellä sun täällä, oli tarjolla arvokisaruusuke. Ja mielikuvissani näin itseni ratsastammassa kilpaa sen ruusukkeen perässä. Sitten istumassa satulassa, kun se ruusuke pujotettiin Hassen suitsiin.

Siinä minä siis olin. Viimeisin VMRJ:n alainen matkaratsastuskilpailumme oli ollut siihenastisen uramme pisin taivallus, mutta se ei riittänyt. Olin halunnut vielä enemmän. Sitä varten seisoin työntämässä Hassen satulalaukkuun vielä yhtä varariimunarua, varavesipulloa ja kännykän varavirtalähdettä lisää. Olin menossa voittamaan sen ruusukkeen, joka oli muita arvokkaampi, enkä häviämään tai putoamaan, mutta sisareni ei ollut antanut periksi varavahinkoesineiden suhteen. Kuulemma tärkeintä oli pitää minut turvassa siitä huolimatta, että naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa. Hän oli väärässä. Tärkeintä oli saada se muita arvokkaampi ruusuke omalla hevosella ja sitten syöttää se sisareni miehelle, jonka mielestä naisten oli sopimatonta ratsastaa kilpaa.

VMRJ:n merkki: VMRJ, ruusuke: Marjahilla.

Black Magic Mile

 Joosefin ja Oljon tarinassa Black Magic Mile juostiin vasta 12.11.2020, Marraskuun Murkkujen jälkeen.

"Älä ylpisty", Gunnar kehotti pilkettä silmäkulmassaan kun hymyilin itsevarmasti Oljon kärryllä. Hän mutisi Oljolle rauhoittavia kehuja napatessaan yllättävän ketterästi kiinni sen ohjista.
"En en", vastasin vähättelevästi. En oikeastaan ollut juttutuulella. Vaikka en voinut lakata hymyilemästä, se ei johtunut ilosta tai kuplivasta jännityksestä, eikä varsinkaan Gunnarin epäilemästä ylpistymisestä. Olin kauhusta kankea. "Mulle on pääasia, että mä voitan sut ja Bonnien, Markus", sanoin leikilläni. Markus, joka ei ollut sen enempää juttutuulella hermostuksissaan, tuhautti nenäänsä Bonnien pääpuolesta ja loi minuun häijyn katseen.

Marraskuun Murkusta oli tullut kymppitonni rahaa, enkä ollut vieläkään päässyt yli siitä. Olin ilmoittanut Gunnarille, että Oljo ei juokse enää tänä vuonna. En halunnut rasittaa sitä liikaa, enkä pilata sen ensimmäisen kilpavuoden statistiikkojakaan. Saati sitten omiani: saattaisin pian oikeasti olla rahan arvoinen vuokrakuski. Gunnar oli kuitenkin muistuttanut terävästi, että Oljo oli jo ilmoitettu vielä muutamaan lähtöön, ja että nyt sitä kannattaisi viedäkin, kun oltiin porukalla lähdössä. Vaikka epäilin, että Gunnar tahtoi Oljosta oikeastaan kirittäjän Bonnielle, en silti tohtinut vastustella.

Joten tässä sitä oltiin.
Odottamassa viimeisiä minuutteja ennen hevosten esittelyä.
Black Magic Mile oli alkamassa.
Bonnie ja Oljo, kaksi samannäköistä ja saman ikäistä tammaa, juoksisivat pian taas toisiaan vastaan isoista rahoista.
Ihme, että Markus halusi vieläkin lähteä lauantaisin yhdessä kaljalle.

Aika eteni sykäyksittäin. Yhdessä vaiheessa yritin hengitellä rauhassa tarkistaessani, että kypäräni ja ajopukuni oli ojennuksessa. Kilpailin Wäckelinin puvussa, kuinkas muutenkaan. Seuraavassa vaiheessa puristin jo hyödyttömästi ohjaksia Bonnien perässä ravaavan Oljon kärryillä. Sydämeni hakkasi vieläkin lujempaa, kun kuulin, miten kuuluttaja sanoi sekä Oljon että minun nimeni oikein tällä kertaa. K. Happy Creaturea ohjastaa Joosef Kurjenharju. Happy Creature juoksi viimeksi voittoon Marraskuun Murkuissa.

Aika pikakelautui taas siihen pisteeseen, kun kuulin ne sanat, jotka saivat vereni kuplimaan. Yksi. Kaksi. Aja. Ja minä ajoin voitosta, vaikka jäimme hankalaan paikkaan ninitralaisten taa.

Tiesin, ettei Oljo laukkaa. Tiesin, että vaikka kuinka painostaisin sitä suorilla ulkoradalla, se pysyisi ravissa. Matkaa oli vain maili. Oljon kaviot nielivät metrejä nopeasti. En ehtinyt sääliä hevosta; siihen matka oli liian lyhyt ja liian nopeasti ohitse. En katsonut, kenen kaksi hevosta ohitimme. Näin vain ninitralaisten kuskien selät ja tiesin, että noiden ohitse minun on pakko päästä. En ehtinyt edes ilahtua, kun toinen hevosista hyytyi heti ensimmäisessä kaarteessa: oli kai hapoilla. En tunnistanut hevosta, joka nousi jäljelle jääneen ninitralaisen rinnalle loppusuoralla samaan aikaan minun ja Oljon kanssa. Omituinen väkivaltainen kilpailuhenkisyys nosti minussa pelottavasti päätään. Näin mielikuvissani, miten löisin Oljoa ja nakkaisin sitten piiskan jomman kumman kilpakumppanimme kavioiden alle. Onneksi mielikuva tuntui kamalalta jo sillä ohikiitävällä hetkellä, kun ajattelin sitä.

Maaliviivalla en tiennyt, kuka meistä oli ollut ensimmäisenä perillä. En voinut olla katkera sille ninitralaiselle. Oljo oli juossut varmemmin kuin koskaan. Vaikka olisimme kolmansia, Oljo oli voittanut tuhansia euroja ja tehnyt hyvän ajan. Sitten kaiuttimista kuului: "ja ensimmäisenä maalissa Happy Creature, toisena Coronation Burn, Oxalis Ach, Rest In Speed... Ja niin edelleen. Ohjat meinasivat väkisin livetä käsistäni yhä uudelleen, eikä Oljo olisi meinannut sen vertaa hidastaa, että sen selkään saatiin mustanoranssi voittoloimi. 

 

Päivä oli pitkä vielä voittomme jälkeen, mutta vielä kotimatkallakin istuin korvat soiden ja äimistyksestä mykkänä autossa. Nyreä Markus ilmoitti, että minä tarjoaisin vähintään hänelle ruuan, kun pysähtyisimme puolimatkassa syömään jotain. Minä vain nyökytin.

Joelin talli

Hassen karsinan ovessa oli sellainen kokoon taittuva teline, johon satulan sai laskettua käsistään. Se oli varmaankin tallin ainoa mukavuus. Nostin satulan Hassen selästä siihen telineeseen, enkä saanut millään katsettani irrotettua siitä. Vaikka tiesin tarkasti tuijottavani ihan tavallisen satulan takakaarta, en saanut liikutettua silmiäni. Inhosin sitä satulatelinettäkin, kun inhosin niin koko tallia. Satulahuone oli niin kylmä ja kostea, että fleeceloimi oli pakkasaamuina jäästä kova. Ainoa satulamme oli mennyt lyhyessä ajassa niin kamalaksi koppuraksi, etten edes harkinnut uuden ostamista. Ei tänne, ei tälle tallille. Ihme, ettei Hassella ollut riviä, kun se oli seissyt koko syksyn mutalutakossa, jota kutsuttiin tarhaksi.

Riistin katseeni satulasta ja hengitin syvään saadakseni voimia vielä suitsien ottamiseen hevoseni päästä ja sen karvan harjaamiseen. Tallin kunto ei ollut varsinaisesti Joel-isännän syytä. Tiesin, miten kovasti hän yritti. Aina kun isäntä vain jaksoi, hän oli korjaamassa ja laittamassa mitä milloinkin tallissa tai tiluksilla. Karsinat oli aina viimeisen päälle siivottu. Joel ei vain sanonut ääneen sitä, minkä me harvat yksityisenomistajat tiesimme. Hänellä oli rahat loppu, niin kuin terveyskin. Niiden takia talli ajautui koko ajan huonompaan jamaan, ja kun yksikään järkevä ihminen ei hevostaan enää tänne tuonut, toivo toipumisesta oli turhaa. Voi miten mielelläni minäkin olisin lähtenyt Hassen kanssa, mutta en voinut yksin tehdä sellaisia päätöksiä.

Hasse parka. Säälin sitä hiljaa harjatessani sen kaulaa. Se seisoi yöt kosteusvauriolta haisevassa karsinassaan ja päivät lutakkohaassaan kaikkien omistajiensa takia, minunkin. Ramona oli sitä mieltä, että Joelin talli oli ihan hyvä Hasselle, sillä se sijaitsi melko lähellä Ramonan ja Holgerin kotia. Tino puolestaan ajatteli tätä nykyä, että halvin karsina on paras karsina, sillä eipä hän enää ymmärrettävästi Hassea käynyt katsomassakaan. Minun oli oltava Tinon kanssa samaa mieltä rahatilanteeni vuoksi, mutta jossain täytyi kulkea raja. Katto Hassen karsinan yläpuolella oli painunut. Jos tuo tuolta putoaisi hevoseni niskaan, niin itseämme saisimme syyttää...

Kymppitonni

 Oljo voitti 10 000 euroa Karoluksen raveista.

Oljo ei ollut sellainen rauhallinen tammaa, jonka karsinassa tavallisesti istuisi väkeä. Tiesin olevani uhkarohkea, kun olin siellä. Silti kyykötin selkä ovea vasten sen kavioiden ulottuvilla. Se söi juuri heiniään, joten se oli rauhallisimmillaan. Silti kavahdin hieman joka kerta, kun se astui lähemmäs minua. Toistaiseksi se oli kuitenkin tahtonut ainoastaan poskisilityksiä, mutta vain muutama hipaisu kerrallaan.

Minulla oli kakkostililläni yli kymmenentuhatta euroa rahaa. Se oli Oljon tili. Aamulla minulla oli ollut siellä vain vähän tonnin päälle, sillä sen verran Oljon voittorahoista oli jäljellä ostettuani sille oman hiittikärryn. Kymppitonnin Oljo oli juossut sinne aamupäivällä. Yksistä pikku raveista.

Kymmenentuhatta oli iso summa. Minulla ei ollut koskaan ollut sellaisia rahoja. Painoin pääni käsivarsieni varaan miettiessäni, mitä sillä saisi, mutta säpsähdin taas Oljon liikahtaessa. Käytetyistä autoista saisin valita minkä ostaisin kymppitonnilla. Jällivaarassa kymppitonni oli myös yli kymmenesosa rivitalokaksion hinnasta, joten kymppitonnin omistamalla saisin pankkilainan omaan asuntoon. Kymppitonnilla saisi vaikka miten monta lomamatkaa. Kymppitonnilla maksaisi melkein kahden vuoden vuokrat!

Oljo laski taas päänsä silitysetäisyydelle. Kavahdettuani silitinkin sitä. Se katsoi minua toisella silmällään ja mielestäni sen ilme oli luottavainen toisin kuin minun ajatukseni sitä kohtaan sen karsinan pohjalla kyykkiessäni. Puristin huuleni tiukasti yhteen ja räpyttelin silmiäni. Voi Oljo, minun Oljoni. Sillä ei ollut aavistustakaan, että se oli juossut kymppitonnin ihmisrahaa. Se oli saanut palkaksi vain muutaman hassun porkkanan, ja koko kovan työn se oli tehnyt tyytyväisenä vain niiden eteen. Kilon porkkanapussi  maksoi Jällivaaran marketissa euro neljäkymmentä, eikä Oljo ollut edes saanut koko pussillista. Laillisesti sen rahat olivat minun, mutta miten minä voisin ne käyttää?

Karsinan oven avautuminen tuli yllätyksenä. Oli hyvää onnea, etten kaatunut tallikäytävälle pitkin pituuttani, vaikka nojasin ovea. Sen sijaan oli huonoa onnea, että pyllähdin Markuksen varpaille. Tai no, miten sen nyt ottaa. Olisin voinut päätyä istuksimaan Gunnarinkin varpaille. Markuksen kasvot kääntyivät yläilmoista puoleeni väärin päin kulmat kohollaan.

"Aa. Nyt mä ymmärrän", hän sanoi.
"Mä takaan, että sä ymmärrät väärin", vakuutin hänelle.
"Ei kun kyllä mä ymmärrän ihan oikein. Vai on teillä tämmönen suhde. Vai sillä tavalla. Vai asutte te sitten yhdessä. Ei ihme jos voittoja ropisee."
"Ei, Markus, vaan mä odotin sua. Mä oon pitkän aikaa yrittäny keksiä, miten mä voisin istua sun sylissä, ja nyt mun toive viimein toteutui."
"No tuu sitten ylemmäs. Ei kun oikeasti. Mene nyt pois siitä. Sä istut mun kengät linttaan, ja sitä paitsi ei ole normaalia istua toisen miehen kengillä. Varsinkaan kun sen jalat on niissä."

Nousin ylös katsomatta Markukseen. Kuulin takin rahinasta miten hän pudisti päätään ennen kuin kopautti väkirehut sangosta Oljon ruoka-astiaan. Pyyhin vaivihkaa silmiäni Oljon harjajouhiin.

"Ruokarauha olis kova sana", Markus huomautti. "Hei -- itkeksä?"
"No en! Tietenkään! Mä vaan katoin onko rintaremmi oikeesti katkassu näin paljo näitä jouhia!"
"Jaa. Mä ihan luulin et sä itket kun sä katoit aika läheltä niitä todella pitkiä rintaremmin takia ihan selkeästi katkeamattomia jouhia", Markus sanoi kuivasti.
"Niin, mä en yhtään ihmettele että sä näet omiasi."
"Tuu ruokkimaan avuksi."
"Enkä. Mä en oo töissä täällä. Mee nyt siitä. Mä haluan tutkia vielä vähän näitä jouhia. Mä aloin vaan äsken ajatella niiden katkeamista, kun Oljo sai... Niin paljo... Rahaa. Ja kun se saa palkaksi pelkkää porkkanaa..."
"No niin. Okei. Joo. Jotkut kyllä kiinnostuu just sillon kattoon jouhia tosi läheltä... Yleensä kyllä pikkutytöt, Joosef, pillittävät pikkutytöt!"
"Mee jo pois."
"Joo joo!" Markus hyrisi mennessään ja huusi vielä perään: "lauantaina sit hiitille! Tuuksä huomenna?"
"En tuu, tällä on kävelytystä vapaata vaan!"

Säpsähdin, kun Oljo värisytteli selkänahkaansa syödessään. Laskin kuitenkin vielä käteni sen kaulalle, vaikka sillä oli puoli naamaa ruokakipossa, jota se saattaisi ihan hyvin puolustaa minulta. Silitin sitä ja se oli pehmoinen. Päätin säästää sen rahat. Oljoa ostaessani olin ajatellut myyväni sen sitten pois, ellei juoksu kulje, mutta nyt minun ei tarvitsisi. Sillä olisi kymppitonni omaa rahaa, jolla se maksaisi itse karsinavuokriaan, mikäli tulisi tiukkaa.

Lähdin hiljaa pois karsinasta, mutta en tekemään muiden puolesta ruokintahommia, vaan kotiin.

Karoluksen lähtöselostus

Oman tallimme kasvatti näytti mistä se on tehty ja johti koko matkan pitäen täpärästi voittoon saakka. Rest In Speed teki hyvän juoksun johtaneen rinnalta ja hävisi täpärästi voittaneelle. K. Bad Pig lähti haastamaan vauhdilla liikkeelle lähtenyttä K. Happy Creaturea ja laukkasi lyhyesti. Laukan jälkeen teki hyvän juoksun kuolemanpaikalla juosseen takana mutta ei riittänyt haastamaan kärkikaksikkoa Mathematic laukkasi kun rinnalta laukkasi K. Bad Big Pig. Hevonen sai paikan johtavan takaa ja kun kiritilat aukesi ei kiri kantanut kärkikahinoihin. Bonnienné Speed juoksi umpipussissa Mathematicin perässä ja kiritilojen tultua oli maali liian lähellä. Sweet Candy lähti kiertämään 600m matkaa maaliin kolmattarataa ja hyytyi sinne muuten hevonen sai hyvän suojajuoksun. Amery Black kääntyi 400m matkaa maaliin Sweet Candyn perään kun ei saanut vetävää selkää eteen yritti vielä neljättä rataa kiertää mutta kiri ei enää purrut. So Hiragana otti kiriin lähdettäessä lyhyen laukan ja menetti siihen monta sijaa. Siihen saakka tamma juossut hyvin parijonossa. K. Big C ei saanut oikein juoksunkulusta kiinni ja laahasi muiden mukana maaliin. Poetry In Motion oli pyshtyä lähtökiihdytyyksessä ja sen jälkeen tyytyi juoksentelemaan muiden perässä. Oxalis Ach hiljensi rajusti kierroksen jälkeen sisäradalta ja jäi kaikkien muiden perään juoksemaan. 

Yllätysvoitto

Rosita ja Hasse olivat Yorcan hunt trackilla 1/12

Se tuli täysin yllätyksenä. Se, kun meille Hassen kanssa annettiin sinivalkoruusuke. Sen ruusukkeen värillinen osuus toi minulle mieleen tiskirätin, jota äiti käytti, kun olin lapsi. Tiskirättiruusuke. Silottelin poninhäntääni juuri ennen kuin se annettiin minulle. Hassekin näytti ihan nukkuneen rukoukselta.  

Olin ollut jo pakkaamassa Hassea pois. Rata ei ollut mennyt huonosti, vaan ihan nappiin, mutta muut olivat vain vaikuttaneet niin paljon paremmilta. Olimme kilpailleet Yorca Warmbloodsissa ihan oikeissa jousiammuntakisoissa, emmekä missään huuhaamarkkinoilla, joilla ihmiset liehuivat keskiaikaisissa roolipelipuvuissaan. Miten olisin voinut muka sijoittua sellaisia ratsukoita vastaan, jotka kilpailivat oikeasti voittaakseen, eivätkä leikkiäkseen ritaria tai prinssiä? Sitten joku oli tullutkin hoputtamaan. Pian nyt, Degerlund! Palkintojenjakoon!

Vaikka olin ollut varma häviöstäni, olin rakastanut radan ratsastamista. Kerrankin olin ollut yksin kilpailuissa, ja vaikka Ramonan puuttuminen oli pelottavaa, Holgerin poissaolo tuntui voimaannuttavalta. Ratsastaessani olin tuntenut olevani yksin, mutta asiantuntevana, enkä pelokkaana. Olin ajatellut, että tällaisille ratsukoille on kunnia hävitä, joten tehdäänpä, Hasseni, tähän asti paras suorituksemme. Ja niin me olimme tehneet. Hasse oli ollut hereillä, laukannut suoraan ja kyselemättä. Minä olin ehtinyt ampua jokaiseen tauluun, vaikka päädyn osumat olivatkin olleet hutiloituja ja hätäisiä suotta kiihdytetyn vauhdin takia. Se oli totta tosiaan ollut hyvä rata. Ei ollut puuttunut mitään muuta kuin Ramona minua onnittelemasta jälkeenpäin.

Vaikka aamulla yksin lähteminen oli tuntunut pahalta, vaikka käsiä oli tärisyttänyt jo ajomatkalla, oli kannattanut tulla. Tarvitsin juuri tällaista itsetuntoboostia.