VMRJ Cup ja eka matkaratsastusruusuke enemmän kuin Holgerilla

Rosita ja Hasse osallistuivat kylmiltään VMRJ Cupiin ja sijoittuivat 4/37. Ruusukkeen teki Marjahilla.

Mitä sitä turhaan pikkukisoista uraa aloittamaan, tuumasin, ja maksoin ilmoittautumismaksun sen kummempia miettimättä. En ollut koskaan kokeillut Hassen kanssa matkaratsastusta, mutta sehän ei eroa millään lailla maastoratsastuksesta. Luokkakin oli vain viidentoista kilometrin, eli vähän lyhyempi kuin sunnuntaimaastolenkkimme Hassen kanssa. Mitä sitä turhaa miettimään?

Sitten en miettinytkään. Unohdin koko jutun. Laukkasin maastossa Hassella ja ruska oli ihanaa. Näytin kahtena eri päivänä keskisormea Holgerille ihan vahingossa, kun hän huuteli jotain peräämme tallipihasta poistuessamme. Hoidin talliaskareita yksin ja Ramonan kanssa. Elin kotona normaalia arkea. Tilasin Disneyplussan Ramonan kanssa puoliksi, koska en minä kauheasti elokuvia viitsi katsella.

Sunnuntaiaamuna oli sitten jotenkin ihmeellinen olo, kun säpsähdin kuudelta hereille. Sellainen kuin ala-asteella kun yöllä muistin unohtaneeni näyttää äidille jonkin lapun tai tehdä jonkin tehtävän. Ajattelin, että olin kai nähnyt vain unta, ja painoin pääni takaisin norppakuvioiseen tyynyliinaan verhotulle tyynylleni. Varmuuden vuoksi muistelin, oliko jotain jäänyt tekemättä. Vuokra oli maksettu jo, vaikka eräpäivä oli vasta maanantaina... Sähkölasku maksettu... Hassen raspaus tilattu... Mutta piru vie, se matkaratsastuskisa oli unohtunut!

En ole koskaan elämässäni niin nopeasti sinkoutunut sängystä vaatteisiinii ja autolla talliin. Siinä meni varmaan alle viisi minuuttia.  Vedätin trailerin keskelle pihaa vinoon niin että hiekka pöllysi ja juoksutin aamuheiniään vielä nieleskelevän Hassen kyytiin ihan täyttä ravia. Paiskasin auton takapenkille sokkona Lidlin muovipussillisen jotain harjoja ja yleissatulan sekä suitset. Niin ja Holgerin ajohaalarin, kun epäilin, että minun tulisi kylmä pienessä nahkatakissani. Sitten mentiin lujaa ja toivottiin, etteivät nopeuskamerat räpsähtelisi ja idiootit hirvet hyppisi auton alle.

Cramptonissa ehdin juuri ja juuri eläinlääkärin tarkastukseen Hassen kanssa. Sen aikana hymyilin ja esitin rentoa ja rauhallista, mutta heti kun sain luvan, hölkkäsin hevosen kanssa pukemaan sille hätäisesti satulan ja suitset ja itselleni vielä hätäisemmin Holgerin ajohaalarin. Sitten vain tukka poninhännälle ja rentoa ravia, ja sekös Hasselle sopi niin ihanana viileänä syyspäivänä!

Olin ollut ihan oikeassa matkaratsastuksesta. Se oli maastoratsastusta. Luokka, johon osallistuimme, oli ihanneaikaluokka. Se tarkoitti, etten voinut päästellä Hassella yhtä reippaasti kuin kotona, koska ihanneaikaa ei saanut alittaa. Ravailimme siis niin paljon kuin aika antoi myöten pysyäksemme lämpöisinä, ja aina välillä laahustimme mahdollisimman hidasta käyntiä pitkiä pätkiä. Käyntihommatkaan eivät kuitenkaan ikävystyttäneet minua. Syksyllä luonto on tottavie kauneimmillaan, uudet maisemat ovat aina kiehtovia ja Holger oli kotonaan kaukana minusta ja hyvästä päivästäni. Sitä paitsi Hassen etukavioiden edestä juoksi orava, joka oli varmaan Hassenkin mielestä söpö, kunhan se toipui ensisäikähdyksestään.

Kurjinta päivässä oli odottelu, eikä sekään ollut hirveää. Kun pikku lenkki oli heitetty, piti odottaa viimeistenkin ratsastajien pääsyä maaliin jotta voittajat voitaisiin palkita, vaikka järjestys oli ollut selvillä jo iät ajat. Käytin ajan hyväkseni ratsastelemalla kentällä, koska ei meillä kotona niin hyvää kenttää ole laukkaamista varten. Hassekin tykkäsi, kun oli tasainen maa mennä. Sain ratsastaa sillä suoraan kentältä hakemaan neljännen sijan ruusukkeen. En malttanut edes laskeutua hevosen selästä ennen kuin postasin ruusukkeesta kuvan Insta Storyyn.

Kotimatkalla ajoin hitaammin kuin aamulla. Lisäksi kävin ostamassa Prismasta seinäkalenterin, kun olin valmis Hassen kanssa tallilla.

Vuokrakuski

 "Nii. Mitä mieltä sä nyt oot?" Markus huusi Bellan kärryltä.
"Mistä?" huusin takaisin ja vihasin hiljaisena hiittikärryillä istumista kipeytyvän selkäni takia.
"Siitä et mitä jos alkaisit reenata jollaki toisella hevosella?"
"Pidä suu kii ku ajat ettei lennä rapa nieluun kun jäät taa!"
"Älä uhoa kakstoista-aikaselle, varsanohjastaja!"

Silloin harvoin, kun satuimme olemaan raviradalla ihan kahdestaan sinne matkustaessamme, treeni oli mukavan hiljaista, joskin melko hyödytöntä. Markus oli oikeassa siinä, ettei minun pikku Oljostani ollut vetoapua Bellalle, ja vaikka Bellan juoksuttaminen rinnalla sai Oljon yrittämään parastaan, se sai Bellan lihakset kipeytymään. Ainakin kolmen pitkän päivän ajan haaveilemastamme kunnon hiitistä oikealla radalla oli tullut rauhallinen pitkän matkan kuntotreeni, joka olisi mielestäni vaatinut mukavampia kärryjä.

Gunnar oli jo aiemmin puhunut valmentamisesta ja silloinkin olin vältellyt koko kysymystä. Hevoset olivat muiden miesten elämä tallilla. Minun elämäni oli ihan toisaalla, ja silti ajoin päivittäin sekä Gunnarin että Allanin talliin, huolehdin Oljosta ja treenasin Väinöä. Vaikka molemmat olivat alkaneet menestyä tasoihinsa nähden aika hyvin, edestakaisin ajaminen vei aikaa. Ja niin vei kaikki muukin. Oljo kilpaili ikäänsä nähden melko paljon, mutta kukaan ei tiennyt, että kilpailin töiden ohella itse paljon enemmän ilman hevosia. Kun tallilla suunniteltiin hevosten treeniaikatauluja ja ruokalistoja, minä suunnittelin omanikin. Oli ihanaa nähdä Oljon menestys ja Väinön voitot, mutta olisin uhrannut heti kaikki maailman ravihevoset, jos se olisi taannut minun olevan paras tanssija. Kaiken lisäksi minulla oli leipätyöni muualla kuin tallissa. Vietin tallilla vain tunnin tai pari päivässä, en kahdeksaa, eikä se ollut vielä valjennut muille. Jos oli hevosmies hevosmiesten seurassa ja haaveili kahden tonnin palkintorahoista, oli helppo unohtaa toisten hikoilevan esiliinassa ja kokintakissa kahdeksan tuntia päivässä saadakseen muutaman tonnin voittorahan kuukaudessa tililleen siitä hyvästä.

En olisi luopunut tanssista hevosten takia, mutta olisinko voinut luopua ravintola-alasta? Nytkyttelin hieman hidastusmerkkejä Oljon ohjilla ja se tasasi tahtiaan kiltisti, kun ei kokenut juoksevansa kilpaa. Selkäni oli kipeä ja olin kiertänyt tätä ravirataa yhteensä jo noin miljoona kertaa, vaikka en ollut ollut kauaa hevosenomistaja. Syksy oli tullut ja vaikka olimme Markuksen takia jo pukeutuneet pilkkihaalariin kamalan viiman takia ajoa varten, silti oli kylmä. Ajon jälkeen puolestaan tulisi hiki, kun pitäisi kumarrella hevosten kaviot katsomaan, harjata niiden hikeä ja raahata valjaita edestakaisin. Kotiin päästessäni olisin samaan aikaan umpijäässä ja hiestä nihkeä, enkä voisi edes kauppaan poiketa samalla matkalla inhottavan olon ja hevosenhajun takia. Ja silti... Jos tuloni olisivat olleet varmoja... Jos ajohevosia olisi ollut niin monta, että penkkipalkka olisi ollut taattua... Kyllä minä olisin hevosia ajanut takapuoli jäässä tuhat kertaa mieluummin kuin paistanut enää yhtäkään typerää pakillista typeriä pannukakkuja typerään työmaaruokalaan typeränä hernekeittopäivänä.

"Jäädään jo pois", Markus huuteli huulet sinertävinä, kun varikon portille oli puoli kierrosta.
"Jos sä et jaksa enää..." vastasin, vaikka täytyihän minunkin olla jo ihan sininen.

Oljo hidasti kuuliaisesti ja vain vähän hypellen, kun komento kävi. Koska paikalla ei ollut ketään muutakaan, oli riittävän turvallista ajaa käyntiä kuljetusautolle. Kyllä nämä tammat pysähtyisivät viimeistään silloin, kun osui pää kopin kylkeen. Hiljaisina nousimme kärryiltä kopilla ja sidoimme hevoset kiinni. Yritin penkoa niiden loimet auton takapenkiltä mahdollisimman nopeasti. Saatoin vain kuvitella, miten inhottavaa Oljo-paran mielestä oli seistä hikisenä siinä viimassa. Ennen kuin aloin hikoilla sen valjaita pois, avasin kuitenkin haalarini ja sidoin sen yläosan vyötärölleni.

"Tää on kyl varsinaista kimonotaidetta", valitti Markus samoissa puuhissa.
"Ei mun mielestä. Ei tää nyt mikään yliopistohaalari ole et tekstit pitäis näkyä."
"No kai se on sulle helppoa kun sä oot tommonen laiha tikku."
"Käveleminen ei sit ookkaa", vastasin jalkojani nostellen, jotta näkyi, miten haalarien haara roikkui melkein polvissa. Olipahan ollut edes vähän lämpöisempi kuin ajohaalarissa, joka oli sopivamman kokoinen.

Emme harjanneet hevosia siinä viimassa. Kunhan ne saivat loimet ylleen pikavauhtia ja kaviot olivat ehjät ja kivettömät, kaikki oli hyvin. Oljo ryskäsi ja protestoi kävellessään traileriin, mutta ei tehnyt elämästä sen hankalampaa. Se painoi päänsä heinäverkkoon, kun esittelin tämän täydennetyn ravintovarannon sille vähän ravistellen. Ihan hiljaa se oli jo siinä vaiheessa, kun nostimme rampin ylös. Autossa väänsin ilmastoinnin niin kuumalle kuin sai ja täysille. Vitsit kun talvi ei tulisi koskaan.

"Niin siitä ajosta", Markus aloitti taas.
"Katotaan. Mulla on se Väinökin tossa."
"Tuo sekin Gunnarille?"
"No en. Se on Allanin poni."
"No mutta. Jätä se. Eikö vaan olisikin kiva kiitää lämminverisillä ponien sijaan?"
"Kun mä oon semmonen, että yhtäkään luuseria ei jätetä. Kato nyt kun säkin oot lämpöisessä autossa siinä, etkä törrötä tuolla raviradalla."

Markus naurahti ja mutisi, että kai hän nyt omaan autoonsa aina pääsisi. Ajoasiat jäivät onneksi siihen. Ehkä sitten, jos Oljosta tulisi oikeasti joskus jotain. Silloin minulla olisi edes sen verran nimeä, että voisin olla vuokrakuski ja saada siitä edes puolta palkkaa. Nostin hupun päähäni lämmetäkseni nopeammin ja kuvittelin miten auton ympärillä ravasi hevosia. Olisihan se hienoa.

Ylpeä isä

 "Mitä virnuilet?"

En vastannut Markukselle mitään. Hymyilin vain leveämmin ja aloin aukoa hakoja trailerin perästä. Kaikki oli niin ihanasti. Aurinkokin paistoi. Edes se ei kauheasti ärsyttänyt, kun Markus kiirehti iskemään isot käpälänsä pääni yläpuolelle trailerin perään, kun olin ramppia laskemassa: hän, höppänä, luuli että olen liian heikko yhden rampin laskemiseen.

Rampin toisella puolella pilkisti tuleva ravikuningas, tai siis sen takapuoli. Halusin hyökätä pienen hevoseni kimppuun niin kuin leijona ja roikkua sen takapuolessa ihan vain haliakseni, kun muualle en olisi yltänyt, mutta se olisi toki säikähtänyt sitä. Niinpä kiersin vain ylpeänä etuovelle. Tunsin Markuksen seuraavan menoani, mutta hän ei sanonut enää mitään.

Oljo peruutti trailerista korvat luimussa ja naama nurinpäin. Se lientyi hieman, kun silitin sen harjajouhet pois sen silmiltä. Sitten asettelin sen tallipihalle Markuksen eteen niin kuin hän olisi rakennetuomari.

Unia Trottersin ravit

"Hyvät naiset ja herrat", sanoin Markukselle. "Tässä näette hevosen, joka juoksee alle kakskyt aikoja!"

Vaikka Oljon Unia Trottersissa juoksema uusi ennätys ei tosiaankaan ollut monta starttia kokeneelle kaksivuotiaalle mikään ihmeteko, Markus parahti asianmukaisen yllättyneen äänen ja vei nyrkkinsä suunsa eteen. Se oli puoliksi näyteltyä, mutta niin sen kuuluikin olla. Kun hän pudisti hitaasti päätään ja taputti kiihkeästi kuin liikuttavan taide-elämyksen jälkeen, kumarsin hieman, vaikka Oljo potkaisikin taaksepäin.

"Oliko kovia nimiä?" Markus kysyi vielä vakavissaan ja tuli rapsuttamaan Oljon kaulaa jutellessaan.
"Oli Ninitran parivuotiaita, mutta molemmat jäi taa. Sit ei oikein muita meidän lähdössä."
"No miten se sit juoksi niin hyvin? Jos ei ollu muiden imussa?"
"Siis ei se missää piikkipaikalla menny! Se oli vasta viides. Ne meni tällä kertaa kaikki ihan superlujaa. Et kyllä siinä vetoapua oli."
"Kerro kaikki."

Ja minä kerroin, kun joku, ihan kuka tahansa, halusi kuulla juttujani Oljosta. Kävelimme kaikki kolme vieretysten hakaan, kun puhuin, miten olin jäänyt Oljon kanssa pussiin heti alussa minulle tuntemattoman tallin kahden hevosten taa. Päästin Oljon hakaan ja keskeytin puheeni pussista pelastumisesta vain siksi aikaa, kun suukotin hevostani poskelle. Matkalla trailerille kuvailin, miten Oljo oli lähtenyt niin lujaa ulkorataa, että oli tehnyt mieli hidastaa, mutta olin pelännyt sen menevän ainakin siinä tapauksessa hapoille. Traileria tyhjätessämme jaarittelin pitkään siitä hienosta tunteesta, kun hetken tosiaan juoksimme kuolemanpaikalla ja Oljolla oli niin paljon virtaa, että melkein jo uskoin sen päästävän ohitse vielä loppusuoralla. Istuin autoon ja ennen kuin ajoin trailerin pois pihasta, huutelin vielä ikkunasta, miten Oljo oli sitten hyytynyt loppusuoralla ja päästänyt muut ohi.

Markus nauroi. "Jätkä puhu just kolkyt minsaa alle kolmen minuutin juoksusta", hän pilkkasi.
"Jätkä viivytteli just kolkyt minsaa mun kaa kymmenen minsan työssä", kuittasin takaisin. "Sun pitää oikeasti saada tyttöystävä."
"Mulla on!" Markus yritti huutaa perääni, mutta olin niin kuin en olisi kuullut.

Ravikuninkaallinen

Unia Trottersin ravit

Eiväthän ponit lujaa pääse. Oljon lähdön jälkeen Väinöllä kilpaileminen toi mieleen ihan Turboetanat. Siinä ei ollut kuitenkaan enää mitään etanaa, kun Väinön korvat liimautuivat ihan loppusuoralla niskaan niin kuin vanhalla tekijällä. Unia Trottersin radalla juoksi sen edellä kaksi Unia Trottersin omaa ponia - Da Capo Gilderoy ja Grimaldi. Olin haaveillut totosijasta, sillä neljäntenä juokseva oli vielä hevosenmitan päässä ja alkoi väsyä, mutta kun näin Väinön korvat, halusin enemmän. Siinä oli vielä virtaa, vaikka se oli reppana pikkuponi ja vasta kolmen, ihan pieni vauva. Oli se kuitenkin Unia Trottersin poneja voimakkaampi ja vanhempi, ihan alkuvuonna kun täyttäisi neljä. Yhtäkkiä päätin riskeerata koko juoksun ja ohjasin sen ulkoradalle. Menköön ohi tai menköön hapoille, mutta nyt yritettäisiin!

Väinö juoksi. Se pusersi. Näin miten se oikein venytti pikku ruumistaan ja pinkoi niin kovaa kuin sen vauvankavioista pääsi. Maiskutin sille rohkaisuksi oikein kovasti. Vaikka loppusuora on kaikilla samanpituinen, poneilla se kuluu tosi hitaasti lämminverisiin verrattuna. Kuin hidastetussa elokuvassa Väinö pääsi Unia Trottersin ponien rinnalle. Se venytti ja venytti. Näin, miten se alkoi mennä hapoille. Silti ajattelin, että nyt ajetaan: nyt ei ole enää pitkä matka. Nyt ei anneta periksi. Nyt mennään ohi. Väinö juoksi. Venyi.

Kun Väinö ohitti molemmat Unia Trottersin ponit, löin nyrkkini ilmaan, vaikka vielä oli matkaa loppuun. Jo se riitti voitoksi. Se oli hetken ollut niin nopea. Päästin sen menemään jo ohja löysempänä. Ajattelin, että en voisi vaatia siltä enää mitään, vauvareppanalta. Väinö ei kuitenkaan lopettanut kesken, vaikka minä olin jo melkein lopettanut. Se juoksi ihan yhtä hullua tahtia, ja vaikka loppusuoran alussa olimme olleet Unia Trottersin ponien hännissä kiinni, Väinö päästeli maaliin melkein kokonaisen sekunnin mittaisella etumatkalla -- ja se on ponille paljon se näissä vauhdeissa!

Olisin toivonut, että Allan, sen omistaja, olisi ollut näkemässä. Olisin toivonut, että olisin saanut katsoa häneen tuulettaessani ja halata häntä. Allan oli ansainnut voiton vielä enemmän kuin Väinö. Ilman Allania en osaisi edes ajaa hevosta. Vaikka Väinö voitti vain vauvaponien hitaan lähdön, minusta tuntui kuin olisin ohjastanut ravikuninkaallista.

Voittorahat

Tarinan ravit

Eivät olleet bensarahoja ne ravikeskus Nelosen rahat. Niillä sai bensojen lisäksi maksettua ruuat ABC:lla, kun paluumatkalla pysähdyin sinne näännyksissä. Limsankin ostin, vaikka ABC:n linjastolounaaseen kuuluukin mehua. Sen lisäksi niillä sai karkkipussin, josta napsin salmiakkia paluumatkalla, ja silti rahaa jäi yli seitsemänsataa euroa. Ne olivat Oljon ekat oikeat voittorahat, ja vaikka se ei ihan ensimmäisenä maaliin tullutkaan, olin haljeta ylpeydestä.

Olisin halunnut kertoa Oljon juoksusta vaihe vaiheelta yhä uudelleen ja uudelleen kenelle tahansa, joka suostui kuuntelemaan. Parasta oli kertoa siitä, miten olimme menneet Ninitran hevosen imussa loppusuoralla, ja Oljo oli painanut ohjalle ja luimistanut korvansa niin, että olin ajatellut meidän menevän vielä ohi jopa siitä. Se oli kaksivuotias tamma niin kuin Oljokin, ja jälkikäteen kuulin, ettei se ollut vielä juossut kilpaa ennen sitä kertaa. Minun olisi kuitenkin pitänyt mennä Oljon kanssa rauhallisemmin, sillä lopulta se väsyi ja hävisi parilla kokonaisella sekunnilla. Onneksi muu joukko oli ollut kaukana takanamme, sillä muutoin innostukseni olisi maksanut meille monen sijoituksen verran. Vaan oli se Oljon aloittama loppukiri ollut sen arvoista. Kun se olisi iso tyttö, se jaksaisi vielä jonain päivänä loppuun asti. Näyttäisinpä, ettei voittoon tarvittu Ninitran kaltaista vuosikymmeniä toiminutta ja satoja hevosia kasvattanutta ja valmentanutta huippulaitosta. Tarvittaisiin vain yksi Oljo ja yksi Joosef. Niin ja Gunnar tai joku kuskiksi, koska oli ollut kerrassaan erikoista olla yksin raveissa. Ja tietenkään ei ollut ketään edes katsomassa, kun Oljo näytti muille mallia. Vaan kotona minä kerroin kaiken. Varsinkin Gunnarille kerroin, ja Gunnar nauroi ja tarjosi onnittelukahvilla näkkileipää, kun keksit olivat loppu.

Kun Oljon mahtavasta voitosta -- no joo joo, vauvojen lähdön kakkossijasta -- oli kulunut muutama päivä ja ajelin hevosellani pitkää ja rauhallista peruskuntoa kasvattavaa ja ylläpitävää lenkkiä, mietin, mitä hevosen voittorahoilla tavattiin tehdä. Jos en hankkisi niillä jotain merkityksellistä, ne vain katoaisivat vuokriin, ruokiin ja autohuoltoihin sun muihin. Toisaalta Oljo ei kyllä tarvinnut muuta kuin omat kärryt, eikä niitä ollut järkeä kasvavalle vauvalle vielä ostaa. Vaikka olisihan se hienoa myöhemmin niitä kärryjä katsella ja muistaa aina, että nuo minä ostin Oljon ensimmäisillä kunnon voittorahoilla... Vaikka eivät kärryt ikuiset olisi. Pudistin päätäni, maiskautin Oljoon lisää vauhtia ja päätin ostaa sille Tokmannin osakkeita. Jos se vielä voittaisi ja jos sijoittaisin valtaosan sen rahoista, vielä joskus voisin rakentaa sille vaikka tallin sen omilla rahoilla. Tai edes ostaa uuden komean auton, jolla vetäisin sitä ja sen lukuisia lapsia voitokkaista raveista toisiin.

Storywoodsin tarinakilpailut

Rosita ja Hasse sijoittuivat 1/2 Storywoodsin tarinakilpailuissa 11.7.2020. Tehtävänanto on seuraava:

EQP

"Kesä ja kärpäset." Mittari hipoo lähemmäs hellelukemia ja lakeuksilla käy lämmin mutta ei helpottava tuuli. Nautitteko ratsunne kanssa täysin siemauksin kesästä, vai pakottaako kuumuus nauttimaan tallin tarjoamista päiväkarsinoista ja tallin viileydestä?


"Laita takki päälle", sisareni kuiskasi silmät pyöreinä ja ojensi ympärilleen vilkuillen kilpatakkiani minua kohti.

Katsoin häntä niin kuin hulluja nyt tavataan katsoa. Lämmintä oli noin miljoona astetta, eikä musta hengittämätön kilpatakki auttaisi siihen kyllä ollenkaan. Sitä paitsi hevosemme Hasse oli melkein valkoinen ja viimeistelin sen karvan kiiltoa vielä ennen lämmittelyä. Sen karvat oikein loistaisivat mustassa takissa. Rosita Degerlund on epäsiisti, niin ne karvat sanoisivat katsojille loistaessaan mustasta takista. Rosita Degerlund ratsastaa karvaisessa ja nukkaisessa kirpparitakissa, kun on pelkkä siivooja, eikä varmaan osta edes hevoselleen kunnon ruokaa.

"Mä hikoilen niinku sika ihan tällä topillakin. Haluatko sä nähdä mun kainalot ja tissinaluset?" kysyin Ramonalta, joka katsoi heti hermostuneesti ympärilleen, ettei vain kukaan kuulisi aikuisen ihmisen sanovan tissi.
"Mä näen sun tissit kokonaisuudessaan jo nyt, kiitos vain", hän supatti hädissään. "Laita joku vaate päälle. Tässä -- tää on väljä, kato, ei ole kuuma puuvillapaidassa!"
"Mä en laita sun miehen haisevaa paitaa."
"Et sä voi ainakaan ratsastaa noin vähissä vaatteissa!"
"Mitkä säännöt niin edes sanoo?"
"Kouluratsastuksen säännöt! Pitää olla siististi pukeutunut."

Hikoilutti entistä enemmän heti, kun oli alkanut ärsyttää. Hevosta ei ärsyttänyt, vaan se torkkui ja maiskutti välillä huuliaan. Se oli kuin auringossa lämmittelevä sisilisko. Taputin Hassen vaaleaa kaulaa ja ojensin kättäni Ramonaa kohti. Hän yritti laskea kilpatakkini siihen, mutta kun väistin sitä ja ravistin kättäni vaativammin, hän huokaisi ja rutisti takkini ja miehensä ällöttävän puuvillapaidan polviensa väliin ja riisuutui nahkatakistaan. Se ei ollut sen viileämpi kuin kisatakki, mutta karvat eivät tarttuneet siihen. Ihmettelin, miten Ramona ei saanut lämpöhalvausta, kun käytti nahkatakin lisäksi kesäkuumallakin pitkää paksua hametta ja mustaa röijyä. Ja piti vielä pitkiä mustia hiuksiaan auki estämässä tuulenvireenkin pääsyn niskaansa.

"Muillakin tytöillä on toppeja", huomautin vielä Ramonalle ennen kuin jatkoin auringosta nauttivan ja melkein nukkuvan Hassen sivelyä kangaspalalla. "Enkä mä kulje kuitenkaan täällä tai ylipäätään missään sellaisissa shortseissa, että puoli pakaraa näkyy."
"Niin, niin", Ramona myönteli hiljaa ja laski kisatakkini Hassen harjasangon päälle huolellisesti niin, että vain Holgerin oksettava puuvillapaita koski maahan ja suojasi takkiani likaantumiselta. "Tytöillä", hän jatkoi nyhtäen itselleenkin pakin reunasta kangaspalan Hassen kiillottamista varten.

Kun minä sain varmaan palovammoja Ramonan nahkatakin läpi, hänen kasvonsa eivät edes punoittaneet, vaikka aurinko paistoi hänen kasvoihinsa ja paksuun mustaan pukuunsa. Ramonan täydellinen iho ei hionnut pisaraakaan, kun hän nosti Hassen selkään satulan ja samalla kyydillä nakkasi minulle sen suitset sen selän ylitse. Näin satuloidun ja suitsitun Hassen venyttelevän itseään tyytyväisesti kuin kissa auringossa, kun pujahdin sivuovesta traileriin vaihtamaan vallkoisen paidan toppini tilalle. Ramona kallisti kasvojaan kohti aurinkoa silmät suljettuina ja rapsutteli Hassen niskaa sen näköisenä kuin olisi ollut rannalla kevyessä ja vilpoisessa kesämekossa, eikä paarmaisella tallipihalla tasan kaksitoista kiloa hamekangasta yllään. Huomasin kyllä hänen vetävän katseita puoleensa toppiin pukeutuneilta tytöiltä. Ramonastahan näkyi ihoa vain ranteista alaspäin ja kaulasta ylöspäin. Vaikka saattoivat he katsoa senkin takia, ettei meillä ole ikinä historiassa ollut hyvä maine missään pohjalaiskunnassa.

"Sä näytät prinssiltä", Ramona hymyili, kun tulin ulos trailerista kisatakkiani nykien.
Hymyilin hänelle mielissäni, vaikka hän tarkoittikin kehunsa samaan aikaan loukkaukseksi, sillä hänestä en ollut tarpeeksi lady.
"Ainakin mä oon kuuma", vastasin hiljaa ja vihjailevasti, mutta nostin sitten nutturaani näyttääkseni hikisen niskani ja sain hänet naurahtamaan.
"No. Yksi rata vain. Sitten mennään kotia ja omalla pihalla saat taas kulkea tissit näkyvissä niin paljon kun jaksat."
"Ramona. Muillakin on toppi. Kenelläkään ei ole tommosta kun sulla. Miten sä et pyörry?"
"Mä kalvehdin", Ramona sanoi olkiaan kohauttaen. "Hassekin nauttii kun on lämmin."
"Niin nauttii. Melkein harmittaa nousta sen selkään ja vaatia siltä mitään tämmösenä päivänä."
"Kato nyt mikä alahuuli..."
"Älä löllötä hevosen alahuulta. Mene varjoon. Toivota mulle onnea kisaan."
"Onnea kisaan Rosita. Onnea kisaan Hasse hirmuinen Äippä ja Holge katsoo teitä koko aika tarkasti."
"Mä olen sen äiti."
"Mä kans olen sen äiti."
"Kunhan mikään Holger ei ole sen isä..."
"Rosita!"

Hopiavuoren iltamaastossa

Puoli matkaa siinä meni, että selvitin, kuka on Eetu Hopiavuoren emäntä. Olin kuullut huhuja sellaisesta, mutta paikalla ei ollut kovin montaa varteenotettavaa vaihtoehtoa. Tasan kaksi oikeastaan, ja ensimmäinen havaitsemani oli tietenkin väärä vaihtoehto: jokin tumma nainen, jota epäilin jonkin aikaa etelänmaalaiseksi, mutta jonka nimi olikin sitten Saga.

Eetu Hopiavuori ei ole ratsastusmaailman kuumin nimi, mutta hänellä on hyvä maine isäntänä ja tallin pitäjänä ja siksi ajattelinkin verkostoitua oikein kunnolla. Ensimmäisenä koetinkin taluttaa Hassen hänen luokseen, mutta kun hän osoitti meidät vain jotain harjauskatosta kohti tervehdittyään lyhyesti, totesin, ettei hänen kanssaan hänen itsensä kautta noin vain verkostoiduttu. Mieshän oli tuppisuu. Katoksessa sitten oli tämä tumma nainen, jolle koetin jutella Hopiavuoren uutena emäntänä.

En tainnut sanoa mitään liian outoa. Tervehdin tunnustelevasti uudeksi emännäksi luulemaani ohittaessani hänet ja hänen suomenhevosensa, sillä he olivat harjauskatoksen etumaisessa aukossa. Nipsautin Hassen toiselta puolelta kiinni vapaaseen takimmaiseen oviaukkoon ja yritin pyrkiä varovaisesti puheisiin.

"Rosita. Ja tämä on Hasse. Vaikka ei meistä tietenkään ole kukaan kuullut, kun me ollaan ihan harrastelijoita vaan." Niin taisin itseni esitellä.
"Saga Isberg", nuori emäntä virkkoi, ja hänen nuotistaan päättelin, että minun olisi kuulunut tietää kuka Saga Isberg. Ajattelin, että kai hän oli jonkin sortin kenttäratsastaja: niin Eetukin on, ja ratsastajat tuntuivat pariutuvan mieluiten lajitoverin kanssa.
"Ja tämä on.."
"Venni."

Saga Isbergillä oli kiire. Emännän velvollisuuksia -- niin minä ajattelin ja harjasin Hassea, joka torkkui raukeana hitaasti viilenevässä illassa. Olin kuvitellut Hopiavuorta yksityistalliksi, mutta ilmeisesti se oli kuin olikin ratsastuskoulu, sillä niin paljon tenavia ja teinejä siellä pyöri. Kun harjasin Hassen ripeästi loppuun, Saga Isberg oli jo ehtinyt huseeraamaan jonkin keltaisen ponin ja kalpean pojan ympärillä. Kun tarkastin kaviot, hän kiristi jonkun blondin ratsastustuntilaisen hoitohevosen satulavyön, sillä pikkutyttö ei sanojensa mukaan saanut sitä itse. Kun satuloin Hassen, Isberg puhutteli jo joitain teinipoikia, jotka istuivat kummallisen harmaan valkoharjaisen suomenhevosen kärryillä toinen poikittain. Vasta kun talutin Hassen pois harjauskatoksesta, parkkipaikan puolelle ja nousin sen selkään, hän ennätti nostamaan satulan oman hevosensa selkään. Katselin sitä kaikkea ja ajattelin, että jos joskus menisin naimisiin hevostilallisen kanssa, hänen olisi parasta olla pitämättä ratsastuskoulua. Lapset teettivät kamalasti töitä.

Juuri kun Saga Isberg oli saanut hevosensa valmiiksi ja talutti sitä meidän muiden valmiiden luo, hän paljastui jonkun toisen kuin Hopiavuoren Eetun emännäksi.
"Mihinä Nelly on?" isääntä kuului kysyvän hiljaa häneltä.
"Emäntä on tallin puolella", Isberg vastasi.

Sillä blondilla, joka ei aiemmin ollut saanut työhevostaan sulavasti satuloitua, näytti olevan kaikesta huolimatta yhtä unelias ja kiltti hevonen kuin meidän Hasse. Sitä varten pysyttelin hänen lähellään viimeisiä odotellessamme. Hän osoittautui myös erinomaiseksi juttuseuraksi. Jonkin aikaa hän kyräili minua kummasti silmät sirrillään melkein spagaatissa hevosensa selässä istuessaan, mutta kun soin hänelle ensimmäisen pitkän katsekontaktin, hän hymyili.

"Mä vaan katoin et onks sulla sellanen ahalteke -- mulla on juliste semmosesta mut en mä oo ikinä nähny niitä oikeesti", blondi väitti hymyillen niin että hampaat välkkyivät, vaikka oli selkeästi katsonut minua eikä Hassea.
"Olispa!" naurahdin ja pyöräytin Hassen ympäri hänen vierellään. Se totteli laiskasti: laiskemmin kuin maailman laiskin tekke.
"Mikä se on? Joku risteytys sitten?"
"Tää on... Odota kun mä muistan! Mulla on joku musta aukko aivoissa nyt siinä kohdassa, jossa sen tiedon pitäis olla."
"Mulle käy noin koko ajan. Mikä sen nimi on?"
"Hasse."
"Mä oon Eira. Tää on Uuno."
"Rosita. Nyt mä muistan, dongola tämä on!"
"En oo kuullukkaa!"

Vaikka Eira oli niin nuori, ettei hänelle uskaltanut tarjota muita puheenaiheita kuin hevoset, viihdyin hyvin. Hän ehti esitellä monta muuta paikalla olevaa hevosta. Erityisesti hän tuntui pitävän isännän Jussista ja tummasta Salierista, mutta muutkin puoliverityyppiset hevoset olivat lähellä hänen sydäntään. Eira tunsi kaikki, paitsi jonkun jollain lämminverityyppisellä ajavan hukkapätkän. Emännäksi luulemani Isberg oli kuulemma jonkin naapuritallin työntekijä.

Sitten lähdettiin liikkeelle. Hassen kaviot sanoivat klip klop jo hiekkaisella pihatiellä kauan ennen asvalttia, sillä niin kovaksi pohja oli pakkautunut. Edelläni ratsasti joku melko hiljainen juippi puoliverisellään ja ratsukon molemmat osapuolet vaikuttivat nuorilta. Hevonen oli hieman säpsyn oloinen varmaan kevyehkön tuulen takia, ja ratsastaja puheli sille puoliääneen. Se oli minusta niin suloista, etten malttanut keskeyttää sitä hieroakseni tuttavuutta, vaan päätin odottaa parempaa hetkeä. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos mies kohteli eläimiä hellästi, hän oli silloin joskus hyvä aviomies ja isä. Niin kuin mies kohtelee eläimiä, niin hän kohtelee lapsiakin. Vaikka en minä mitään aviomiestä etsinytkään.

Hevoselleen puhuvan miehenalun edellä meni seuraava vaihtoehtoni Hopiavuoren uudeksi emännäksi. Hassen rauhallisessa käynnissä asvalttitiellä tätä emäntää oli helppo tarkkailla. Hän hengitti syvään sisään peltoja katsellessaan, eikä hänen koko huomionsa keskittynyt hänen ratsuunsa, joka oli Eiran ihailema Salieri. Hänen täytyi olla hyvä ratsastaja tai ainakin tuntea hevosensa paremmin kuin minä tunsin Hassen. En nimittäin malttanut pitää ohjia noin pitkinä, enkä uskaltanut katsella maisemia noin kauaa noin huolettomana. Vaikka Hasse olikin unelias, mistä sitä koskaan tiesi? Me kävelimme kuitenkin laumassa, vieras hevonen sekä edellämme että perässämme. Jos Hassella olisi vain ollut enemmän harjaa, olisin takuulla pitänyt siitäkin kiinni. Nyt pidin samalla löyhästi satulasta, vaikka vain kävelimmekin. Hopiavuoren emännäksi ajattelemani ei pitänyt.

Koska Hopiavuoren emäntä hevosineen oli kuitenkin yhden ratsastajan päässä minusta, ajattelin jättää mahdollisen verkostoitumisen myöhemmäksi ja nauttia matkasta. Pitkistä rauhallisista ravipätkistä, joissa Hassea sai hoputtaa pysymään edellä menevän melkein Hassen värisen puoliverisen mukana. Tuulen ujelluksesta pelloilla ja huminasta metsien puissa. Venyttelystä rauhallista käyntiä keinuvan Hassen satulassa. Sileän hevosenkaulan rapsuttelusta ja kauempana hiljaa huhuavasta pöllöstä.

Vaikka en koskaan halunnut lapsia, mietin, millaista olisi kasvattaa lapsiaan sellaisessa paikassa kuin Jätinmetsä. He olisivat maailman onnellisimpia lapsia. Heillä olisi Hasse mukana leikeissään, ja voi miten jännittävää heistä olisi väijyä sen kanssa toisiaan intiaaneina pusikoissa. Sepitin heidän tarinaansa sitä mukaa kun Hopiavuoren hevostallilla ilmeisesti aika paljon majaileva Eira esitteli tasaisella papatuksella paikkoja. He ravaisivat ylös Ykssilimääsenmäkeä Hassen kanssa leikkien sitä hetkeä Mulanissa, kun armeija saavutti laulaen lumisen jyrkänteen ja huomasi massatuhon. He teeskentelisivät olevansa arkeologeja Pihlajamäen mökinraunoilla ja Hasse olisi heidän kuormajuhtansa. He makaisivat hiljaa Jätinkissankiven edustalla ja odottaisivat näkevänsä ketunpennut, jotka Hasse kuitenkin pelottaisi tömistelyllään heti tiehensä. Heillä olisi ihanaa.

Lenkki tuntui kestävän paljon lyhyemmän aikaa kuin se todellisuudessa kesti. Olin päässyt juuri puheisiin hevoselleen juttelevan nuorenmiehen kanssa, kun jo olimmekin uudelleen asvaltoidulla tiellä.

"Oho! Mä luulin että me ollaan vasta puolivälissä!" naurahdin yllättyneenä.
"Hyvässä seurassa aika lentää", se nuorimies sanoi, kohteliaisuuttaan tietenkin, mutta nyökytin silti hymyillen.
"Tosi harmi, ettet sä meinaa tehdä sillä pitkää mahtavaa kisauraa", sanoin vielä lopetellakseni hallitusti kilpailukeskusteluamme juttuseurani kanssa.
"Niin... Tai kuinka niin?"
"No onhan se nyt ainakin voittajan väreissä", virnistin ja viittasin varovaisesti ensin hänen Enni-nimiseen hevoseensa ja sitten taputin tahallisen näyttävästi Hassen kaulaa.
"Se on kyllä ihan totta", hän naurahti hiljaa, sillä olinhan jo aiemmin maininnut Hassen olevan pelkkä harrastehumma. Hänen ratsullaan kuitenkin oli ilmeisesti ihan oikea ura edessään, vaikkakin hänen mielestään jonkin toisen ratsastajan kanssa.

Tallipihassa koin järkytyksen. Kun laskeuduimme kaikki hevostemme selistä ja taluttelimme niitä kuka mihinkin sidottavaksi harjauksen ajaksi, Hopiavuoren Eetu halasi emäntäänsä sillä kädellä, jolla ei pidellyt Jussia. Sen oli oltava hänen emäntänsä, eikä emäntä ollut se toinenkaan tumma nainen.

"Onko sulla nyt parempi mieli?" ihan jonon viimeisenä ratsastanut kaikin puolin Hopiavuoren emännäksi sopimaton nainen kysyi hiljaa isännältä ja sipaisi tämän poskea kimoa poniaan toisella kädellä pidellen.
"Joo, kylloli hyvä käyrä vähä maastos", isäntä kuului huokaisevan, ja minä pudistin päätäni. Mihin tämä maailma olikaan menossa, kun isäntien kanssa pariutuivat parikymppiset fitness-mallit? Mitä meille muille muka jäisi, jos joskus haluaisimme oman isännän?