Tarina siitä ku iskä on pyllyhousu ja Faythe melkein kuolee mut ei ihan

 "Mutta mulla EI OO NÄLKÄ!" yritin selittää iskälle, kun se ei tajua mitään ikinä ja on maailman tyhmin ääliö.
"Sitten sä et syö", iskä sanoi ihan sairaan ärsyttävällä rauhallisella opettajaäänellä, jota se käytti minuun tasan käydäkseen hermoille. "Mutta jos sä et syö, sä et mene tallille. Ja missaat sun yllätyksen."
"En mä voi syödä jos ei oo nälkä!" sanoin sille ja pistelin tyhmää kanakeittoa suuhun.
"Jaajaa", iskä huokaisi iskämäisesti ja kääntyi rapsuttamaan meidän Taavia pylly pystyssä.

Vaikka iskä on aivan pyllyhousu, se on reilu kuitenkin. Heti kun olin syönyt ja pukenut, se veti nahkatakin päälle (VAIKKA ON PAKKASTA JA VÄHÄSEN LUNTA!!) ja lenkkarit jalkaan (HUOM EI TALVILENKKAREITA, JA NAUHATKIN OLI AUKI!!). Sitten me lähdettiin autolla menemään tallille Riitan tyä, vaikka ei ollut edes ratsastustuntipäivä. Ajattelin, että se yllätys on varmaan ylimääräinen ratsastustunti, mutta iskä ei sanonut mitään vastauksia vaikka kuinka kysyin.

"Terve", iskä sanoi Riitalle heti kun me mentiin talliin sisään.
"Faythe!" minä sanon Faythelle heti kun me mentiin talliin sisään.
Faythe sanoi ihahaa ja Riitta sanoi jotain että hän laittaa sen valmiiksi. Valmiiksi mihin?
"Eikä kun Ruska saa itte opetella tekemään asioita", iskä mumisi ja rapsutti ensin Faythen niskaa niin kuin koiraa ja sitten omaa silmäänsä. Sitä silmää, jossa ei kasva ripsiä.
"Mä osaan jo laittaa satulan", tuhahdin.
"Näin on", iskä myönsi ja siirtyi kauemmas, kun Faythe yritti purra sitä. Me ei Faythen kanssa tykätä iskästä.
"Missä se on?"
"Mikä?"
"Satula?"
"Ei sille satulaa pistetä nyt. Ootsä Ruska ennen pistäny tommosia?"

Iskä osoitti jotain ihme toppahöskiä, jotka olivat Ruskan vieressä käytävällä. Aika pieniä toppahöskiä. Niiden alla oli loimi, ja sitä en kyllä osannut itse laittaa niin ettei karva menisi huonosti, vaan Riitta tai iskä aina auttoi. Niistä toppahöskistä ei ottanut edes selvää, mitä ne on.

"Noi pitkät menee takajalkoihin. Laitanks mä ne? Ettei toi poni potki sua vahingos? Jos sä pistät noi lyhyet eteen?" Iskä höpisi ihan niin kuin Faythe olisi ikinä tehnyt pahaa kärpäsellekään.
"Mä voin laittaa itte kaikki", ilmoitin. "Jos... Jos Riitta näyttää kuinka ne pistetään."
"Ai mä en saa näyttää?" iskä kysyi.
"No et! Mee sä pois."

Joo ei mitään sellaisia että iskä muka näyttää. Se on jo tarpeeksi noloa että iskä tulee tallille mukaan, kun muut saavat tulla aika usein yksin fillarilla, tai siis ainakin kesällä saavat. Vitsit että kaverit nauraisivat, jos iskä vielä näyttäisi miten jotain toppahöskiä laitetaan.

"Nää on Ruska kuljetussuojat", Riitta sanoi ja kyykistyi Faythen vierelle, mutta ei yhtään taakse, kerta hepan taakse ei saa mennä. Eikä päätä saa pistää sen alle kun nostaa kaviota. Ettäs tiedätte.
"Nää kaikki tarrat pitää olla ulkopuolella. Tohon jalkaan menee tää."

Koska me ei Riitan kanssa olla mitään turhia jätkiä, eikä Faythekaan ole, niin me saatiin nopeasti Faythelle kuljetussuojat ja loimi. Heti alkoi sujua, kun iskä meni jonnekin pihalle siitä jaloista pyörimästä. Riitta nauroi, kun sanoin sillekin niin. Sitten yhtäkkiä tajusin, mitä tässä ollaan oikein tekemässä. Menin nopeasti Faythen eteen seisomaan kädet levälläni niin ettei iskä tai Riitta saisi enää ikinä koskettua siihen.

"Kauanko Faythe on poissa?" kysyin ekana.
"Jaa-a kuule. Varmaan hyvän aikaa", Riitta hymyili.
Katsoin olkani ylitse korvat luimussa tönöttävää ruskeaa ponia. Riitta oli sata kertaa uhannut, että pistäisi sen makkaraksi. Mutta ei kai makkaraksi pistettävälle ponille pistetä mitään ihme kuljetussuojia jos se kerran vain kärrätään teurastamolle? Eihän?
"Mä haluan että iskä tulee!" vaadin Riitalta ja näytin hampaita Faythen kanssa kun se yritti tulla lähemmäs meitä.
"Mikä sun kulta nyt tuli?" Riitta kysyi ja kyykistyi taas, tällä kertaa ihan minun ja Faythen naamojen eteen.
"Mä haluan iskän tänne! Et vie Faythea mihinkään! Mihin se menee? Missä iskä on? Et tapa Faythea!"
"Mitä jeesusta sä huudat hevostallissa?" iskä mölisi tullessaan juuri silloin takaisin sisälle, vaikka ei hevostallissa edes saa mölistä, kaikkihan sen tietää!
"Riitta tappaa Faythen, iskä ostetaan se, mä en tarvi enää ikinä viikkorahaa jos me ostetaan Faythe, ja mä en tarvi synttärilahjoja enkä mitää mut voidaanko iskä kiltti--"
"Hei", iskä sanoi ihmeellisen lempeästi ja meni polvilleen. Se oli aika paljon pitempi kuin Riitta, mutta se kumarsi selkäänsä niin paljon että senkin silmät olivat samalla tasolla Riitan kanssa. Pakkanen kiristi sen vanhoja arpia niin ettei sen silmä mennyt kunnolla kiinni kun se räpytti sitä.
"Hei hei hei", iskä sanoi uudestaan. "Ei oo kulta pieni mistään semmosesta kyse että kukaan tappais sitä ponia. Eikä se edes mee mihinkään kauas. Älä itke. Tuu tänne."
"Mihin se sitte menee?" kysyin kun pääsin iskän syliin, kerta ketään ei ollut näkemässä ja nauramassa siinä.
"Tohon melko lailla naapuriin. Saat kuule harjotella hevosenomistajuutta nytte. Katotaan vaan, niin et jaksa joka aamu kumminkaan mennä talliin vaikka uhoat, ja ton ponin voi palauttaa tänne sitten kun sä kyllästyt", iskä hyrisi. Faythe yritti taas purra sitä, mutta ei yltänyt.
Silitin Faythen nokkaa käsi pitkällä, koska Faythe puree vain iskän ja Riitan kaltaisia ilkeitä tyyppejä, jotka valehtelevat toisille että niitten poni tapetaan.

"Miksen mä voinu vuokrata tätä Riitan tallilla?" kysyin iskältä käsi Faythen kaulan ympärillä. Iskä ei antanut edes minun taluttaa itse, kun hän ja Riitta luulevat että Faythe voi olla muka jotenkin vaarallinen uudessa paikassa. Ei Faythe ole koskaan vaarallinen!
"Siks että sun pitää ihan ite oppia tekemään asioita jos sä muka joskus haluat oman hevosen", iskä mutisi ja melkein laahasi vastahakoista Faythea perässään kohti yhtä tarhaa, jonka yksi täti oli osoittanut Faythelle.
"Voin mä opetella Riitanki työnä tekemään itte!"
"Riitalla on vaan täyshoitopaikkoja, ja tää on karsinapaikka. Täällä sun on pakko tehdä mun kaa hommia. Ja lisäks tänne sä pääset suksilla talvella ja fillarilla kesällä ihan ilman mua -- mutta sitä ei olis pitäny sanoa."
"Miksei?"
"Siks että sä et saa tulla tänne yksinäs ennen kun mä näen että sä osaat olla."
"Olisin mä jaksanu ajaa Riitanki tyä!"
"Sit ne vielä maksaa jotain tonnin ne Riitan vuokrakarsinat."
"Ai eiks me olla miljonäärejä?" (Iskä aina sanoi niin kun joku oli muka liian kallista.)
"Ei. Hyvä jos ollaan tuhatnäärejä", iskä naurahti.
"Mä haluan päästää Faythen itte tarhaan!"
"Ekkä päästä! Meet tonne sivulle siitä ettei se tuu sun päälle!"
"Ei se tuu ikinä mun päälle. Se tykkää musta!"
"Tykkääkö tämä lie kenestäkään", iskä mutisi ja päästi Faythen pimeään tarhaan.

Sinne se paineli häntä pitkällään, minun melkein oma ponini. Ärsytti, etten saanut itse taluttaa sitä, koska tasan olisin osannut. Kauheasti ei kuitenkaan ärsyttänyt, kun kerran iskä oli vihdoin hommannut Faythen minulle... Ainakin melkein. Ja melkein riitti.

"FAYTHE!" huusin sinne hakaan.
"Hys!" iskä sihisi. "Tiedä mitä noi muut hevoset pelkää!"
"En mä niille huudakaan", tuhahdin.

Faythe tuli vielä vastahakoisesti aidalle. Silitin sen päätä. Se yritti vain ihan vähän purra, mutta sitä ei edes oikeastaan lasketa. Sen korvatkin nousivat luimusta kun iskä kaivoi taskustaan jonkun omalta hepaltaan jääneen tyhmän namin ja laittoi sen minun kämmenelleni. Annoin sen Faythelle. Tiesin, että tänään ei ratsastettaisi, ja jos olisin edes kysynyt, iskä olisi sanonut, että kello on miljoona. Oli kylmä, ja aiemman järkytyksen takia väsykin.

"Sittekkö kotia?" kysyin iskältä.
"Kotia?" iskä hirnahti niin kuin iskän hevonen hirnahtaa. "Ei kuule, neiti hevosenomistajalla on vielä paljo hommaa."
"Ai mitä muka? Ai harjataanks me Faythe!"
"Ei. Ja me ei tehdä mitään, vaan sä teet. Alapa kantaa noita ponin romuja tonne talliin."
"Eksä muka auta! Emmä jaksa kantaa! Mua väsyttää! Ylikovaa!"
"No mä vien satulan kun se painaa niin paljon. Mutta arvaa kuka vie ihan joka ainoan muun romun? Sinä!"
"Eikä! Viedään huomenna!"
"Ehei kun hevosenomistajat hoitaa aina ensi hevosensa ja sitte vasta ittensä vaikka niitä väsyttäis kuinka lujaa. Menes jo. Mitä kauemmin seisot siinä, sitä myöhemmin ne kamat on tallissa."
"Huomenna mä kyl sitte ratsastan", murisin iskälle ja lähdin sen edellä autolle. "Heippa Faythe!"
"Ratsasta kuule niin paljon kun kerkeet kakan luomiselta ja muulta kaikelta. Heti kun on läksyt tehty ja kaikki tallihommat tehty niin siitä vaan."
"Räh!" rähähdin sanattomasti iskälle. Vaan vielä tämä tästä muuttuisi! Vielä menisi Faythe Riitalle ja minä sen kanssa, ja sitten menisin heti koulusta kyllä bussilla Riitalle, ja sitten ratsastaisin, enkä yhtään siivoaisi kakkoja, ja kaikki olisi niin kuin hevosenomistajalla kuuluu olla! Tai siis melkein-hevosenomistajalla! Ja siihen asti jaksaisin tasan olla täällä, kun kerran Faythekin oli täällä eikä menossa makkaraksi. Ja se olisi tärkeintä se.

**

Faythe muutti Kössin kimppatallille ja on Ruskan (melkein) ikioma (vuokra)poni.

Mä ja Faythe voitetaan (melkein) kaikki aikuiset

Ruska Svart, 11v, kertoo

Mä ja Faythe ollaan myös kouluratsastajia sitte kun me ollaan isoja. Tai siis isompia. Me aloitettiin kuitenkin nytte Harmony Championsin helposta B:stä, mutta me oltiin vaan viidensiä vaikka meidän piti olla yksensiä, tai siis ensimmäisiä. Meille pitäis antaa tasoitusta, koska Faythe on 40 senttiä lyhyempi kun muut ja mä oon 20 vuotta nuorempi kun muut, mutta ei meille annettu mitään tasoitusta. Iskä sanoo, että ei näin isot tytöt tasoitusta enää tarvi kun mä ja Faythe: meidän pitää vaan olla parempia jos me halutaan olla yksensiä. Pitää harjoitella kovaa.

No mä ja Faythe päätettiin, että me harjoitellaan sitten tosi kovaa ens kerralle. Mä meen ratsastustunnille ainakin joka päivä,  jos iskä antaa luvan. Me mennään Faythen kaa estehyppyjä ja kouluratsastusta koko aika ja sit kukaan ei voi meille mitään. Vaikka ei kukaan voi meille nytkään mitään, kun me ollaan vaan niin hyviä. Tai ne neljä, jotka meni paremmin siellä kisoissa, näköjään voi meille jotain, mutta ne onkin sitten ainoat.

Mutta nyt pitää lopettaa kertominen kerta iskä sanoo että mun pitää mennä aamupalalle. Hei hei!

Kuinka mä ja Faythe oltiin taas parhaita ratsastajia kaikista

Ruska Svart (11 vuotta) kertoo)

Mä ja Faythe ollaan saatu kilpailla ainakin ihan sikamonta kertaa, koska mä oon ihan sairaan hyvä ratsastaja ja Riitta ja iskä sanoi että me saadaan. 14.7. me oltiin esim. Rihtniemessä ja tietenkin me sijoituttiin, koska ollaanhan me niin hyviä. Me oltiin neljänsiä, eikä pudotettu yhtään puomia tietenkään. Mä olisin voinut tietenkin mennä vaikka 160-senttisiä esteitä, mutta iskä ja Riitta sanoi että mä meen 60-senttisiä tai en mee ollenkaan, joten me mentiin 60-senttisiä. Vaikka oon mä hypänny isompiakin. Oonpa! Oon monta kertaa! No ainakin Faythe on hypänny 80-senttisiä ja ne on ihan tosi isoja: mä näin kun isot tytöt hyppäs sillä kesäleirillä.

Faythe oli tietenki koko kisan kaikkein paras hevonen ja koko Suomen paras muutenki. Siellä oli muitakin hevosia ja jotain ratsastajia, joiden kaa iskä jutteli jotain ihan sikakauan ja me jouduttiin odottamaan. Sanoi se kaikkien nimetkin mulle, mutta mitä mä jollain Malmilan tädillä, Flockhartin tädillä tai Seljavaaran sedällä teen, kun oli kerran sovittu, että mennään jätskille paluumatkalla? Iskä vaan jankutti, että se on ennen paljon kilpaillu niitä vastaan ja niitä on hauska nähdä, mutta ei se oo kyllä mun syy eikä mun pitäis joutua kärsimään siitä. Ainoa kiva ketä siellä oli, oli Kozlovin setä, kerta mä oon valmentanu sen poikakaveria ja se on sen takia niin hyvä ratsastaja kun mä oon sen valmentaja. Mä menin kysymään siltä että ostaako se mulle jätskin kun iskä vaan puhui ja puhui Käkiharjun sedän kaa jostain hevosista, mutta ei se kerjenny ostaa kun just sillon iskä oli muka valmis ja otti mua olkapäästä kiinni ja sanoi ettet kerjää Niklakselta yhtään mitään siellä.

Iskä sit osti mulle jätskiä ja me mentiin Riitan tyä. Siellä mä talutin Faythen itte trailerista pois ja iskä vähäsen katto ettei se putoa rampilta. Oli ihan hirvee väsy, mutta Riitta sanoi, että jos on tarpeeks vanha ja viisas kilpailemaan hevosella, on tarpeeks vanha ja viisas hoitamaan sen valmiiksi ennen kun menee itte kotia nukkumaan. Niin mä sit harjasin Faythen, kun Riitta kyseli iskältä kaikkea tylsää ja ne puhui taas sata vuotta niistä sedistä ja tädeistä. Mutta se ei ollu niin tylsää kun siellä kisapaikalla, kun Riittan työnä mä tiedän missä on hevosten herkut niin mä syötin Faythelle vähä kaikkea. Riitta sanoo aina et sillä on onneksi rautamaha. Oikeesti sillä on kyllä ihan tavallinen hevosmaha.

Toivottavasti ens kerran kun me kisataan, niin iskä ei tuu. Tai ainakaan Malmilan täti, Flockhartin täti ja Seljavaaran setä ei tuu eikä varsinkaan Käkiharjun setä ettei iskä muhi siellä sitte yöhön asti.

Mulle ja Faythelle ei ryppyillä

Ruska Svart kertoo

Riitta ja ISKÄ sanoi, että MÄ saan kilpailla Faythella, koska MÄ oon jo todella taitava ja iso. Sitä paitsi mä oon ratsastanut Faythella jo jotain viis vuotta, niin se on tuttu ja kyllä mä muutenkin osaan. Mä oon muutenkin jo ykstoista, ja iskä jankutti aina, että mä saan aloittaa kun oon kymmenen.

Mutta enivei. Iskä luuli, että me aloitetaan jotenkin kevyesti jossain ratsastuskoulun kisoissa, mutta todellakaan en oo aloittamassa missään höpönhöpön-leikkikisoissa. Mä oon hypännytkin Faythella jotain miljardi kertaa enemmän kun iskä edes tietää, joten mä päätin tulla tänne Kultasaaren kartanolle kuulkaa kansainvälisiin kisoihin. Meen nyt ihan justiinsa kenttää, mut oon täällä koko viikon ja meen koulua ja esteitäki samalla. Kyllä Faythe jaksaa, ja muutenkin se on tasan paras poni ainakin Riitan omista, niin varmaan me voitetaankin kaikki.

Iskä ja Riitta ei olis silleen antanu lupaa lähtee tänne, mutta mä tiesin kyllä heti kuinka mä saan luvan: kysymällä äidiltä. Äidillä on syyllinen olo, kun se on koko kesän laukannu jalkkispeleissä ja reeneissä. Mä olin muka surullinen siitä niin mä saan ihan mitä vaan. Iskä sit taas ei ikinä uskalla sanoa ei, jos äiti on jo antanu luvan. Edes Riitta ei uskalla sanoa mitään, jos meidän äiti päättää jotain, koska meidän äidille ei ryppyillä.

Eikä mulle ja Faythelle. Meillekään ei ryppyillä. Olkoon niin aikusten kisat kun tahtoo, niin me tasan pärjätään täällä. Ja sit kun mä oon vielä isompi, mä meen myös Power Jumppiin Faythella ja voitan kaikki. Ja se on pikkusen vielä isompi kisa, niin että melkeen on jo kiirekin mennä niihin kansainvälisiin. Sitä paitsi mua ei jännitä nytkään yhtään, vaikka iskä kyselee tossa koko ajan.

Kansainvälisen tason ratsu

 "Meistä on tullu voittamattomia", ilmoitin Hasselle kun purin sen trailerista. "Helpossa seessä voittamattomia, koska sä liikut ku lehmä ja mä ratsastan ku jauhosäkki, mut voittamattomia silti."

Hasse katseli minua riimunarun toisesta päästä levollisena, vaikka oli kisahälinää. Se huiski laiskasti olemattomalla hännällään, eikä sillä tuntunut olevan huolen häivää. Yritin itsekin pitää yllä iloista naamaa. Hassen ei tarvitsisi vaistota jälleen sitä, että olin taas tapellut Holgen kanssa viimeksi juuri ennen lähtöä. Riitely oli jatkuvaa, ja koski aina samaa asiaa. Kilpailemista. Nyt aihe oli ajankohtainen, kun tänne oli lähdetty aamuyöstä. Olin lähtenyt Hassen kanssa ovet paukkuen Kultasaaren kartanolle. Näyttämään vähän mallia kouluratsastuksessa. Ei kun siis osallistumaan helppoon C:hen. Holgen mielestä tämä oli liian pitkä matka lähteä häviämään, mutta Holge voisi kaikin mokomin vaikka kaatua idioottimaisissa Crocs-sandaaleissaan takapihallaan ja kuolla kitumalla. Ihme homma, että hänellä oli kaikista eniten mielipiteitä Hassesta, vaikka hänen omistusprosenttinsa siitä oli nolla.

"Kuulikko hä, Hasse? Meidän pitää kilpailla nyt aiva sairaan täysii, kun me kerran ollaan voittamattomia. Nää on aika isot kisat. Täällä on ulkomaalaisia ja kaikkea. Me voitetaan tää Holgen ja Ramonan kiusaksi oikeen, niin voitetaan."

Hasse ei virkkanut mitään. Se jatkoi huiskimistaan kaikessa rauhassa, eikä näyttänyt ollenkaan siltä, että lähtisi puolen tunnin päästä kansainvälisen kouluratsastuskilpailun luokkaan. Toisaalta eipä se koskaan näyttänyt muuta kuin tyytyväiseltä ja tyyneltä.

"Viittikkö avata silmät kunnolla? Meidän kovettu luksustreeni menee hukkaan, jos sä et herää aika nopeesti. Ei oo kauaa aikaa ennen lämmittelyä. Tuukko hä, Hasse? Lämmittelyyn? Tuukko jos saat omppua? Omppua, huhuu?"

Kun tarpeeksi hoki, että omppua, kansainvälisen tason helpon C:n ratsuni avasi silmänsä ja maiskutteli hieman. Raahasin sen mukaani pikku kävelytykseen. Se virkistyisi vähän ennen kuin nukkuisi taas vilinässä, kun satuloisin sitä. Voi äiti, että se oli taas uljas näky lontiessaan niin kuin etana ja syödessään  omppua samalla, mutta ai jehna miten ylpeä olin siitä joka hetki. Ei hävettänyt pätkääkään raahata Hassen kaltaista nukkuvaa heppaa perässään, vaikka muilla oli kuinka kovetut puokit ja sporttiponit. Holgen kiusaksikin olin ylpeä.

Diilejä

Oli jouduttu käymään monesta taistelusta koostuva sota, että olimme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mikä olisi Hasselle parasta. Sen olisi pitänyt päästä homeisesta Joelin tallista pois jo aikaa sitten, ja olin vain odottanut, koska sen keuhkot vaurioituisivat ja elämä päättyisi. Uutta tallipaikkaa, jonka Holge antaisi Ramonan hyväksyä, ei kuitenkaan ollut löytynyt. Suurin osa oli ehdottomasti liian kalliita, vaikka minä, Ramona Holgeineen sekä Tino maksoimmekin karsinamaksut kolmeen osaan jaettuna. Tinolle olisi kyllä käynyt kalliskin, ja minulle tiettyyn rajaan asti, mutta koska Holgen mielestä Hassen piti saada asua käytännössä ilmaiseksi, Ramona piti jarruja päällä. Ne harvat paikat, jotka olivat yhtä ilmaisia kuin vanha homeinen talli, olivat ihan yhtä homeisia ja surkeitakin.

Kesäkuussa sitten vain kyllästyin. Olin Hiekka-Ahossa VMRJ-cupissa ja nautin siitä, ettei kukaan ääliö, tai siis Holge, ollut lähelläni. Päätin, että nyt muuten me pääsemme hittoon sen hullun valitsemasta homepesästä. Irtisanoin Hassen karsinapaikan, ja siitä seurasi ihan hirveä huuto.

"Mä paan sen konin makkaratehtaalle! Ei sitä taivasalla pidetä! Mihin sä ajattelit sen laittaa? Sun rivitaloasunnon takapihalle?" Holge paasasi puhelimessa.
"Harmi kun ne ei ota makkaratehtaalla vastaan vaimolta ja sen siskolta varastettuja koneja!" huusin päälle, koska vaikka Ramona omistikin Hassesta kolmasosan, Holge ei omistanut edes yhtä korvankärkeä.
"Mä en jumalauta maksa mitään monen sadan karsinavuokria!"
"Se on tosi harmi et sä oot niin köyhä! Onneksi sulla ei oo varaa ostaa hevostakaan, niin että me normaalituloiset voidaan katsoa meidän hevoselle paikka!"
"Mä en voi uskoa että sä tuut samasta äidistä kun Ramona, senki luonnevikanen akka!"
"Mä en voi uskoa, että Ramona pitää sua eikä vaihda jo toy boyta, senki köyhä pieru!"

Huuto päättyi hetkeksi, kun laitoin puhelimen kiinni. Sitten Holge oli oven takana. Kun en avannut ovea, Holge räyhäsi ulkona. Onneksi ovi ja seinät eristivät ääntä hyvin.
"Päästä Holger sisälle", Ramona sanoi rauhallisesti niin kuin riiteleville kakaroille, kun soitti selkeästi Holgen pyynnöstä perään.
"En kai mä nyt hullu ole", vastasin siihen ja estin molempien numerot väliaikaisesti.

Kun Hassella ei enää kuunvaihteen jälkeen ollut kotia, uusi oli ihan pakko valita. Siihen nerokas juoneni nojasikin. Rajasin Tinon kanssa vaihtoehdot kolmeen, sillä hän oli yhteistyökykyisin osaomistaja, eikä ollut naimisissa raivohullun vajakin kanssa. Yksi vaihtoehto oli se makkaratehdas, jolla Holge oli uhkaillut. Tino ei tehnyt Hassella enää mitään, koska emme enää seurustelleet, joten hän voisi koska tahansa päättää luopua osuudestaan. Holge puolestaan voisi pakottaa Ramonan luopumaan omastaan, ja yksin en pystyisi maksamaan Hassen kuluja. Kaksi muuta vaihtoehtoa olivat kuitenkin toiveikkaampia: Riitan ratsastuskoulu -niminen paikka valtatien varressa, ja Storywood Dressage Center. Jälkimmäinen oli yli puolet kalliimpi kuin ratsastuskoulu ja noin kahdeksan kertaa kalliimpi kuin Hassen vanha koti, Joelin talli, mutta kannatti edes yrittää. Monesti pääsin tallin isäntien ja oikeastaan kaikkien kanssa yhteisymmärrykseen, jos pidin tarpeeksi avonaista toppia ja vihjailin tarpeeksi siitä, mitä meillä voisi olla.

Neuvottelukierrokseni alkoi Riitan ratsastuskoululta, joka oli hieman lähempänä kotiani kahdesta paikasta. Ratsastuskoulua johti jo tämän Riitan tytär Pirjo, mutta neuvotteluissa oli edelleen pääosassa ja aikuista lastaan opettamassa eläköitynyt Riitta, jolla oli tiukka harmaantunut nuttura ja jämäkkä kädenpuristus. Heti kävi erinomaisen selväksi, että täällä osattiin käsitellä hevosia ja niiden ratsastajia. Kuuden tunnin minimaaliset tarhausajat eivät kuitenkaan houkutelleet. Hasse oli tottunut olemaan ulkona mahdollisimman pitkään, ja hevoselle kahdeksantoista tuntia vuorokaudesta karsinan vankina oli tosi pitkä aika. Hyvä paikka se oli joka tapauksessa muuten.

Jatkoin seuraavaan paikkaan suoraan Riitalta. Storywood Dressage Centerin pihassa ruuvasin auton aurinkolipassa olevan peilin esiin. Lisäsin hieman huulipunaa ja pöyhin hiuksiani. Nyin vaatteet parempaan asentoon ennen kuin nousin. Riittaan eivät mitkään temput tepsineet, mutta tämän tallin omistikin puhelimessa esihurmaamani mies, Trevor Andrews. Joku amerikanpellehän hän oli, mutta eipä minun ollutkaan tarkoitus hurmaantua hänestä vaan hurmata hänet. Tänne se halpa karsinapaikka, että pääsen kauemmas Holgesta ennen kuin vahingossa kaadan ruokasuolaa hänen silmänmuniinsa!

Joku pikkutyttö käveli vastaan reippain ponitytönaskelin heti tallin pihassa. Jes. Kakarat tallilla olivat hyväksi, koska jossainhan heidän piti oppinsa saada, mutta muutama oli ihan tarpeeksi. Ratsastuskoululla samanlaisia oli ihan vilissyt. Pentu oli sellainen pätkä, jollaisia he nyt ovat, lippis päässä. Hänen nimensä olisi voinut olla Anni tai Sanni, ja hän olisi voinut olla vaikka Prinsessa-nimisen ponin hoitaja. Olin ollut samanlainen pentuna, mutta en enää ala-asteen viimeisinä vuosinakaan noin pätkä. Valmistauduin sanomaan iloisen hein ja hymyilemään kannustavasti tälle tulevaisuuden toivolle, mutta Anni tai Sanni tulikin käsi ojossa kohti.

"No terve, ja tervetuloa Storywoodsiin! Me ei ollakaan puhuttu aiemmin, kun Trevor oli kuulemma vastannut sulle puhelimeen, mutta hauska tavata. Mä olen Storywoodsin emäntä, Minni Vanha-aho."

Voi nyt suoraan sanoen paska!

Olin tyytyväinen siihen lähes riittamaiseen kädenpuristukseen. Olin tyytyväinen suuriin tarhoihin. Pitkiin ulkoiluaikoihin. Siisteyteen. Tallirakennusten selkeyteen. Esittelykierroksen reippauteen ja asiantuntevuuteen. Sen saamarin Minnin, joka ei ollut mies, ääneen, jolla hän osasi puhua niin, että tuulessakin kuuli, eikä tarvinnut karjua koko ajan TÄ niin kuin jollekin mutisevalle Holge-paskahousulle. Nyt ei kuitenkaan auttaisi, vaikka kaivaisin miten monta tissiä esiin ja vaikka miten ripeästi räpyttäisin silmäripsiä. Riitalle oli mentävä. En voinut maksaa tällaisia summia edes Holgen kiusaksi. Sitä paitsi Ramona ei ikinä suostuisi, vaikka Tino suostuisikin.

En kuitenkaan kehdannut sanoa heti mitään. Kuka hullu tuli katsomaan karsinapaikkaa, josta ei aikonutkaan maksaa pyydettyä hintaa? Kiitin kierroksesta niin herttaisesti kuin osasin ja lupasin palata asiaan. Kotimatkan unelmoin synkästi Storywoodsin luksuselämästä, jota Hasse ei eläisi. Seuraavana aamuna soitin takaisin ja teeskentelin, että olin muka tehnyt juuri päätöksen.

"Okei, selvä juttu!" itse puhelimessa sillä kertaa oleva Minni sanoi, kun kerroin pahoitellen Hassen menevän muualle. "Saanko kysyä, oliko jokin tai useampi ratkaiseva tekijä? Ihan että osataan parantaa tallia tarvittaessa tulevaisuudessa?"
"Ei", huokaisin. "Suoraan sanoen mieluiten olisin tuonut Hassen sinne. Me ei kuitenkaan edes yhdessä pystytä maksamaan teidän vuokraa. Siis teillä on pelit ja vehkeet, joten tietenkin hinta on niihin nähden kohtuullinen, mutta tällä hetkellä Hasse asuu siis vanhasta autotallista tehdyssä paskatallissa satasella kuukausi."
"Okei -- satasella kuukausi. Siihen me ei pystytä vastaamaan, mutta jos se on hinnasta kiinni, kyllä mä luulen että me päästään sopimukseen. Mitkä on sellaisia palveluita ja asioita, joita sä tallilla tavallisesti haluat käyttää?"
"Tähän asti me ollaan ruokittu ja siivottu itse ja eletty ilman kenttää, että... Olishan se hienoa, jos olis kesällä kenttä ja talvella huipputapauksessa maneesi. Ja jos joku muu ruokkis vaikka aamut ettei enää tarvis riidellä että kuka sinne menee ennen töitä, tai edes viikonloppuaamut niin sais nukkua."
"Jaaha. Kuules. Mulla on tämmösiä diiliehdotuksia--"

Niin siinä kävi, että teimme suullisen sopimuksen Hassen tulevasta kodista. Onnittelin itseäni siitä, etten ollut soittanut ensin Riitalle. Pyörittelin hetken puhelinta ruokapöytääni vasten tyytyväisenä. Sitten nousin, nappasin autonavaimet eteisen pikkupöydältä ja häivyin Ramonan ja hänen ääliönsä luo.

"Huijausta", Holge tuomitsi Ramonan keittämän kahvin ääressä, kun näytin Storywood Dressage Centerin kotisivut ja kerroin Hassen muuttavan sinne.
"Ramona. Sun koira räksyttää mulle taas. Voitko komentaa sitä tai mä potkaisen sitä?" sanoin siskolleni.
"Holger on kylläkin ehkä oikeassa", Ramona tuumi. "Tommoset puitteet ja toi hinta..."
"Mitä sä oikeesti sovit maksuksi?" Holge kysyi. Hän luuli aina, että olin epärehellinen rahasta.
"Annan persettä lisäksi torstaisin", totesin kohteliaasti. "Mä käsitän että sä oot kateellinen, mutta kun sulla ei vaan valitettavasti oo muhun varaa kuitenkaan, niin et sä voi vaan omia mua."
"Nyt sitte!" Ramona suuttui.
"Millanen mies se on, joka tommosesta tallista tarjoaa muka noin halpoja paikkoja?" Holger marmatti.
"Ei varmaan mikään mies pystyiskään siihen", hymisin omahyväisesti, vaikka itsekin olin luullut jonkun miehen omistavan tuollaisen tallin. "Tää on onneksi nainen, niin se on sentään vähän pystyvämpi."
"Nainen!" Holge ulvaisi niin kuin vajakki kierosilmäinen karhu, jota oli ammuttu suoraan persuksiin. Hän ei kuitenkaan jatkanut. Jos Holgen hyväksi on jotain sanottava, niin hänestä nainen ei lähtökohtaisesti ollut sen huonompi kuin mieskään. Ei ainakaan ennen kuin meni naimisiin. Ramonan oli kuitenkin tehtävä aika lailla niin kuin Holge sanoi.
"Mä lähden nyt", ilmoitin ja laskin sievän kukallisen kahvikupin sievälle kultareunaiselle asetilleen niin kovin sirosti ja söpösti. "Kiitos kahvista. Mä voin pakata Hassen kamat kyllä, mut olis kiva jos me yhdessä vietäisiin Hasse sitten ylihuomenna. Oltais niinku yhteinen rintama. Tinokin tulee jos se pääsee."
"Joo, ehdottomasti", Holge myönteli.
"Mä tarkotin niinku meitä hevosenomistajia, mut mä voin kysyä siltä naiselta, onko ookoo tuoda koiria tallille."
"Sä et voi Rosita tulla tänne mun ja Holgerin kotiin ja sanoa mun miestä koiraksi ja puhua sille perseen antamisesta tallipaikkaa vastaan", Ramona vänisi.
"Anteeksi, hyvä herra. Teidän läsnäolonne ei kuitenkaan ole välttämättömyys hevostallilla, sillä teillä ei ole hevosta, tarkoitin."

Kaulanaru ja pokaali: niillä Holge taltutetaan

Rositan ja Hachimin tuotos elokuun vmrj-cuppiin

"Katso", komensin sisartani Ramonaa ja näytin hänelle Instagramin reelsiä kännykästäni. Olin säästänyt sen juuri tätä päivää varten, kun Ramona tulisi seuraavan kerran katsomaan Hassea. Siinä hän nyt oli, hikisenä röijyssään, selkeästi ohikulkumatkalla, mutta silti talikko kädessä Hassen karsinassa. Näin syksyisin Ramonalle tuli aina jokin kuntoiluvaihe, ja lannanluonti oli loistavaa kuntoilua. Ramona otti kännykkäni talikkoonsa nojaten, kun ei meinannut otsa- ja nenärypyistään päätellen nähdä kunnolla, ellei pidellyt laitetta itse.

Videon oli kuvannut puolalaisnainen, jolla oli suuri työhevonen, jolle hän tapasi puhua niin kuin vauvalle tai koiranpennulle -- eli täsmälleen niin kuin hevoselle kuuluikin puhua. Jokainen hevonen on vauvahevonen, varsinkin meidän syksynvärinen Hassemme. Ja tietenkin se videon suuri vauvaheppa. Videolla nainen ratsasti ja kuvasi samalla. Kameralle hän toimitti, miten oli kouluttanut hevostaan kuuntelemaan verbaalisia käskyjä kuin koira, ja hienosti se kuuntelikin. Nainen näytti, miten hänellä oli rungoton satula, kun muu ei hänen leveälle kullannupulleen sopinut, ja etupäätä hän ohjasi kaulanarulla.

"Joo?" Ramona sanoi hitaasti vähän ennen kuin video edes loppui ja tarjosi puhelintani takaisin minulle.
"Mä päätin, että Hassella mennään jatkossa kaulanarulla", tokaisin ja pyörähdin ympäri palatakseni tulosuuntaani ja sitä kautta hakemaan Hassen haasta. Pihalla kaikki oli niin ihanan raikasta, kun tuuli suhisi kypsyvässä viljassa tallia ympäröivissä pelloissa. Olisi täydellinen hetki aloittaa harjoittelu juuri nyt. Siis just nyt. Heti.
"Odota -- odota -- Rosita", Ramona käski askeltensa tahdissa, kun yritti juosta hameidensa painon alla perääni. "Mihin sä meet?"
"Mä alotan tän projektin nyt. Mä meen maastoon Hassella."
"Kuule, etkö sä voisi koettaa vaikka aitauksessa? Mitä Holgerkin sanoo? Ja Tino? Rikot niiden hevosen tommosella hömpötyksellä -- ja pistä herran tähden paita päälle, susta näkyy aivan liikaa ihoa!"

Pysähdyin ja katsoin Ramonaa yrittäen olla niin uhkaava kuin ikinä. En oppisi koskaan olemaan yhtä uhkaava kuin Ramona itse. Hänellä oli paksu, musta tukka ja mustien silmien yllä tasainen otsatukka, paksu sekin, niin kuin ripset ja kyömynenäkin. Ramona tietenkin vastasi heti ilmeeseeni samalla mitalla. Kaikkine helmi- ja strassikoristeineenkin hän oli niin pelottava ja löi niin kirkkaanoransseja kipinöitä silmistään, että minä olin se, jonka oli otettava hiekkaisen narahtava askel taaksepäin.

"Holge ei omista Hassesta karvaakaan", sanoin kuitenkin vakaasti.
"Holger on mun mies!" Ramona älähti niin kuin se muka tarkoittaisi jotain.
"Ja sinä Hassen toinen omistaja! Älä tee tästäkin jotain ongelmaa."
"Hassen kolmas omistaja! Ettet vaan unohda Tinoa!"
"Tino on mun eksä ja sille käy kaikki mun ideat, jos mä sanon että sille käy kaikki mun ideat."
"Tän takia sulla ei oo miestä. Sä et kuuntele niitä."
"Niinpä, enkä kuuntele suakaan. Mee vaikka Holgelle raakkumaan, mut mä meen nyt opettamaan Hasselle kaulanarua", toivotin Ramonalle ja lähdin.
"Se näyttää tyhmältä! Missään julkisella paikalla et sitten mene sillä lailla!" Ramona vielä huusi. "Ja paita päälle Rosita!"
"Mä meen kaulanarulla VMRJ-cuppiin!" ilmoitin, ja päätin sen sillä sekunnilla.

Jo Hassen haalla olin rauhoittunut. Hevoseni, ja valitettavasti myös Ramonan ja Tinon hevonen, meidän Hassemme, tuli korvat pystyssä vastaan portille. Rapsuttelin sen suloista kyömynaamaa pitkän aikaa. Hitsi. Nyt pitäisi ihan totta mennä sitten sinne VMRJ-cuppiin asti kaulanarulla, ettei Ramona tai varsinkaan Holge pääsisi kitisemään. Ei kyllä ollut mitään käryä, miten sellainen kapistus hevoselle esiteltiin. No, kyllä se järjestyisi. Vielä oli kuitenkin melkein viikko aikaa, ja Hasse nyt on kovin kiltti ja ymmärtäväinen. Sitä paitsi oli oivallinen harjoitteluilma. Melkein kypsä vilja tanssi pelloissa ja laskeva aurinko värjäsi taivaankin oranssiksi. Siinä valossa sekä minä että Hasse olimme yhtä kultaisia kuin se matkaratsastuspokaali, jota mielikuvissani seuraavan cupin jälkeen puristin ja jolla cupin jälkeen mänttäsin Holgea päähän niin että hänen nenänsäkin oikeni kauhusta. Oppisipa olemaan, kun näkisi minun ja Hassen kaulanarun mahdin. Silläkin voisi mäntätä Holgea, ellei Hasse oppisi sen käyttöön.