Seitsemän kukkaa tyynyn alla

 Rositan ja Hachimin tuotos kesäkuun VMRJ-cuppiin.


Siitä oli jo aikaa, kun Hassen kanssa oli viimeksi kilpailtu. Tino ja Holger olivat laittaneet kapuloita rattaisiin minkä kerkesivät, vaikka eivät arkena viitsineet auttaakaan. Sisareni oli sitä mieltä, että annetaan miesten päättää: turha sitä Hassea oli roikottaa kaiken maailman kilpailuissa. Minä olin eri mieltä. Kun tarpeeksi lähellä järjestettiin matkaratsastuksen kesän cup-kilpailu, pakkasin Hassen kysymättä kuljetuskoppiin ja kaasutin pois ennen kuin kukaan ehti ulista, että naisena en osaa muka ajaa kopin kanssa, eikö nyt Holge edes voisi tulla kuskiksi, ini ini ini.

Niin että tässä sitä oltiin, vaikka taukoa oli tullut jo useampi vuosi. Maasto oli kuitenkin helppoa, eikä Hasse edes hengästynyt, kun tummia kuusia lipui tasaisesti ohitsemme kelluskellessamme metsän virrassa. Oli turhaa keskittyä kauhean ankarasti. Tuskin näistä lähtökohdista voitettaisiin, eikä se ollut edes tärkeää. Se sen sijaan oli, että tässä minä olin oman Hasseni kanssa, eikä Holgen tai kenenkään ote yltänyt meihin metsän varjoissa. Saimme vain katsella ja hengittää kerrankin vapaasti.

Ja voi että, miten me katselimme. Hasse säpsähti ensimmäisen kerran, kun annoin ylävitosen tarpeeksi matalalla roikkuvalle kuusenoksalle, mutta ei se piitannut enää seuraavilla kerroilla. Sen ravi oli tasaista, mutta koska olin vain nauttimassa itsenäisyydestäni, annoin sen pysähtyä syömään aukealle. Meillä oli hyvin aikaa: seuraavalle tarkastuspisteelle ei olisi mitään asiaa vielä hetkeen. Hassen syödessä hivutin sen vaivihkaa syreenipuun alle ja katkaisin yhden oksan. Hitsi, kun saisi tehdä kesäkukkaseppeleen, mutta kun kypärä vähän haittasi. Syreeni tuoksui ihanalta, joten pujottelin kaikki oksan kukat pikaisesti palmikkooni ja taas mentiin, vaikkakin käynnissä tällä kertaa.

Löysin seuraaviltakin aukioilta aarteita. Sopivasti jyrkkäseinäisellä kummulla kasvoi niittyleinikeitä ja voikukkia. Hetken matkan päässä olevaa raunioitunutta aitaa peittivät hiirenvirnat korkealle asti. Maitohorsman sai taitettua ojasta myöskin jalkautumatta, koska Hasse suostui astumaan sivuttain tarpeeksi lähelle. Niityn ja metsän rajasta nypin pikaisesti joukon harakankelloja, metsäkurjenpolvia ja ihanaa pientä luhtalemmikkiä. Kun oma palmikkoni loppui kesken, nyhräsin kävellessämme Hassen olemattomaan harjaan niin paljon kukkia kuin siinä vain sai pysymään kiinni. Sitten loppui tila: monessakin mielessä.

Kun maali häämötti, olisin halunnut pysähtyä, tai mieluiten kääntyä takaisin. Lapsekas päähänpistoni käski keskeyttämään ja muuttamaan metsään vaikka asumaan. Maalin tuolla puolella minun pitäisi laittaa kännykän äänet takaisin päälle ja väistämättä palata kotiin. Metsässä asuminen ei tietenkään ollut oikeasti mahdollista, mutta tarvitsin jonkin muutoksen. Jos keräisin nämä kukat juhannusyöksi tyynyni alle, näkisin varmasti vain Tinon, ellen muuttaisi pian jotain.

Vaikka teki mieli pysähtyä, annoin Hassen ravata hitaasti perille asti. Se sentään oli unelmieni mies, se oli ja pysyi. Se nimittäin ei ollut mikään puolisonketale, ei entinen eikä tuleva, vaan minun oma hevoseni.